{"video":"http://www.youtube.com/watch?v=3uYHCmB3Elw","width":"400","height":"225"}
Martti Luther se opetti, että ihminen rakastaa, kun rakkauden kohde itsessään herättää rakkauden. Ihminen rakastaa ainoastaan jo olemassa olevaa. Jumala on ihmistä etevämpi, sillä hän katsoo tyhjyyteen ja luo itse rakkautensa kohteen. Ihminen rakastaa vain sitä, mikä tai joka on rakastettava.
Joudun tuottamaan Lutherille pettymyksen, sillä kyllä ihminenkin luo rakkautensa kohteen. Se tässä ongelma onkin. Emme näe toisiamme sellaisina kuin olemme vaan heijastamme ihmisiin omia fantasioitamme. Jokainen katseemme luo ihmisen omissa mielikuvissamme. Todellisuus paljastuu sitten aikanaan. Tämä on nimittäin nyt eroaikaa. Erityisesti te siellä Eckerön suunnalla likellä Ruotsia pienessä 952 asukkaan kunnassanne olette suhteellisesti laskien erittäin uutteria eroamaan huonoista avioliitoistanne.
Kun ihminen rakastaa jotakuta, hän myös hienoa kyllä rakastaa ominaisuuksia, joita hän ei tunnista itsessään. Tai ainakin hän salaisesti toivoisi olevansa vähänkään samanlainen kuin se, jota hän rakastaa. Rakastava ihminen näkee toisessa ihmisessä siis ominaisuuksia, joita hän huomaamattaan ihailee myös itsessään. Hieno sana tälle on projisointi. Kiitos kuuluu Feuerbachille, jolta moderni psykologia tämän idean sai.
Todellisuudessa asiat ovat tietenkin monisäikeisempiä, ja näin yksinkertainen ei ole tämä rakkauden asia.
Myös vastenmielisyyden tunteiden tunteminen ja suoranainen inhoaminen ja vihaaminen ovat mielenkiintoisia asioita. Kun te ihmiset vihaatte Päivi Räsästä, ei siinä ole kovin paljon kerrottavaa Päivi Räsäsestä vaan teistä itsestänne. Vihatessaan ja arvostellessaan jotakuta ihminen itse asiassa ei vain voi sietää itsessään ihan niitä samoja asioita, joita hän ojentajalihastaan harjoitellen osoittelee muissa. Inhotkaa vain Päivi Räsästä, teissä itsessänne on jotakin, mitä ette voi sietää. Aina. Poikkeuksetta. Kategorisesti. Jotakin menneisyydessänne on, mihin henkilö nimeltään Räsänen kolahtaa.
Tätä tapahtuu koko ajan, ja olen aivan vakuuttunut, että se historian lihaa ja verta oleva Jeesuskin ärsyyntyi. Jos hän kerran oli sataprosenttisesti ihminen niin kuin kirkko opettaa, niin hän myös projisoi. Se on psyykkinen puolustusrakenne, ja jokaisella sataprosenttisella ihmisellä on tämmöisiä defenssejä, muuten ihminen ei olisi ihminen. Ihmisiä myö kaikki ollaan.
Päivi Räsäsen mielipiteet ovat joskus tai osittain järkeviä ja loogisia, mutta niiden oletukset ovat virheelliset, ja sen takia koko mielipide johtopäätöksineen, raamatunjakeineen ja muine lillukanvarsineen on kestämätön.
Hyvä – kansalainen Räsänen saa olla mitä mieltä tahansa.
Milloin tahansa vääriin tosiasioiden tulkintoihin perustuva mielipide, jota henkilö lakkaamatta jankuttaa, saa minut raivon partaalle, koska minulle tulee yksinkertaisesti turhautuminen. Uskoisin, että omassa ärtymyksessäni on kyse juuri tästä, että Räsänen toistaa mekaanisesti aina samoja lauseparsia, ja minusta tuntuu, ettei hän kuuntele muita. ”Tätä on kristinusko”, hän opettaa homoillassa, vaikka juuri Räsäsen selittämässä muodossa se on ollut kristinuskoa vain hyvin vähän aikaa ja vain fundamentalisteille.
Fundamentalismi tuli Suomeen ilmeisestikin Englannista, siellä se f. myös syntyi. Tämä niin sanottu ”klassinen kristinusko” on hirveän nuori ilmiö. Siinä on myös eri vivahteita. Olen tullut ymmärrykseen, että Suomen Raamattuopisto, joka on yksi viidesläisyyden linnake, ei pane arvoa kokemukselle, kun taas vanhan kansan kansanlähetysläisyydessä kokemuksella oli paikkansa. Dogmeja koskevassa tiedonkäsityksessään nämä kyllä noudattavat tuttua fundamentalistista empirismiä ja skottilaista common senseä, ja siinä mielessä kaikki nämä lafkat kuuluvat samaan laariin.
1990-luvulla viidesläisyys muuntui, se pukeutui dogmaattiseen kaftaaniin, alettiin korostaa virkaa samassa hengessä kuin sleyläiset, sitä ollaan muutenkin ruvettu hirveän ”opillisiksi”. Luther-säätiön piispat ovat molemmat nimenomaan kansanlähetysläisiä.
Mutta varsinainen kansanlähetysläisyys ja viidesläisyys. Siinä pitää tehdä ratkaisu, tulla uskoon. Edelleen on viidesläisiä rippileirejä, ainakin yksi ollut tässä parin vuoden sisään, kun iltahämärissä isoset todistavat uskostaan, niin että poloiset leiriläiset tekisivät uskonratkaisun. Kyseinen metodi tulee metodismista, joka sai nimensä metodista. Teltta pystyyn, jengi sisään, ja eteen joku todistamaan uskostaan. Ennen elämäni oli kurjaa, mutta liityin puolueeseen, ja niin kaikki muuttui – muun muassa USA:n nykyisiä republikaaneja edeltävä Whig-puolue omaksui tämän jäsenmäärän nostattamistaktiikan juuri metodisteilta. Reippaina metodistit ratsastivat hevoisillaan uudisraivaajien perässä. Telttakokous on protestanttisen kristinuskon haaran tunnusmerkillisimpiä piirteitä.
Ihmisiä tosiaan kiusattiin henkihieveriin tenttaamalla jumalasuhdetta ja vihjailemalla helvetillä. Lisäksi tuli hirveä lista kaikista asioista, jotka ovat uskovalle kiellettyjä. Sekin tulee kalvinistisvaikutteisesta ”klassisesta kristinuskosta”. Kun Jeesus Nasaretilainen julisti vapautta ja riemuvuotta, uskovaiset Suomessa tekivät uskonnosta kahleen.
Ja tämä ankeuttajajengi on aiheuttanut vuosikymmenten ajan sen mielikuvan, että hengellisyys paitsi, että se on muutenkin terveen järjen vastaisten asioitten totena pitämistä, on vain näennäismoraalinen kokoelma kieltolauseita. Eikä riitä, että uskovainen pitäisi elämäntapansa omana tietonaan, hän vaatii samanlaista käytöstä kaikilta.
Kansanlähetysläisen opiston rehtori Niilo Räsänenkin puhuu siitä, että ”minun jumalani” on minun hedonistisen mieleni mukainen epäjumala. Suomeksi tuo puhe kuulostaa siltä, että kaikki, joilla on nautintoja, ovat uskossaan väärässä. Oikeasti ihmiset ovat irtautuneet uskosta, koska he ovat irtautuneet lakihenkisyydestä.
Ihmisten elämässä valitettavasti on joka tapauksessa niin paljon materiaalista ja henkistä huolta, että ei tähän nyt enää kaivata yhtäkään moralistimäkättäjää neuvomaan ja ojentamaan. Ei yhtäkään ylemmyydentuntoista tehojeesusta kertomaan, millaisia hedonisteja te olette. Tämäkin on projisointia. Jokin uskovaisissa ottaa ankarasti pannuun, jos joku toinen häikäilemättä nauttii muustakin kuin murtomaahiihdosta.
Päivi Räsäsen hahmo valitettavasti herättää tämän muiston uskonnosta. Ja se trauma on kaikissa niissä, jotka juuri Räsäsen takia hermostuvat uskontoon ja sen formaalisiin rakenteisiin. Jos ihmisillä ei olisi uskovaisten jättämää uskontotraumaa, Päivi Räsänen ei harmittaisi niin paljon.
Tärkeää on tajuta, että Päivi Räsänen ei ole syypää ihmisten kokemuksiin. Hän vain herättää muiston. Ja se muistijälki – se on uskovaisten aiheuttama. Eihän pieni lapsi itse aiheuta itselleen uskontotraumaa. Tässä mielessä on totta, että syntyessään lapsi ei ole uskovainen. Vastasyntynyt ei ole viidesläinen moralisti, mutta viidesläisellä moralismilla voidaan myrkyttää lapsen mieli.
Moni maakuntalehden pääkirjoittaja on tehnyt huteran analyysin tilanteesta, kun sanoo, että eihän Räsänen ole kirkon ääni. Se ei ole asian ydin. Ydin on tämä: Kun Räsänen painaa mentaalista play-nappia, ja tuttu puhetapa pamahtaa langoille, ihmiset keksivät, että ai niin, uskovaiset, haluankos minä kuulua tuohon porukkaan. Edellä mainittuihin traumoihin viitaten, kuka voi arvostella henkilöä, joka ei halua?
Ihminen, joka on täysin uskonnoton ja myös säilynyt tuputukselta, ei hermostu Räsäseen, koska täysin uskonnottomana – siis sellaisena, jolta on aina puuttunut uskonto-tunne tai -asenne – hänessä vain ei herää mitään. Monille ihmisille Räsänen ja Kansanlähetys ja TV7 ja muut tämmöiset tarjoavat ainoastaan hieman perverssin viihteen muodon.
Vastustan sitä, että kaikki oma paha mieli purettaisin juuri Räsäsen persoonaan. Emme useimmat luultavasti tiedä hänestä yhtään mitään. Eikä oman pahan mielen purkaminen instituutioonkaan ratkaise asiaa. Tai se ratkaisee sen samalla tavalla kuin burkhapakko: poissa näkyvistä, poissa mielestä. Luurangot eivät kuitenkaan poistu. Se uskovaisen äidin tai naapurinsedän jättämä uskonnollinen väkivalta olisi tärkeä hoitaa. Uskontojen uhreille on tarjolla apua! Se on vähän niin kuin tuolla Eckerön tai vaikka Luhangan suunnalla, että erota voi, mutta erostakin pitää selvitä. Tai voi tulla uusi ero sitten myöhemmin.
Mielenkiintoista muuten on, että Luther taas siinä ensimmäisen käskyn selityksessään sanoo, että usko luo jumalan. Se on samantyyppinen ajatus kuin se, että rakkaus luo kohteen. Rakkaushan meidät muutenkin synnyttää: ehjä ihmisyys syntyy siitä, että ihmistä katsotaan ehdottoman hyväksyvästi ja rakastavasti. Se on hengellisyyden ydinsanoma, ehdoton rakkaus. Se, joka rakastaa, uskoo. Kun vanhemmat ja sukulaiset rakastavat lasta, he uskovat lapseen. Siinä mielessä juuri uskolla ja rakkaudella he luovat lapsen. Valitettavasti myös epäuskolla ja rakkaudettomuudella, pelottelulla ja uhkailulla, luodaan – särjettyjä sieluja, rikkinäisiä mieliä.
__________
Ps. se prometheus-leirin sekasaunahässäkkä on rajattomuutta. Se on seksuaalista häirintää ja toisten yskityisyyden loukkaamista. Jos rippileirillä tapahtuisi sama, ihmiset suuttuisivat.
Heikkona taisteleminen pahaa vastaan on varmaan jokaisen yhteinen tavoite. Ehkä joillain on tavoitteena tulla vahvaksi heikon sijaan, mutta kristittyjen toivoisi muistavan,että voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Eroja saadaan, kun aletaan määritellä sitä pahaa, mitä vastaan ihmisen on taisteleminen.
Ei kai heikkona taisteleminen ole minullekaan mikään tavoite, enkä myöskään tunne tältä istumalta ketään, jolle se olisi.
Totesin vain sen, mitä usko ja epäusko ovat ja missä se raja menee.
Tänään Horisontti-ohjelmassa puhui joku Jussi Rytkönen pelagiolaisuudesta. Aika kepeää oli kerronta.
Eräänä ideana – kenties koko jutun tarkoitus – oli osoittaa, että
pietistisissä herätysliikkeissä on pelagiolaisuutjta, niissä kun korostetaan pyhittymistä ja uskonratkaisua.
Kai sitä pyhittymisen väärää korostamistakin esiintyy, mutta sitä on ainakin lestadiolaisuudessa, rukoilevaisissa ja vitoslaisuudessa pidetty syntinä ja omavanhurskautena. Kuten tiedämme, se ei Herramme tulon päivänä kelpaa.
Uskonratkaisun korostaminen on ihan jees. Miten ihminen voi olla uskossa, miten hän on voinut palata kasteensa armoon, miten hän on kokenut iloa Jumalan lapseudesta – j o s hän ei sitä itse lainkaan tiedä, eikä tiedä milloin näin olisi tapahtunut?
Tässä ei ole mitään tekemistä ihmisen o m a n ratkaisun kanssa, tietysti kaikki omassa itsessä tapahtuu, mutta sen ei kiistetä olevan Jumalan työtä ihmisessä.
Seppä Högmanin mukaan Kristuksen sisällinen tunteminen oli oleellisinta. Miten voi sydämessään tuntea Kristuksen läsnäolon, jos siitä ei mitään itse tiedä? Tässä on tämä ratkaisukristillisyyden ydin.
Lutherin mukaan ”ahdistukset tekevät teologin”.
Luther itse muisti tarkkaan tornikokemuksen tapahtumat, sen miten hän oli löytänyt ja käsittänyt, mitä Jumalan armo ja vanhuskauttaminen on.
Vaikka uskon perusta ei ole tunteissa, usko on myös elävä tunne sydämessä. Se on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä, se on välillä surua oman kelvottomuuden tähden – ja sitten taas iloa Jumalan lapseudesta – taivaallisen ilon esimakua. Välillä se on vaellusta kuivassa erämaassa, mutta sitten taas iloa sanan lähteellä. Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat tunnettavissa. Hengellisesti kuollut ei tunne yhtään mitään.
Parikin tyyppiä on kehunut eilisen radiojumalanpalveluksen saarnaa.
Teksti puhui vääristä profeetoista, susista lampaiden vaatteissa. Ne tunnistaa hedemistään, sanoo Jeesus.
Miten mahtavat tulkita tekstin ne, joiden mielestä kukaan ei voi tietää, onko joku uskossa vai ei.
Miten uskon piikkiin voidaan hyväksyä mitä tahansa. Ei ainakaan Jeesuksen ja Paavalin mukaan – jos kirjeet vielä ovat kirkkomme uskon perustaa. Jos mitä tahansa ei voida hyväksyä, eivät kaikki voi olla uskossa.
On muuten hirveää rakkaudettomuutta tuudittaa kirkkokansaa kuolon uneen ja sanoa: kaikki hyvin ihan näin….