{"video":"http://www.youtube.com/watch?v=3uYHCmB3Elw","width":"400","height":"225"}
Martti Luther se opetti, että ihminen rakastaa, kun rakkauden kohde itsessään herättää rakkauden. Ihminen rakastaa ainoastaan jo olemassa olevaa. Jumala on ihmistä etevämpi, sillä hän katsoo tyhjyyteen ja luo itse rakkautensa kohteen. Ihminen rakastaa vain sitä, mikä tai joka on rakastettava.
Joudun tuottamaan Lutherille pettymyksen, sillä kyllä ihminenkin luo rakkautensa kohteen. Se tässä ongelma onkin. Emme näe toisiamme sellaisina kuin olemme vaan heijastamme ihmisiin omia fantasioitamme. Jokainen katseemme luo ihmisen omissa mielikuvissamme. Todellisuus paljastuu sitten aikanaan. Tämä on nimittäin nyt eroaikaa. Erityisesti te siellä Eckerön suunnalla likellä Ruotsia pienessä 952 asukkaan kunnassanne olette suhteellisesti laskien erittäin uutteria eroamaan huonoista avioliitoistanne.
Kun ihminen rakastaa jotakuta, hän myös hienoa kyllä rakastaa ominaisuuksia, joita hän ei tunnista itsessään. Tai ainakin hän salaisesti toivoisi olevansa vähänkään samanlainen kuin se, jota hän rakastaa. Rakastava ihminen näkee toisessa ihmisessä siis ominaisuuksia, joita hän huomaamattaan ihailee myös itsessään. Hieno sana tälle on projisointi. Kiitos kuuluu Feuerbachille, jolta moderni psykologia tämän idean sai.
Todellisuudessa asiat ovat tietenkin monisäikeisempiä, ja näin yksinkertainen ei ole tämä rakkauden asia.
Myös vastenmielisyyden tunteiden tunteminen ja suoranainen inhoaminen ja vihaaminen ovat mielenkiintoisia asioita. Kun te ihmiset vihaatte Päivi Räsästä, ei siinä ole kovin paljon kerrottavaa Päivi Räsäsestä vaan teistä itsestänne. Vihatessaan ja arvostellessaan jotakuta ihminen itse asiassa ei vain voi sietää itsessään ihan niitä samoja asioita, joita hän ojentajalihastaan harjoitellen osoittelee muissa. Inhotkaa vain Päivi Räsästä, teissä itsessänne on jotakin, mitä ette voi sietää. Aina. Poikkeuksetta. Kategorisesti. Jotakin menneisyydessänne on, mihin henkilö nimeltään Räsänen kolahtaa.
Tätä tapahtuu koko ajan, ja olen aivan vakuuttunut, että se historian lihaa ja verta oleva Jeesuskin ärsyyntyi. Jos hän kerran oli sataprosenttisesti ihminen niin kuin kirkko opettaa, niin hän myös projisoi. Se on psyykkinen puolustusrakenne, ja jokaisella sataprosenttisella ihmisellä on tämmöisiä defenssejä, muuten ihminen ei olisi ihminen. Ihmisiä myö kaikki ollaan.
Päivi Räsäsen mielipiteet ovat joskus tai osittain järkeviä ja loogisia, mutta niiden oletukset ovat virheelliset, ja sen takia koko mielipide johtopäätöksineen, raamatunjakeineen ja muine lillukanvarsineen on kestämätön.
Hyvä – kansalainen Räsänen saa olla mitä mieltä tahansa.
Milloin tahansa vääriin tosiasioiden tulkintoihin perustuva mielipide, jota henkilö lakkaamatta jankuttaa, saa minut raivon partaalle, koska minulle tulee yksinkertaisesti turhautuminen. Uskoisin, että omassa ärtymyksessäni on kyse juuri tästä, että Räsänen toistaa mekaanisesti aina samoja lauseparsia, ja minusta tuntuu, ettei hän kuuntele muita. ”Tätä on kristinusko”, hän opettaa homoillassa, vaikka juuri Räsäsen selittämässä muodossa se on ollut kristinuskoa vain hyvin vähän aikaa ja vain fundamentalisteille.
Fundamentalismi tuli Suomeen ilmeisestikin Englannista, siellä se f. myös syntyi. Tämä niin sanottu ”klassinen kristinusko” on hirveän nuori ilmiö. Siinä on myös eri vivahteita. Olen tullut ymmärrykseen, että Suomen Raamattuopisto, joka on yksi viidesläisyyden linnake, ei pane arvoa kokemukselle, kun taas vanhan kansan kansanlähetysläisyydessä kokemuksella oli paikkansa. Dogmeja koskevassa tiedonkäsityksessään nämä kyllä noudattavat tuttua fundamentalistista empirismiä ja skottilaista common senseä, ja siinä mielessä kaikki nämä lafkat kuuluvat samaan laariin.
1990-luvulla viidesläisyys muuntui, se pukeutui dogmaattiseen kaftaaniin, alettiin korostaa virkaa samassa hengessä kuin sleyläiset, sitä ollaan muutenkin ruvettu hirveän ”opillisiksi”. Luther-säätiön piispat ovat molemmat nimenomaan kansanlähetysläisiä.
Mutta varsinainen kansanlähetysläisyys ja viidesläisyys. Siinä pitää tehdä ratkaisu, tulla uskoon. Edelleen on viidesläisiä rippileirejä, ainakin yksi ollut tässä parin vuoden sisään, kun iltahämärissä isoset todistavat uskostaan, niin että poloiset leiriläiset tekisivät uskonratkaisun. Kyseinen metodi tulee metodismista, joka sai nimensä metodista. Teltta pystyyn, jengi sisään, ja eteen joku todistamaan uskostaan. Ennen elämäni oli kurjaa, mutta liityin puolueeseen, ja niin kaikki muuttui – muun muassa USA:n nykyisiä republikaaneja edeltävä Whig-puolue omaksui tämän jäsenmäärän nostattamistaktiikan juuri metodisteilta. Reippaina metodistit ratsastivat hevoisillaan uudisraivaajien perässä. Telttakokous on protestanttisen kristinuskon haaran tunnusmerkillisimpiä piirteitä.
Ihmisiä tosiaan kiusattiin henkihieveriin tenttaamalla jumalasuhdetta ja vihjailemalla helvetillä. Lisäksi tuli hirveä lista kaikista asioista, jotka ovat uskovalle kiellettyjä. Sekin tulee kalvinistisvaikutteisesta ”klassisesta kristinuskosta”. Kun Jeesus Nasaretilainen julisti vapautta ja riemuvuotta, uskovaiset Suomessa tekivät uskonnosta kahleen.
Ja tämä ankeuttajajengi on aiheuttanut vuosikymmenten ajan sen mielikuvan, että hengellisyys paitsi, että se on muutenkin terveen järjen vastaisten asioitten totena pitämistä, on vain näennäismoraalinen kokoelma kieltolauseita. Eikä riitä, että uskovainen pitäisi elämäntapansa omana tietonaan, hän vaatii samanlaista käytöstä kaikilta.
Kansanlähetysläisen opiston rehtori Niilo Räsänenkin puhuu siitä, että ”minun jumalani” on minun hedonistisen mieleni mukainen epäjumala. Suomeksi tuo puhe kuulostaa siltä, että kaikki, joilla on nautintoja, ovat uskossaan väärässä. Oikeasti ihmiset ovat irtautuneet uskosta, koska he ovat irtautuneet lakihenkisyydestä.
Ihmisten elämässä valitettavasti on joka tapauksessa niin paljon materiaalista ja henkistä huolta, että ei tähän nyt enää kaivata yhtäkään moralistimäkättäjää neuvomaan ja ojentamaan. Ei yhtäkään ylemmyydentuntoista tehojeesusta kertomaan, millaisia hedonisteja te olette. Tämäkin on projisointia. Jokin uskovaisissa ottaa ankarasti pannuun, jos joku toinen häikäilemättä nauttii muustakin kuin murtomaahiihdosta.
Päivi Räsäsen hahmo valitettavasti herättää tämän muiston uskonnosta. Ja se trauma on kaikissa niissä, jotka juuri Räsäsen takia hermostuvat uskontoon ja sen formaalisiin rakenteisiin. Jos ihmisillä ei olisi uskovaisten jättämää uskontotraumaa, Päivi Räsänen ei harmittaisi niin paljon.
Tärkeää on tajuta, että Päivi Räsänen ei ole syypää ihmisten kokemuksiin. Hän vain herättää muiston. Ja se muistijälki – se on uskovaisten aiheuttama. Eihän pieni lapsi itse aiheuta itselleen uskontotraumaa. Tässä mielessä on totta, että syntyessään lapsi ei ole uskovainen. Vastasyntynyt ei ole viidesläinen moralisti, mutta viidesläisellä moralismilla voidaan myrkyttää lapsen mieli.
Moni maakuntalehden pääkirjoittaja on tehnyt huteran analyysin tilanteesta, kun sanoo, että eihän Räsänen ole kirkon ääni. Se ei ole asian ydin. Ydin on tämä: Kun Räsänen painaa mentaalista play-nappia, ja tuttu puhetapa pamahtaa langoille, ihmiset keksivät, että ai niin, uskovaiset, haluankos minä kuulua tuohon porukkaan. Edellä mainittuihin traumoihin viitaten, kuka voi arvostella henkilöä, joka ei halua?
Ihminen, joka on täysin uskonnoton ja myös säilynyt tuputukselta, ei hermostu Räsäseen, koska täysin uskonnottomana – siis sellaisena, jolta on aina puuttunut uskonto-tunne tai -asenne – hänessä vain ei herää mitään. Monille ihmisille Räsänen ja Kansanlähetys ja TV7 ja muut tämmöiset tarjoavat ainoastaan hieman perverssin viihteen muodon.
Vastustan sitä, että kaikki oma paha mieli purettaisin juuri Räsäsen persoonaan. Emme useimmat luultavasti tiedä hänestä yhtään mitään. Eikä oman pahan mielen purkaminen instituutioonkaan ratkaise asiaa. Tai se ratkaisee sen samalla tavalla kuin burkhapakko: poissa näkyvistä, poissa mielestä. Luurangot eivät kuitenkaan poistu. Se uskovaisen äidin tai naapurinsedän jättämä uskonnollinen väkivalta olisi tärkeä hoitaa. Uskontojen uhreille on tarjolla apua! Se on vähän niin kuin tuolla Eckerön tai vaikka Luhangan suunnalla, että erota voi, mutta erostakin pitää selvitä. Tai voi tulla uusi ero sitten myöhemmin.
Mielenkiintoista muuten on, että Luther taas siinä ensimmäisen käskyn selityksessään sanoo, että usko luo jumalan. Se on samantyyppinen ajatus kuin se, että rakkaus luo kohteen. Rakkaushan meidät muutenkin synnyttää: ehjä ihmisyys syntyy siitä, että ihmistä katsotaan ehdottoman hyväksyvästi ja rakastavasti. Se on hengellisyyden ydinsanoma, ehdoton rakkaus. Se, joka rakastaa, uskoo. Kun vanhemmat ja sukulaiset rakastavat lasta, he uskovat lapseen. Siinä mielessä juuri uskolla ja rakkaudella he luovat lapsen. Valitettavasti myös epäuskolla ja rakkaudettomuudella, pelottelulla ja uhkailulla, luodaan – särjettyjä sieluja, rikkinäisiä mieliä.
__________
Ps. se prometheus-leirin sekasaunahässäkkä on rajattomuutta. Se on seksuaalista häirintää ja toisten yskityisyyden loukkaamista. Jos rippileirillä tapahtuisi sama, ihmiset suuttuisivat.
Jorma Ojala: Sinulla on yksi kuva ”heränneistä”. Se ei välttämättä ole kuva kaikista erilaisista kristityistä. Minulle kastettu kirkon jäsen on kristitty tai kohtelen häntä sellaisena kuten Luther opetti. Hän opetti myös, että on nimellisiä ja todellisia jäseniä. Emme voi kuitenkaan erotella heitä täällä eli jaka porukkaa vuohiin (heräämättömät) ja lampaisiin (heränneet). Kirjoitin täällä talvella kristityn kriteereistä. Kirjoitus löytynee blogitekstieni joukosta. En jaksa nyt myöhäisenä hetkenä toistaa sen ajatuksia.
Elias. Ikävöiminenkin on varmasti parempi vaihtoehto kuin parodia. Onneksi oikeassa elämässä ikävöimiselle kuitenkin löytyy muitakin vaihtoehtoja kuin parodiat.
Minun tekstissäni ei oikestaan lähdetä plokkaamaan ketään, erottamaan konkreettisesti vuohia ja lampaita. Kumpiakin tietysti on, eihän Jeesuksen lähetyskäskyssäkään olisi muuten mitään mieltä.
Herätysliikkeiden historiaa kun hiukan tutkii, niin huomaa pian, että niissä on aina lähdetty kilvoittelun tielle, elämään uutta elämää Jumalalle. Kastettu on kristitty vain nimellisesti, jos hän elää oman luontonsa ohjaamana ja erossa Jumalasta. Minusta häntä ei saisi unohtaa itsetyytyväisyyteen.
Kamalaa se olisi ikään kuin pimitää totuus ja sanoa, että kaikki on hyvin. Jos kaikki olisi kohdallaan ja opetus Lutherin viitoittamalla linjalla, miksi kirkko on joutunut historiansa suurimpaan luopumukseen ja kriisiin?
Luther tunsi seurakuntansa, sen heränneet ja nukahtaneet, uskovat ja epäuskoiset, kuten papin kuuluukin voidakseen auttaa.
Ensimmäisen teesin aiheena oli v. 1517 ollut, että kristityn koko elämän tulisi olla parannusta. Hän oli nähnyt, ettei asia niin ollut, ja vielä viimeisenä elinvuotenaan hän jätti Wittenbergin, koska kaupungin
epäkristillinen elämä masensi häntä.
Se, joka llähtee huutamaan ””Nyt on rauha, ei hätää mitään” ottaa suuremman vastuun, mitä pystyy kantamaan.
Se, joka Josef Arimatialaisen tavoin tulee maailman joukkoa ja sen mielipidettä vastaan, saa varmasti raskaan ristin kannettavakseen.
Minä en valitettavasti voi ummistaa simiäni todellisuudelta ja ajatella:
Right or wrong, my church!
Maailman sivu viisaat hengelliset ovat vastustaneet herätyksiä. Herrnhutilainen Wiklund savustettiin ulos virastaan Alatorniolla. Laestadius kai sitten oli vastustaja eikä ”puolesta”, kun asettui niin voimakkaasti kapakointia ja viinanrahtausta vastaan. Pappisrunoilija Runeberg polemisoi aikanaan voimakkaasti heränneitä vastaan. M i k si? Saivatko heidän teesinsä hänen omantuntonsa rauhattomaksi?
”Ai uskovat, tahdonkos minä kuulua tuohon porukkaan…..”
Minun kokemukseni mukaan asia ei elämässä mene näin laskelmoiiden, vaan pikemminkin vastausta tai turvaa etsien. Usko on Jumalan vastaus ihmisen hätähuutoon. Sellaisessa tilanteessa käsitykset muuttuvat, inhoituista uskovaisista tuleekin läheisiä ystäviä.
Minä ikävöin, kunnes Jumala vastaa. Tai silloin kun ei. On käsittääkseni ihan luterilaista, ettei itse voi itselleen rakentaa uskoa ja kuvitella sitten olevansa uskovainen, jotta pääsisi mukaan paheksunta- ja Päiviräsäsenylistyspiireihin.
Sydämestä se inho aina lähtee, kun sana valaisee ja saa itse rakennetun uskon natisemaan. Sen toteaa nasevasti myös Mika Ebeling tänään Hesarin mieipidesivulla.
Juuri tuota uskon itse rakentamista pyrin kaikin keinoin vastustamaan. Silloin jäljelle jää vain ikävöinti, kun ei ole niin röyhkeä, että itse alkaisi valmistaa omia portaitaan taivaaseen.
Enpä ole vielä tähän päivään mennessä tavannut uskovaista, joka olisi itse rakentanut itselleen uskon. Usko on lahja, siitä kyllä vallitsee konsensus suomalaisten kristittyjen kesken. Ei kannata uskoa toisista ihmisistä aina kaikista pahinta.
No mitä pahaa sitten on ikävöinnissä?
Ei ikävöinnissä olekaan mitään pahaa. Jokainen ikävöi. Minäkin. Ja usein, päivittäin. Uskon, että Jumala itse on asettanut meihin ikävöinnin. Ja kun Hän itse on meihin istuttanut kaipauksen, Hän voi myös sen kaipauksen täyttää.
Minua ei häiritse se, että puhutaan kaipauksesta. Päinvastoin. Se, mikä minua hieman häiritsee, on se, kun puhutaan kuin kaipaus olisi ainoa asia, mitä kristillisyys on.
Jorma Ojala kirjoitti: ”Kastettu on kristitty vain nimellisesti, jos hän elää oman luontonsa ohjaamana ja erossa Jumalasta. Minusta häntä ei saisi unohtaa itsetyytyväisyyteen.”
Tuollainen lausunto kastetusta ja ”erossa Jumalasta” elävästä lienee lähellä kirkkomme opetusta, mutta se on myös ongelmallinen. Kuka tietää miten kukin kastettu elää? Kastettuja jäseniämme emme unohda itsetyytyväisyyteen ja siksi kirkko juuri toimii. Kaikkia kastettuja kutsutaan eri yhteyksissä tapahtuvan julistuksen kautta muistamaan kasteen lahja ja armo ja turvaamaan Jumalaan ja Kristukseen. Jumalaan ja Kristukseen voi turvata olematta yhden tai muutaman tietyn sortin uskovainen.