Olen kuullut joidenkin sanovan: ”Kyllä minä uskon, mutta en minä siihen kirkkoa tarvitse, en sitä instituutiota.”
Kunnioitan heidän näkemyksiään ja ratkaisujaan. Varsinkaan, kun en omista mittatikkua, jolla voisin mitata heidän uskonsa määrää ja laatua. Enkä voi väittää, että kirkon edustajat näyttäisivät rakastavat äidinkasvonsa aina ja kaikille tai toimisivat aukottoman oikeamielisesti ja ihailtavasti aina ja kaikkialla – ja että siksi syntyisi kiihkeää halua olla kirkon jäsen.
Kirkonrakastajana jään silti ihmettelemään.
Sanoma maailmankaikkeuden ja ihmisen luoneesta Jumalasta sekä Ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta eivät ole tipahtaneet meille pilvistä sateena, eivät edes salamaniskuna. Sanomaa on kuljetettu läpi parin vuosituhannen kristillisten kirkkojen työnä. Sekä alkuseurakunta, itäinen ja läntinen kirkko, reformaation jälkeen syntyneet kirkot ja viime vuosisadan aikana syntyneet ns. vapaat suunnat ovat tehneet ihan samaa työtä: julistaneet, opettaneet, kastaneet, jakaneet ehtoollista, rukoilleet, siunanneet, auttaneet, kääntäneet Raamattua yhä uusille kielille ja vieneet viestiä eteenpäin.
Se on ollut vaivalloista työtä, jossa monelta on mennyt henki. Monilta ovat menneet myös omaisuus, terveys tai ihmissuhteet. Toki historian kulussa tämän työn tekeminen on merkinnyt monille myös turvattua elämää, säännöllisiä tuloja, etuisuuksia ja arvostettua asemaa sekä kiusauksia astua esimerkiksi ylpeyden tai tuomiohengen teille.
Kaikesta huolimatta ilman tätä kirkkojen tekemää työtä sanoma Jumalasta ja Jeesuksesta ei olisi koskaan tavoittanut minua. Ei häntäkään, joka sanoo kyllä uskovansa, mutta mieluummin ilman kirkkoa. Ilman kosketusta kirkkoon usko ei olisi syntynyt hänessäkään.
Meilläkin on tarvittu suurta joukkoa Raamatun suomentajia, pappeja, diakoniatyöntekijöitä, virsirunoilijoita, kanttoreita, pyhäkoulunopettajia, suntioita ja niin edelleen – aikojen saatossa jo valtavaksi kasvanutta ihmisjoukkoa tekemässä työtään sekä kaupunkien kuhinassa että laajan maan syrjäisissä kylissä.
Kun joku sanoo uskovansa, mutta ilman kirkkoa, kirkonrakastajana jään ihmettelemään. Ihan kuin hän sanoisi kyllä pitävänsä valosta ja lämmöstä, mutta sanoisi, että ei tarvitse aurinkoa.
(Tässä kohtaa on huomautettava, että kirkon aurinko ei toki ole kukaan kirkon työntekijä, vaan Ylösnoussut Kristus.)
Kaikkine surkeine puutteineen ja virheineenkin kirkko on äiti, joka on kertonut suurta tarinaa. Se on muovannut suuren tarinan omalle kielelleni, ymmärrettäväksi, läheiseksi ja omaksi.
Kirkkoäiti on antanut ravintoa, joka ei ole ollut pikaruokaa. Se on ollut kuitupitoista ja rukiista lähiruokaa, joka on saanut kasteensa ja valonsa suoraan taivaasta. Sen monet maut ovat sopineet kaikkiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin. Monesti toiveikas viesti on antanut pontta uuteen päivään. Joskus psalmin tai virren rujo tunnelma on tulkinnut elämän surkeutta ja mitannut pimeyden syvyyttä. Usein pulppuavat sävelet ovat olleet kiitollisia.
Kirkkoäiti on halunnut antaa parasta suojaa lapselleen, jotta jaksaisin halki epävarman ja tuulisen taipaleeni.
Jos tätä äitiä moititaan ja nälvitään, minuunkin sattuu. Tämä äitivanhus ei parane haukkumalla, vaan rakastamalla ja rukoilemalla.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kuitenkin kritisoida sitä, että tämän uutisen mukaan nämä kirkonmiehet vuorotellen siunaavat ja peruuttavat siunauksen tämän nuoren parin osalta. Ja samaan aikaan maallikkokaarti vahtaa vierestä, mitä saa tehdä ja mitä ei saa. Tämä antaa aika raadollisen kuvan uskonnon harjoittamisesta.
Minun ajatukseni on se, että jos tämä pariskunta koki tilaisuudessa saaneensa Jumalaltaan siunauksen liitolleen, mielestäni siihen ei kenelläkään ulkopuolisella ole nokan koputtamista.
Minusta ei ole mikään ihme, että näkee koomisena magiana tämän tapahtuneen, koska niin pilkun tarkkaa kommenttia on esitetty.
Luulen, että nytkin vain halutaan nuhdella Jusua hänen kommenteistaan. Yhtään ei eläydytä tämän parinkaan kokemuksiin. Enempi omiin närkästyksiin monen kommentitn kohdalla.
Jusu: ”Ajattelen siten, että siunaus tulee Jumalalta eikä siihen kukaan toinen ihminen voi tulla väliin, kuinka paljon ja millaista siunausta sieltä on tulossa minun suuntaani.
Kirkolliskokous (ja piispainkokous) on määritellyt rajat sille, kenelle kirkon työntekijät saavat siunausta pyytää ja kenelle sitä ei saa pyytää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos Jumala haluaa parisuhteeni siunata, ei sitä mikään kirkolliskokouksen määrävähemmistö pysty estämään.”
Tämä on tietysti totta. Siunaus tulee aina lopulta Jumalalta. Jos Jumala siunaa, ei siunauksen kieltäminen muuta sitä. Jos Jumala ei siunaa, ei siunauksen antaminen tai toimittaminen muuta sitä.
Raamatussa puhutaan paljon siunauksesta ja siunaamisesta.
Jeesus sanoi oppilailleen lähettäessään nämä matkaan: ”Kun menette taloon, toivottakaa talon väelle rauhaa. Jos talo on sen arvoinen, saakoon se toivottamanne rauhan, mutta jos se ei ansaitse sitä, palatkoon toivotus teille takaisin”. (Matt. 10:12-13)
Rauhan toivotus ja siunaus on tässä sama. Siunausta voi ja tulee toivottaa kenelle hyvänsä. Siunaus ei kuitenkaan ole automaatio. Siunauskin voi ”palata takaisin”, eikä jää siunatun ylle. Tässä en viittaa homopareihin enkä keneenkään ihmiseen. Siunaus ei vain ole automaatio vaikka sitä miten ahkeraan toteuttaisi.
Siunauksia on myös monenlaisia Iisak ei voinut siunata molempia poikiaan, Jaakobia ja Eesauta esikoisen siunauksella.
Siunausta ei myöskään pidä toimittaa harkitsemattomasti. Pitää miettiä tarkkaan mitä tässä siunataan. (Myös kauppakeskusten siunausten yhteydessä sitä olisi hyvä miettiä.)
Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin. Säilytä itsesi puhtaana. (1.Tim.5:22)
1.Kor.4:12: ”Meitä herjataan, mutta me siunaamme.”
Siis myös herjaajia ja omia vihollisiaan tulee siunata. (Tässäkään ei viittausta keneenkään.) Jos homoseksuaali, tai kuka hyvänsä kokee, että häntä sorretaan ja herjataan, hänen tulee siunata herjaajiaan. Samoin jokaisen kohdalla.
Sinua Jusu saa ja tulee siunata. ”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”
Jumala siunatkoon sinun elämäsi, sydämesi kaikki ihmissuhteesi ja jokaisen päiväsi. Amen.
Pitkähkö kirjoituksesi antoi hyvän kuvan sinun sanoisinko sokeasta uskostasi kirkkoon ja sen oppiin. Tunnut saavasi siitä oman elämäsi rikkauden , joka on tietysti henkilökohtaiselta kannalta positiivista ja arvostettavaa.
Jeesus sanoi Matteuksen ja Tuomaan evankeliumien mukaan ” missä yksikin ihminen kääntyy puoleeni, niin olen siellä läsnä ” . Siis Jumalan henki. Siinä uskossa ei tarvita ensimmäistäkään kirkon rituaalia. Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälti mutta riittäköön nyt tämä uskottava Jeesuksen sanoma.
Jo alkukirkon aikana opetettiin: ”Extra ecclesiam nulla salus.” Kristitty on vain se, joka on kasteessa liitetty kristilliseen seurakuntaan. Pelastuksen lupauksen Jeesus kytkee kasteeseen ja uskoon (Mark. 16:16) Yli tämän ei kirkko voi mitään luvata.
En kuulu (enää) kirkkoon, enkä usko minkään sorttisiin jumaliin, mutta ihmettelen ja kummastelen silti syvästi miksei ihminen voisi uskoa ilman kirkon jäsenyyttä, ihan itsekseen ja ilmaiseksi jos on uskoakseen. Minun tapauksessani kirkon jäsenmaksu olisi n.800 euroa vuodessa. Saan silläkin rahalla paljon enemmän hyvää aikaan lahjoittamalla sen vuosittain Suomen Punaiselle Ristille, kuin että maksaisin pappien palkkoja ja kirkon seinien pystyssä pitämisestä.
” “Extra ecclesiam nulla salus.”
Eikös tuo ole katolisen kirkon hokema, johon vedoten se väittää olevansa ainoa oikea kirkko ja kaikki muut kirkkokunnat, lahkot ja uskonnolliset poppoot ovat harhaoppisia?
Ekumeniaan vastahakoisesti suhtautuvat katoliset ehkä ajattelevat kuvaamallasi tavalla, mutta itse sanonta on kyllä jo jakamattoman kirkon ajalta peräisin. Kaikki Kristukseen uskovat ovan hengellisessä mielessä Kristuksen Kirkon jäseniä, olipa kirkkokunta mikä tahansa