Näyttää siltä, että on paljon helpompaa aloittaa riita kuin päättää se sovintoon. Tulehtuneet ihmissuhteet ja vihanpito voivat katkaista ihmissuhteita, vain anteeksiantaminen voi korjata yhteyden. Terveeseen ihmisyyteen kuuluu kyky asettaa rajoja ja puolustaa niitä. Oikeassa kohtaa sanottu ”ei” suojelee elämää. Sopuisa yhteiselo ei voi olla jatkuvasti vain yhden osapuolen vastuulla. Vaikka rauhantahto on ihailtavaa, ei itsensä kynnysmatoksi asettamisesta lopulta hyödy kukaan. Sovinnon löytymisessä on jotakin syvempää kuin alistumisessa tai alistamisessa.
Luonnossa voimme nähdä jatkuvaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Vaikka ihminen on pohjimmiltaan osa luomakuntaa, emme laadi elämänohjeita tai etiikkaamme luonnon järjestyksen mukaan. Emme johda ihmisoikeuksia tai ihmisvelvollisuuksia darwinistisen selviytymiskamppailun perusteella. Ihmisten yhteiselämää toivoisimme säätelevän sekä järjen että hyvyyden. Kristillisen elämän korkeimmat ohjeet löytyvät Raamatusta, joka ottaa vakavasti sekä järjen että hyveiden vaalimisen.
Mikä on se piste, jolloin terve kritiikki muuttuukin kiusanteoksi? Milloin hyvinvointia edistävä kilpailu alkaakin tuhota elämää ja ihmissuhteita? Tuon rajan havaitsemisessa on kysymys elämänviisaudesta ja sydämen sivistyksestä. Ilmeisesti rajojen koettelukin on inhimillistä, vaikka se saattaa johtaakin joskus epäinhimillisiin seurauksiin. Kristillinen usko velvoittaa etsimään sovintoa kaikissa tilanteissa, lähimmäisyys koskee jopa vihollisia. Armo ja anteeksiantamus ovat niitä keinoja, joilla uskomme vihollisuuden väistyvän. Risti on sovinnon ja rauhan merkki.
Apostoli Paavali opettaa kolossalaisia ja myös meitä: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija.” (Kol. 1:19-23)
Tuntuu siltä, että Herramme Jeesus Kristus ei oletakaan anteeksiantamisen olevan helppoa meille ihmisille. Siksi hän sisällyttää tämän asian toistuvaan rukouskäytäntöön. Isä meidän -rukouksessa me lausumme: ”Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. ” Tämä velvoittaa myös meitä sovintoon, sillä olemmehan saaneet itsekin Jumalan armon Jeesuksen uhrin tähden osaksemme.
Pentti Tepsa
Pentti Tepsa toteat:””Vaikka rauhantahto on ihailtavaa, ei itsensä kynnysmatoksi asettamisesta lopulta hyödy kukaan. Sovinnon löytymisessä on jotakin syvempää kuin alistumisessa tai alistamisessa.””
Siis minkä esimerkin Jeesus antoi omalla elämällään jota meidän tulisi seurata?
Herra ei kehottanut esim. sadanpäämiestä luopumaan ammatistaan. Vaikuttaa siis siltä, että on hyväksyttävää ja kunniallista puolustaa maataan rosvoja vastaan.
Pentti
Jälleen kerran olet kirjoittanut erittäin hyvän blogin.
Kiitos siitä!
Kiitos syvällisestä pohdiskelusta. Edellisestä kirjoituksestasi olikin jo melko pitkä aika.
Siis ajatus ettei pidä olla kaikkien ”kynnysmattona” on mielenkiintoinen kun sitä vertaa siihen miten Jeesus eli ja miten itse haluaa että Jumala antaisi itselle synnit anteeksi, Jeesus oli koko maailman ”kynnysmatto” kuolemaan asti, onko siinä esimerkkiä meille?
Jos haluan että Jumala antaa minun kaikki syntini anteeksi niin minunkin tulee antaa yös kaikki ja kaikkien lähim.äisten synnit anteeksi eli olla kynnysmattona.
Kuka tahtoo tehdä rauhan ? Itse Jeesus oli tässäkin esikuva . Heikoksi tullut ihminen voi olla rauhanrakentaja.Jeesus otti orjan muodon ja alensi itsensä.
Pentti T.
Antaa anteeksi on Raamatun opetus ja se on Uuden Liiton uusi käsky.
Anteeksipyytämistä, niinkuin se sanoitetaan, ei Raamattu opeta, mutta katumista, parannuksentekoa kyllä.
On asioita, joita minuun on kohdistettu, joita olen täytynyt antaa anteeksi joka päivä. Tarkoitan, että kosto olisi tuntunut oikeudenmukaisemmalta.
Anteeksiantamisprosessini ovat saanneet aikaan muutosta väärintekijässä, vaikken ole voinnut anteeksiantamustani hänelle sanoittaa tai edes näyttää.
Kerron erään tositapauksen, mikä liittyy tähän luterilaiseen kansankirkkoon. Toivottavasti tämä tällainen ei ole kovin yleistä.
Eräs ystäväni oli toisena opettajana eräällä kesäisellä rippileirillä. Seurakuntayhtymästä kukaan muu kuin ystäväni ei ollut suostunut lähtemään tälle leirille opettajaksi, josta eräs tietty pappi oli päävastuussa.
Olin järkyttynyt, kun kuulin, mitä tämä kansankirkon pappi oli kertonut ystävälleni. Kun kaikilta leiriläisiltä haluttiin palautetta, eräs nuori tyttö iloitsi siinä siitä, että leirillä puhuttiin Jeesuksesta. Monien muiden mielestä leirillä oli ollut hienointa uiminen, pelailu, yhdessäolo ym. ja senhän pappi hyvin ymmärsi ja hyväksyi.
Mutta miten tämä pappi oli kommentoinut ystävälleni tämän tytön vastausta. Papin mielestä tämän tytön täytyi olla ainakin hiukan sairaalloinen tällaisen vastauksen takia!? Susi lammasten vaatteissa!?
Mutta niin kuin alussa sanoin, toivottavasti tämä ei ole kovin yleistä kansankirkossakaan. Vai olenko tässä asiassa liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen?