”Jumala ei unohda kansaansa, vaan antaa kirkolle uudistumisen aikoja ja niitä ihmisiä, jotka auttavat meitä palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen.”. Näin lukee kirkkovuosikalenterin tämän päivän johdantotekstissä. Päivän teemana on uskon perustus. Päivää kutsutaan myös uskonpuhdistuksen muistopäiväksi.
Kirkollinen reformaatio 1500 -luvun historiallisena tapahtumasarjana antoi meille ne asiakirjat, joiden kautta jäsennämme Pyhään Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoamme. Luterilaisittain ajateltuna kirkkomme usko on yhä nytkin sillä perustallaan, johon se reformaatiossa palautettiin. Ellei olisi, niin olisi varsin epärehellistä kutsua kirkkoamme luterilaiseksi kirkoksi.
Kirkkohallituksen täysistunto äänesti kokouksessaan 20.10.2020 siitä, tulisiko viittaus edellä mainitsemiini asiakirjoihin, siis kirkkomme tunnustuskirjoihin, säilyttää kirkkolaissa, vai riittääkö että niihin on yksiselitteinen viittaus kirkkojärjestyksessä.
Olennaisempaa kuin se, missä säädöksessä tunnustuskirjoihin viitataan, on tunnustuskirjojen yksiselitteisesti normatiivinen asema kirkossamme. Pitää siis olla selvää mitä kirkkomme näistä asioista opettaa ja miten kirkkomme näistä asioista opettaa. Sikäli kun opetusta jostakin asiasta on tarpeen tulkita uudelleen, tehdään se kirkolliskokouksessa asianmukaisen valmistelun jälkeen.
Myös kirkkomme ykseyden kannalta on olennaista, että kirkkomme tunnustuksella on kirkossamme yksiselitteisesti normatiivinen asema. Vaikka kirkkomme ykseyden vaaliminen on ensi sijassa piispojemme vastuulla, voi kuka tahansa luterilaisen seurakunnan jäsen tunnistaa selkeimmän poikkeamiset kirkkomme tunnustuksesta ja tarvittaessa myös antaa asiasta suoraa palautetta.
Tokin niinkin, että esimerkiksi jumalanpalvelusaarnassa tunnistetusta tunnustuksesta poikkeavasta opetuksesta on parempi keskustella ensin kyseisen henkilön itsensä kanssa, kuin että ryhtyy asiaa suoraan julkisesti puimaan. Julkiset hereesia väitteet eivät siis ole se ensimmäinen asia, jolla opetusta yritetään korjata takaisin kirkon yhteisen uskon perustalle. Asian julkituominen ei sekään kuitenkaan ole poissuljettua asia. Kun tunnustuskirjoilla on kirkossamme normatiivinen asema, ei ilmiselvästi hereettisen opetuksen kutsuminen hereettiseksi täytä kunnianloukkauksen tunnusmerkkejä.
Tunnustuskirjojen normatiivinen asema luo myös turvallisuutta kirkon työntekijöille ja jäsenille. Esimerkiksi kirkkoherran vaihdos ei voi merkitä sitä, että seurakunnan rippikouluissa ryhdyttäisiin jostakin kirkon uskoon ja oppiin kuuluvasta asiasta opettamaan täysin toisella tavoin kuin aikaisemmin. Näin siis siinä tapauksessa, että myös edellinen kirkkoherran on tehnyt oman työnsä asianmukaisesti, niin kuin pitääkin.
Kirkon organisaatioita ei ole asetettu työlainsäädännön soveltamisalueen ulkopuolelle. Kirkon tunnustuksessa pitäytyvään työntekijään ei voida tästä syystä kohdistaa mitään kurinpidollisia toimia. Kyse olisi silloin työsyrjinnästä. Eri asia sitten, jos taustalla on työntekijän omintakeinen tulkinta kirkon tunnustuksesta. Kirkon tunnustuksesta olennaisesti poikkeavaa työntekijää voidaan ja tuleekin ojentaa asiassa. Kyse ei tällöin ole työsyrjinnästä. Myös edellä viittaamani seikan vuoksi on olennaista, että kirkon tunnustus on dokumentoitu ja sillä on yksiselitteisesti normatiivinen asema.
Uskontunnustuksessa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa on siis Raamattuun perustuvan uskomme perustus ja vain pysymällä tunnustuksessaan kirkkomme pysyy perustallaan. Uskomme ilmaisua ja todeksi elämistä voimme ja meidän tuleekin uudistaa, mutta uskomme perustan tulee pysyä muuttumattomana.
Jukka Kivimäki. Mielenkiintoisia näkemyksiä, joihin on helppo yhtyä. Mutta kun ne vedetään konkretian tasolle, ne paljastuvat lähinnä jonkinlaiseksi tavoitetilaksi. Nythän kirkossamme on kauan aikaa vallinnut tilanne, jossa toiset ovat ”tunnustuksellisia” eli pyrkivät pitämään kiinni tunnustuskirjoista, koska ne nähdään Raamatun mukaisiksi. Toiset taas edustavat ”reformoitua” sikäli kuin -linjaa: tunnustuskirjoja seurataan sikäli kuin ne nähdään Raamatun mukaisiksi. Osa taas pitää niitä avoimesti historiallisina dokumentteina ja Raamattuakin ihmisten kokemuksen kuvauksina. Ja kyllä se rippikouluopetuksenkin sisältö vaihtelee aika paljon työntekijästä ja seurakunnasta toiseen.
Marko Sjöblom
Käytännön tasolla erot kuvaamiesi ”tunnustuksellisten” ja ”reformoitujen” välillä eivät kuitenkaan ole suuren suuret, kun kuitenkin ollaan päädytty pysymään samassa kirkossa. Sikäli kun näkemyseroja onkin, on niistä tehty jokin linjaus kirkolliskokouksen tasolla.
kaikki ei toki aina toimi yhteisten pelisääntöjen mukaan ja silloin on olennaista että seuraamukset ovat ennakoitavissa. Kirkon tunnustuksen tulkinta ei siis ole mielivaltaista. Jos otamme esimerkeiksi vaikkapa Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2010:74 ja Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO2020:97, niin kummassakin tapauksessa kirkon pappi kyllä varmasti ennakolta tiesi, mikä olisi ollut kirkon ko. ajankohtana voimassa olleiden opillisten ja hallinnollisten linjausten perusteella oikea menettelytapa.
https://finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2010/20100074
https://www.kho.fi/fi/index/paatokset/vuosikirjapaatokset/1600323418463.html
Luin tuon finlexin linkin, kyllä siinä keskinäinen rakkaus loista, poissaolollaan.
Jukka Kivimäki. Ehkä noinkin. Minun näkökulmastani kysymys on ehkä enemmän siitä, että kirkkomme on jo kauan ollut opillisesti käytännössä teologinen ”sateenvarjo-organisaatio”. Asiaa lienee auttanut se, että 150-70 vuotta sitten moni kunnon luterilaisena pidetty edusti Suomessakin sekä varhaisemmilla että myöhemmän ajan mittapuilla ihan objektiivisestikin arvioituna varsin ei-luterilaisia opillisia käsityksiä. Ajateltiin esimerkiksi, että kalvinistit olivat ehtoollisopissaan luterilaisempia kuin Luther itse (!), vastasyntyneet eivät voi uskoa Kristukseen, kiistettiin sidottu ratkaisuvalta jne. Kyllä niitä näkemyksiä löytyy, kun etsii. Olisi kiinnostavaa pohtia kysymystä, voidaanko luterilaisuutta määritellä (Werner Elert kirjoitti aikanaan luterilaisuuden morfologiasta).
Suomessa luterilaisen kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet merkitsevät moninaisuutta tunnustuksen eri painotusten puitteissa. Toisaalta meillä on Suomessa myös luterilaisuudesta erkaantunutta vapaakirkollisuuta. Ero näiden kahden asian välillä ei välttämättä ole kaikissa suhteissa ilmeinen, mutta tarkemman tarkastelun jälkeen kuitenkin varsin selvä.
Eri herätysliikkeet saattavat painottaa asioita eri tavoin, mutta varsinaista irtiottoa tunnustuksesta ei juurikaan ole. Tästä ehkä poikkeuksena jotkut, kirkon piirissä toimivien osalta sittemmin jo torjutut opetukset lestadiolaisen herätysliikkeen joissakin suuntauksissa.
Kiitokset Jukka Kivimäelle ajankohtaisesta blogista. Kirkolliskokouksemme aloittaa uudelleen kirkkolain kokonaisuudistuksen käsittelyn alkavalla viikolla, jolloin keskustellaan myös kirkon tunnustuksesta ja sen paikasta kirkkolaissa.
Lähimmäisen rakkaus ei tarkoita, että kirkon pitäisi hyväksyä kirkon opetuksen erkaantuminen kirkon perusopeista, josta erityisesti tuossa ratkaisussa KHO 2020:97 on kysymys. Kirkon tilanne alkaa vain olla samanlainen kuin Israelissa siihen aikaan, kun siellä ei ollut kuningasta ja jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki (Tuomarien kirja 17:6 ja 21:25).
Ainoa tilanne jossa seurakuntalaisen on mahdollisuus tutustua oppimme sisältöön on rippikoulu. Siellä taas asiat käydään niin nopeasti läpi, ettei opista juurikaan jää mitään mieleen. Tuon tilanteen jälkeen suurin osa seurakunnasta on opillisista asioista täysin paitsiossa. Nyt kuitenkin kirkossamme pidetään oppia ensiarvoisen tärkeänä, mikä tietysti on tottakin. Sitä vain ei rippikoulun jälkeen enää opeteta. Harvoin kuulen saarnoissa mainittavan edes sanaa ”oppi”. Kansa jää siis paitsioon kun puhutaan oikeasta Luterilaisesta opista. Opin tarkoitus on mielestäni antaa evankeliumille sen tarvitsemat toimintamahdollisuudet ja johtaa oikeaan kristilliseen elämään. Nyt kirkon papit ovat sen sijaan huolestuneita opista. Oikea ja pyhä kristillinen elämä jätetään toisarvoiseen asemaan.
”Lähimmäisen rakkaus ei tarkoita, että kirkon pitäisi hyväksyä kirkon opetuksen erkaantuminen kirkon perusopeista.” Ei todellakaan tarkoita, onhan lähimmäisenrakkaus kirkon eettisen opetuksen ydin.
Kirjoituksessa paalutettiin Kirkolle tärkeitä asioita. Perusta on muuttumaton.
On hyvä myös muistaa, miksi tunnustus ja (kirjat) on aikanaan laadittu, eikö juuri harhoilta suojaksi? Yksimielisyyden ohje on edelleen ajankohtainen, vaikka moni haluiaisi sen purkaa…
Vanha sananalasku sanoo: ”Suojelkaa hyvät tavat, niin nuo tavat suojelevat teidät”
Nykyisin Kirkon ”hyvä” on kyseenalaistettu sekulaarin maailman mukaan lähes yksimielisesti ja jopa vapaidensuuntien edustajien toimesta kuulee, että Kirkko kasvattaa vai luopio Kristittyjä… No tämä lienee vähän kärkevä yleistys, mutta ei tarvitse kuin seurata ajanhenkeä, niin saa selkeän kuvan missä nykyisen kansan ajatuksissa mennään. Jopa valtiovalta empii Kirkon ”hyvän” suhteen ja suosii selkeästi niitä tahoja, jotka pyrkivät vähentämään Kristillisen opetuksen vaikutusta esim. kouluissa ja yleisemminkin yheteiskunnassa.
Onkin joskus hyvä kysyä, miksi kansa huusi aikoinaan: ”Vapauta (anna) meille Barabbas”, joka oli murhamies. Jeesuksen, kansa taas halusi ristille.
Pekka Veli Pesonen. Jos rippikoulussa päntättäisiin edes vuoden 1948 kristinoppia vuoden 1980 rippikoulusuunnitelmaa soveltaen, voitaisiin puhua opin perusteiden tuntemuksesta. Tosin silloin rippikoulu olisi tuplasti tai triplasti pidempi kuin nyt. Esimerkiksi katoliseen kirkkoon tai eräisiin luterilaisiin kirkkoihin liittyvät kurssitetaan kyllä perusteellisesti. Myös eräissä herätysliikkeissä syvennytään asioihin. Oppia ja elämää ei kannata asettaa vastakkain, sillä ne tukevat toisiaan. Mutta ehkä tästä ei kannata jatkaa, että ei ajauduta sivuun blogin aiheesta.
Plogin loppu käsitteli juuri samaa aihetta. Joten miten poikkesi sivuun?
No niin – näköjään saman blogitekstin voi ymmärtää kahdella aivan eri tavalla. Jukka tekee eron uskon muuttuvan ilmaisun ja todeksi elämisen sekä -muuttumattoman perustan välillä. Kaksi näkökohtaa. Ensiksikin ei ole järkevää saada jotakuta ei-uskovaa elämään uskovaisten tavalla. Ensin on usko ja sitten elämä.
Toiseksi olenkin sitä mieltä, että tuo uskon perusta on tosiasiassa muuttunut hurjaa vauhtia uskon sisällön ohentumisen kanssa. Periaatteessa asia on noin kuin Jukka K sanoo. Käytännössä ei ehkä niinkään. Ensiksi pitää määritellä uskon perusta rajoineen (onko se esim. Vähä katekismus vaiko sen osa?) Jonka jälkeen on hyvä miettiä, millä tavoin sen ilmaiseminen ja todeksi eläminen toteutetaan. Mutta mitä sitten tehdään, kun joku ilmaiseminen tai elämäntapa onkin ristiriidassa perustan kanssa. Veikkaan, että nuo jälkimmäiset menevät edelle joko niin, että uskon perustaa muutetaan tai sitten kaikki ymmärretään yhä tulkinnanvaraisemmin.
Jukka Kivimäki. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko irtautui kansankirkosta 1920-luvulla. Silloin todettiin ongelmaksi nimenomaan kansankirkon sisällä vallitseva opillinen pluralismi eli moninaisuus. Myös vanhoillislestadiolaiselta taholta on arvovaltaisesti, vaikkakaan ei äänekkäästi, todettu kirkon sisällä vallitseva moniopppisuus. Mielestäni olisi perusteltua pysähtyä pohtimaan ihan oikeasti, missä oikeastaan kulkee tosiasiallisen monioppisuuden ja sinänsä hyväksyttävän opillisen variaation tai painotusten ero. Ja ennen kaikkea millä perusteilla. Ratkaistaanko se johonkin dokumenttiin perustuen (Vähä katekismus + Augsburgin tunnustus), jonkun tai joidenkin periaatteiden avulla (Raamatun asema ja vanhurskauttamisoppi) vaiko omalla ilmoituksella ja kirkolliseen järjestykseen ja veronmaksuun suostumisella?
Jukka Kivimäen ansiokkaassa pohdinnassa eräs yksityiskohta jäi vaivaamaan. Ymmärtääkseni hän esitti, että vain poikkeaminen kirkon tunnustuksesta oikeuttaisi kurinpidollisiin toimenpiteisiin kirkon virahaltijaa kohtaan. Kyllä oikeoppistakin pitää voida rangaista törkeästi sopimattomasta käytöksestä seurakuntalaisia kohtaan tai yleisen pahennuksen herättämisestä. On myös esitetty mielipiteitä siitä, että esimiesten ohjeita pitäisi voida vapaasti rikkoa jos mieli tekee näin toimia. Toki esimiehen toistuva uhmaaminen tai annettujen työtehtävien laiminlyönti on maallisessakin työpaikassa peruste nuhtelulle, varoituksella ja jatkuessaan myös irtisanomiselle.
Toki on oikein oikaista myös pahennusta herättävän elämäntavan vuoksi, mutta tästä seikasta ei liene ollut epäselvyyttä. Näihin asioihin on kyllä puututtu enemmän tai vähemmän aktiivisesti.