Osaanko puhua uskosta ja Jumalasta niin kuin siitä kuuluu puhua? Ohjaako pelko ”harhaoppisuudesta” ihmisiä vaikenemaan todellisista ja syvimmistä tunnoistaan uskon asioissa? Tapahtuuko niin myös minulle?
Mm. näitä kyseltiin äsken arkkipiispan media-aamiaisella, jossa Kari Mäkisen kanssa keskustelivat kirjailijat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Tilaisuutta oli mahdollisuus seurata suorana netissä, vau!
Noihin alun kysymyksiin vastaisin, että kyllä. Suomessa ja muuallakin luterilaisessa maailmassa sanat ja totuuslauseet ovat niin merkittäviä ja hallitsevia, että uskon syvin äidinkieli (jota arkkipiispa Mäkinen kuvasi sanoilla ristiriitainen, epätarkka, hapuileva sisäinen puhe) vaietaan usein pelossa kuoliaaksi.
Kun uskallat sanoa jotakin omalla uskon äidinkielelläsi vaikkapa netin keskustelupalstalla, saat oitis kimppuusi joukon hyeenoita, jotka vetoavat ”Raamatun selvään sanaan”, jolla sinut voidaan tuomita harhaoppiseksi, perkeleen palvelijaksi ja kadotukseen. Erityisen suurena vaientava konventio sitoo kirkon työntekijöitä, väittäisin.
Kirjailijalla – ja varsinkin kirjailijalla joka ei ole teologi – on huomattavan paljon suurempi vapaus pohtia, haastaa ja olla rehellinen. Tätä mieltä oli myös Riikka Pulkkinen. Hän arveli, että pystyi käsittelemään romaanissaan ’Vieras’ uskon kieltä ja uskon kriisiä rajusti ja monipuolisesti juuri siksi, että on itse opiskellut filosofiaa eikä hänellä ole uskonasioihin ammattimaista suhdetta. Hän koki, ettei hänellä ole mitään menetettävää, joten hän uskalsi sukeltaa sisään uskonkriisiään elävän naispapin sielunelämään.
Anna Kontula ajattelee, että uskosta ei oikeastaan voi puhua niin, että sanat eivät veisi enemmän harhaan kuin oikeaan. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Silti minusta tuntuu, että on aivan välttämätöntä yrittää sanoittaa myös sanoittamatonta, puhua myös siitä, mitä ei sanoilla voida tavoittaa.
Kun ateisti ja uskova yrittävät keskustella netin keskustelupalstalla, tyssää koko keskustelu usein siihen, että asioista puhutaan totuuslauseiden läpi ja niiden kautta. Usko ei kuitenkaan ole ensi sijassa väitelause jostakin asiasta. Anna Kontula näkee uskossa keskeiseksi luottamuksen asenteen. Ihminen laittaa jotakin toivon varaan.
Myös arkkipiispa totesi, että uskon kielen ytimessä on vaikeneminen ja nöyryys. Elämän erityisen rankat ja erityisen hienot puolet mykistävät, ja niiden kuuluukin mykistää. Uskon kielellä ei saa selittää pois ihmisten todellisia kokemuksia.
Riikka Pulkkinen kiinnitti keskustelussa huomiota siihen, miten täysin samojen Raamatun sanojen pohjalta voidaan synnyttää kaikista julmimmat ja kaikista rakkaudellisimmat yhteisöt, mitä maa päällään kantaa. Hämmentävää ja totta.
Pulkkista kiehtoo erityisesti tilanteet, joissa etiikka ja laki joutuvat ristiriitaan, ja joissa kirkon edustaja joutuu jättämään uskoa vahvistavan kielensä ja myöntämään avoimesti neuvottomuutensa, jopa järkytyksensä. Se tosin on surullista, että tämä murtuma nähdään yleensä vain suurten katastrofien yhteydessä. Pulkkinen muisteli Tsunamia ja silloisen piispan Eero Huovisen hyvin inhimillistä esiintymistä tiedotusvälineissä tapahtuneen jälkeen. Hän koki, että piispan aito neuvottomuus ja sanattomuus tapahtuneen johdosta toimi enemmän uskoa (ja myös kirkkoa) tukevasti ja vahvistavasti kuin mikään muu olisi siinä tilanteessa toiminut. Teennäiset lohdun sanat eivät syvimpään kärsimyksen ongelmaan vastausta anna.
Pulkkinen heitti arkipiispalle kysymyksen: Miten kirkko suhtautuu, kun joudutaan tilanteeseen, jossa laki korvautuu rakkaudella? Onko kirkolla oltava sopivaiseen radikaalisuuteenkin ohjesääntö? Mäkinen vastasi, että kirkon traditio kantaa sisällään myös radikaalisuutta ja mahdollistaa sen. Arkkipiispa mm. mainitsi, että kieleen ja ajatteluun kuuluu olennaisesti tarve saada asioita hallintaan, mutta Jumalasta emme kuitenkaan voi puhua perimmältään tällä tavoin. Jumala ei ole meidän hallittavissamme. Eikä elämäkään.
Oikean asian esittäminen uusin ja ymmärrettävämmin sanoin tuomitaan joskus vääräoppiseksi, kun taas harhaan johtavan viestin lausuminen perinteisin fraasein kelpaa usein ’kuin väärä raha’.
Olemme joskus kuunnelleet mökillä radiosta Leo Mellerin ohjelmaa. En voi tuomita hänen sanan selitystään, sillä niin seikkaperäistä ja mielekiintoista se on ollut, toisin kuin nuo Jorman mainitsemat jotkut aamuhartaudet tai Eliaksen mainitsemat joutavanpäiväiset syljenerityslätinät. 😮
Monipuolinen sanan selitys avartaa kuten matkailukin.
Meller osaa, ei siinä mitään.
Elias. Jos körtit saavat puhua körttiä, niin nörttienkin on saatava puhua nörttiä.
Jotenkin olen lukemassa tätä keskustelua niin, että kaikista kauniista sanoista huolimatta jokaiselle kelpaa vain hänen oma uskon äidinkielensä. Tulkkeja tarvittaisiin. Ja suostumista niiden käyttöön.
Muistan erään rukoilevaisisännän, joka paheksui vuoden 38 raamatunkäännöstä. Siellä oli sanottu sapatista näin: ”sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään askaretta toimita” Tuo isäntä sanoi, että sen täytyi olla väärä käännös, kun karjatilallisen piti kyllä tehdä askareet(= karjanhoitotyöt) joka päivä.
Juha Mannerkorvella on runo, jossa mm sanotaan näin:
Itselleni uskon äidinkieli on ristiriitaista, epätarkkaa, epävarmaa, hapuilevaa ja kaikkea muuta kuin sisäisesti johdonmukaista. Toiselle se on toista. Joku tykkää Melleristä, joku kokee elävänsä uskoa todeksi vain tiukasti normitetussa yhteisössä. Luultavasti persoonallisuuskysymys.
l
Tulkkeja erilaisten uskon äidinkielien välille varmaankin todella tarvittaisiin!
Minulla on luultavasti ollut huono tuuri, koska ne harvat kerrat, kun radiossa on puhunut Leo Meller, minun on ollut pakko sulkea vastaanotin lähes välittömästi. Olen kuullut vain täydellisen vainoharhaista ja narsistista puhetta. Toki on mahdollista, että olen sattunut kuulemaan jotakin erityisen outoja puheita. On myös mahdollista, että en vain kerta kaikkiaan ymmärrä sitä kieltä, mitä hän puhuu.
Mäkelä toi olennaisen asian esiin. Körtti on körtti kielellisesti, kuten nörtti on nörtti kielellisesti. Kun nämä törmäävät sanallisesti yhteen uskonasioissa, syntyy kieltä, mitä kumpikaan sata prosenttisesti ei ymmärrä. Jokaisella johonkin ryhmään kuuluvalla on se oma sanasto, jota on tottunut käyttää omassa ympäristössä. Sanastoon vaikuttaa myös ryhmän sidonnaiset ryhmät, joiden kautta voi tulla nörtti vs. körtti -asetelma. Jos täysin ei ymmärrä nyansseja toisen sanoista, voi kehittyä mahtavia yhteentörmäyksiä. Myös se missä on kasvanut siihen yhteisöön ja kuinka, vaikuttaa olennaisesti. Kun jokainen tuo oman näkemyksen Jumalasta, voi olla uskomattomia erovaisuuksia ymmärtää samaa raamatunlausetta.
Emilia. En ole itse koskaan kuunnellut/kuullut Leo Mellerin puheita, joten en voi muodostaa niistä mitään mielipidettä. Hänen puheensa nimittäminen täällä vainoharhaiseksi ja narsistiseksi ilman tarkempia perusteluja on asiatonta.
Kiitos palautteestasi Petteri. Täsmennän: Paranoia eli vainoharhaisuus sisältää vainokuvitelmia mahdollisesta uhasta tai salaliittoteorioista. Olen kuullut ko. henkilön puheissa mitä mielikuvituksellisempia salaliittoteorioita, joita henkilökohtaisesti pidän moraalittomina, herkkien ihmisten pelotteluna. Minä en väittänyt enkä väitä, että ko. henkilö olisi narsisti tai vainoharhainen koska en häntä henkilökohtaisesti lainkaan tunne. Sen sijaan niihin hänen julkisiin puheisiinsa, joita olen sattunut kuulemaan, vainoharhaisuus-määritelmä sopii todella hyvin. Ja tämä on siis vain minun mielipiteeni. Kuten todettua, kyse voi olla siitä, etten ymmärrä hänen käyttämäänsä kieltä oikein.
Liian monet ”ymmärtäjät” perustavat ymmäryksensä hellareiden Novumin sanatulkintoihin ja jehovantodiastajien VT:n kielennökseen. Kreikan ja heprean kieliopista, puhumattakaan kulttuurihistoriasta, arkeologiasta ja nykyajan kielitieteestä ei ole alkeellisinta tietoakaan. Jos ymmärrän yskän, tätä kysyy myös Elias. Jumalan sanan, Raamatun, ymmärtäminen on piinallisen monimutkainen juttu. Siihen ei maalaisjärki riitä, valitettavasti.