Osaanko puhua uskosta ja Jumalasta niin kuin siitä kuuluu puhua? Ohjaako pelko ”harhaoppisuudesta” ihmisiä vaikenemaan todellisista ja syvimmistä tunnoistaan uskon asioissa? Tapahtuuko niin myös minulle?
Mm. näitä kyseltiin äsken arkkipiispan media-aamiaisella, jossa Kari Mäkisen kanssa keskustelivat kirjailijat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Tilaisuutta oli mahdollisuus seurata suorana netissä, vau!
Noihin alun kysymyksiin vastaisin, että kyllä. Suomessa ja muuallakin luterilaisessa maailmassa sanat ja totuuslauseet ovat niin merkittäviä ja hallitsevia, että uskon syvin äidinkieli (jota arkkipiispa Mäkinen kuvasi sanoilla ristiriitainen, epätarkka, hapuileva sisäinen puhe) vaietaan usein pelossa kuoliaaksi.
Kun uskallat sanoa jotakin omalla uskon äidinkielelläsi vaikkapa netin keskustelupalstalla, saat oitis kimppuusi joukon hyeenoita, jotka vetoavat ”Raamatun selvään sanaan”, jolla sinut voidaan tuomita harhaoppiseksi, perkeleen palvelijaksi ja kadotukseen. Erityisen suurena vaientava konventio sitoo kirkon työntekijöitä, väittäisin.
Kirjailijalla – ja varsinkin kirjailijalla joka ei ole teologi – on huomattavan paljon suurempi vapaus pohtia, haastaa ja olla rehellinen. Tätä mieltä oli myös Riikka Pulkkinen. Hän arveli, että pystyi käsittelemään romaanissaan ’Vieras’ uskon kieltä ja uskon kriisiä rajusti ja monipuolisesti juuri siksi, että on itse opiskellut filosofiaa eikä hänellä ole uskonasioihin ammattimaista suhdetta. Hän koki, ettei hänellä ole mitään menetettävää, joten hän uskalsi sukeltaa sisään uskonkriisiään elävän naispapin sielunelämään.
Anna Kontula ajattelee, että uskosta ei oikeastaan voi puhua niin, että sanat eivät veisi enemmän harhaan kuin oikeaan. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Silti minusta tuntuu, että on aivan välttämätöntä yrittää sanoittaa myös sanoittamatonta, puhua myös siitä, mitä ei sanoilla voida tavoittaa.
Kun ateisti ja uskova yrittävät keskustella netin keskustelupalstalla, tyssää koko keskustelu usein siihen, että asioista puhutaan totuuslauseiden läpi ja niiden kautta. Usko ei kuitenkaan ole ensi sijassa väitelause jostakin asiasta. Anna Kontula näkee uskossa keskeiseksi luottamuksen asenteen. Ihminen laittaa jotakin toivon varaan.
Myös arkkipiispa totesi, että uskon kielen ytimessä on vaikeneminen ja nöyryys. Elämän erityisen rankat ja erityisen hienot puolet mykistävät, ja niiden kuuluukin mykistää. Uskon kielellä ei saa selittää pois ihmisten todellisia kokemuksia.
Riikka Pulkkinen kiinnitti keskustelussa huomiota siihen, miten täysin samojen Raamatun sanojen pohjalta voidaan synnyttää kaikista julmimmat ja kaikista rakkaudellisimmat yhteisöt, mitä maa päällään kantaa. Hämmentävää ja totta.
Pulkkista kiehtoo erityisesti tilanteet, joissa etiikka ja laki joutuvat ristiriitaan, ja joissa kirkon edustaja joutuu jättämään uskoa vahvistavan kielensä ja myöntämään avoimesti neuvottomuutensa, jopa järkytyksensä. Se tosin on surullista, että tämä murtuma nähdään yleensä vain suurten katastrofien yhteydessä. Pulkkinen muisteli Tsunamia ja silloisen piispan Eero Huovisen hyvin inhimillistä esiintymistä tiedotusvälineissä tapahtuneen jälkeen. Hän koki, että piispan aito neuvottomuus ja sanattomuus tapahtuneen johdosta toimi enemmän uskoa (ja myös kirkkoa) tukevasti ja vahvistavasti kuin mikään muu olisi siinä tilanteessa toiminut. Teennäiset lohdun sanat eivät syvimpään kärsimyksen ongelmaan vastausta anna.
Pulkkinen heitti arkipiispalle kysymyksen: Miten kirkko suhtautuu, kun joudutaan tilanteeseen, jossa laki korvautuu rakkaudella? Onko kirkolla oltava sopivaiseen radikaalisuuteenkin ohjesääntö? Mäkinen vastasi, että kirkon traditio kantaa sisällään myös radikaalisuutta ja mahdollistaa sen. Arkkipiispa mm. mainitsi, että kieleen ja ajatteluun kuuluu olennaisesti tarve saada asioita hallintaan, mutta Jumalasta emme kuitenkaan voi puhua perimmältään tällä tavoin. Jumala ei ole meidän hallittavissamme. Eikä elämäkään.
”Kun uskallat sanoa jotakin omalla uskon äidinkielelläsi vaikkapa netin keskustelupalstalla, saat oitis kimppuusi joukon hyeenoita, jotka vetoavat ”Raamatun selvään sanaan”, jolla sinut voidaan tuomita harhaoppiseksi, perkeleen palvelijaksi ja kadotukseen”
Tapahtuu myös sellaista, että mainitsemasi hyeenat eivät vetoa Raamatun selvään sanaan vaan omiin mielipiteisiinsä, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa Raamatun ilmoituksen kanssa, mutta niillä he tuomitsevat toisen uskon saatanalliseksi ja ihmisen sen mukaan lapselliseksi tms.
Jumala ei todellakaan ole meidän, kenenkään, hallittavissa, mutta onneksi Jumalalla on kaikki hallinnassa, niin minun kuin koko maailman kohdalla. Jumalaan voin luottaa, hän on uskollinen ja hän antaa toivon ja tulevaisuuden.
Olen samaa mieltä Salme. Tapahtuupa tuomitseminen ja toisin ajattelevan/uskovan demonisointi kenen toimesta tahansa, se on aina väärin. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”.
Ihmisellä on täysi oikeus luottaa täydellisesti Jumalaan ja kertoa omasta luottamuksestaan. Ihmisellä on myös täysi oikeus kertoa siitä, ettei meinaa kyetä löytämään itsestään luottamusta.
Rehellisyys ennen kaikkea. Ja se keskinäinen kunnioitus.
Nettikeskustelun väännöt generoituvat ehkä juuri tästä uskon äidinkielestä. Osa kokee, että kieltä halutaan muuttaa väärään suuntaan, osa haluaa mielestään vahahtavan kielen sanoittaa nykymuotoon. Kuitenkin yksittäisen ihmisen kuuluu saada kokea, että seurakunnassa ja kirkossa puhutaan suurin piirtein samaa uskon äidinkieltä, minkä kokee itsellä olevan. Muutoin seurakuntayhteys alkaa katkeilla.
Kiitoksia tästä. Hyvä ja pohdittu kirjoitus.
Vuosien varrella olen päässyt netissä vääntämään mielipiteistäni sekä ateististen että raamatullisten hyeenoiden kanssa. Nykyisin pyrin pysymään erossa kaikesta uskoa koskevasta keskustelusta. Mukava kuitenkin lukea jonkun muun kirjoittamana melkein omia ajatuksiani.
Ensinnäkin, olen otsikosta lähes 99% samaa mieltä, enkä sitä puuttuvaa prosenttia osaa mitenkään sanoittaa.. se on se perussyke, jolle ei sanoja olekaan. Toisekseen, on vaarallista, jos uskon totuudet muuttuvat insinööritotuuksiksi.
…niin kuin siitä kuuluu puhua?
Radion aamuhartaus, jonka kuuntelen miltei joka arkiaamu, ja iltahartaus, jonka harvemmin kuuntelen, ovat yhtenä osoituksena siitä, miten uskosta puhutaan. En aio ryhtyä arvioimaan niitä laajemmin, mutta yhden esimerkin otan.
Joskus puhe on niin fraseologista, totunnaisia uskonnollisia kielikuvia pyörittelevää, ettei siitä saa mitään otetta. Se ei kohtaa. Ymmärrän, että tällainen puhe saattaa tuttuudellaan hivellä kuulijan korvia ja luoda turvallisuudentunnetta.
Tällainen puhe jos mikä on – ainakin itseni suhteen – vieraannuttavaa.
Tämäkö on sitä, miten uskosta kuuluu puhua, ettei hairahdu harhapoluille ja joudu syytetyksi väärästä opista?
Uskon kieli on myös erottautumisen ja erottamisen väline ja ”omaan” joukkoon kuulumisen symboli.
Kun osaat ilmaista jonkin uskonasian, kuten liikkeen/lahkon konventio edellyttää, osoitat kuuluvasi kyseiseen yhteisöön ja erottaudut ”toisista”.
Kun jotakuta ei yhteisössä enää tervehditä, kuten konventio edellyttää, hänelle kerrotaan näin, ettei hän enää kuulu yhteisöön, vaan että hänet on erotettu (koskee muitakin kuin vl-liikettä).
Joo mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joutavanpäiväinen lätinä, tyhjyyttään kumiseva hengellinen syljeneritys.
Osuin kerran, aika kauan sitten, TV7:n kanavalle. Leo Meller selitti Raamattua. Kuuntelin tovin. En enää muista, mistä oli kysymys. Meller todisteli monisanaisesti, kuinka ratkaisevaa kyseisen raamatunkohdan ymmärtämiselle on, että virkkeessä on käytetty välimerkkinä puolipistettä eikä pilkkua.
Puhetta uskosta tämänkin on, skolastista viisastelua, saivartelua. Karkottavaa.
Mikähän on Leo Mellerin kompetenssi Raamatun selitykseen? Ymmärtääkö hän alkukielistä tekstiä? Tuollaiset puolipisteet ja pilkut kun tapaavat olla suomenkielisissä teksteissä suomentajan tekosia…