Kristillisestä uskostaan tunnetun ihmisen on joskus vaikeaa päästä koulun tai työpaikan kaveriporukkaan. Mistä tämä johtuu?
Suomalaisessa kulttuurissa on aika syvällä ajatus uskon yksityisyydestä. Emme ole uskonnotonta kansaa, mutta olemme varsin voimakkaasti yksityisen uskonnollisuuden ihmisiä.
Suomalainen varjelee yksityisyyttään. – Näin oli ainakin ennen…
Nykyään suhteemme yksityisyyteen on muutoksessa. Sosiaalinen media on nostanut monessa suomalaisessa esille myös halun olla nykyvä. Moni laittaa nettiin omia kuulumisiaan, kuviaan ja tilapäivityksiään. Moni nuori ihminen haluaa olla oman elämänsä julkkis. – Tämä on nyt mahdollista jopa omasta olohuoneesta käsin.
Myös omista uskonkäsityksistä on tullut mahdolliseksi puhua, kirjoittaa, tai vaikkapa videoida entistä helpommin. Nykyään varsin moni ilmaisee uskonnollisia näkemyksiään julkisesti internetissä. Tämä on kovin helppoa, vaikkapa jollakin keskustelufoorumilla.
Onko suomalaisten uskonnollisuudesta siis tulossa julkista? – Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jonka lopputulos ei ole mielestäni vielä kovin selkeästi nähtävissä.
Mahdollisia tulevaisuuden uusia käänteitä odotellessa heitän ilmaan pari ajatusta uskon julkisuudesta ja yksityisyydestä.
Yksityisen ja julkisen uskon ero on siinä, että yksityisyys mahdollistaa sinulle lähes minkälaisen vakaumuksen tahansa, julkinen usko on taas enemmin toisten arvostelulle altista.
Pastorina olen saanut hieman maistella julkisesti uskonsa näyttävän ihmisen elämää. – Pastorien uskohan on julkista! – Pastori puhuu uskonasioista yksityiskeskustelujen lisäksi myös monilla näkyvillä julkisilla paikoilla. Hän tunnustaa uskonsa julkisesti ennen virkaan asettamista, hän vastaa kuulijoilleen uskon olemusta koskeviin kysymyksiin jne.
Kaikille pastoreille virkaan liittyvä uskon julkisuus ei ole toki ollut mieleen. – Ajoittain törmäämme pastoreihin, jotka esittävät ikäänkuin yksityisinä ajattelijoina kovin erilaisia uskonnäkemyksiä kuin heidän virallinen pappislupauksensa edellyttää. Onpa jopa olemassa pastoreita, jotka yrittävät lähes kokonaan kätkeä henkilökohtaiset uskonnolliset näkemyksensä ja piiloutua työpäivän ajaksi virkaroolinsa taakse, paetakseen taas illalla omaan yksityisyyteensä. – Tämä on kuitenkin syvimmiltään mahdottomuus. Pastorin usko on julkista; – näin siitäkin huolimatta, ettei julkinen usko ole aina välttämättä kovin mukavaa.
Yksityisen ja julkisen uskon ero on siinä, että yksityisyys mahdollistaa sinulle lähes minkälaisen vakaumuksen tahansa. Julkinen usko on taas aina toisten arvostelulle altista. – Kristillisen kirkon pastorin usko on julkista, koska ollakseen seurakuntansa esimerkki ja suunnannäyttäjä pastorin uskon ja julistuksen täytyy olla näkyvää. – Näkyvyyden ja kuuluvuuden haavoittuva puoli on luonnollisesti alttius sisä- ja ulkopuolisten arvioinnille ja arvostelulle. Pahimmillaan se on jotakin vanhan profeetan kuvaamaa tuskaa:
”Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskieni parran revittäväksi, en peittänyt kasvojani pilkalta ja syljeltä.” (Jes.50:6)
Hieman samalla tavalla kuin kuviaan nettiin laittava nuori törmää usein ikävään ja repivään kommentointiin, osin samoin myös uskonsa julkisesti näyttävä ihminen kohtaa toisinaan asiatonta kohtelua. Tämä on oikeastaan aina julkisesti uskoaan ilmaisevan kristityn risti.
Kristillisen seurakunnan pastorille muistutetaan yleensä virkaan asettamisen yhteydessä, että nyt hän on ristin ja ikeen kantaja. Tuohon tehtävään kuuluu em. haavoittuvuuden ulottuvuus. Tämä on julkisen viran ja julkisen uskon realiteetti.
Viime päivinä olen miettinyt julkisen ja yksityisen uskon suhdetta. Ymmärrän myös oman kokemuksen kautta, ettei oman uskonymmärryksen avoin esillä pitäminen ole aina kaikista luontevin vaihtoehto. Joskus on vaikeaa löytää oikea kristityn ihmisen tapa olla tietyissä tilanteissa. Aikuisten maailma koostuu myös monista kirjoittamattomista säännöistä. Niiden sääntöjen kautta tullaan ja päästään osaksi erilaisia yhteisöjä ja ryhmiä. Tietyissä sosiaalissa ryhmissä uskonasioista puhuminen ei kuulu tavallisiin kahvipöytäkeskusteluihin; enkä kirjoita tätä kriittisenä huomiona. Joskus päällimmäisenä selvitettävien asioiden fokus on vain muualla, vaikka muissa päivittäisissä työasioissa. – Silloin ei ole mitenkään erityisen jumalatonta puhua niistä asioista, jotka liittyvät kunkin työyhteisön akuutteihin puheenaiheisiin. – Kovin helposti meille suomalaisille käy kuitenkin niin, että uskonasioihin liittyvät puheenaiheet jäävät lopulta kokonaan sivuun. Osaamme puhua miltei kaikesta muusta, mutta emme osaa puhua uskostamme. Minusta vaikuttaa, että suomalaisina emme aina edes oikein tiedä mihin uskomme, tai osaa ainakaan perustella maailmankatsomustamme!
Jos/kun kansan syvien rivien uskonnollisuus muodostuu kovin yksityiseksi, silloin kaikki julkisesti uskonsa ilmaisevat (papit, diakonit, nuorisotyön ohjaajat, seurakuntien julkiset vastuunkantajat jne.) näyttäytyvät kyseisessä kulttuurissa hieman outona joukkona. ”Ammattiuskovina” heidän asemansa on joko kohtuuttoman arvostettu, tai tavalliseen kansaan nähden ulkopuolinen.
Kohtuuttomasta arvostuksesta kertoo esimerkiksi se, että Jumalan sanotaan kuulevan pastorin tai muun seurakunnan työntekijän rukoukset paremmin kuin tavallisen maallikon. – Vastaavasti tavalliseen kansaan nähden ulkopuolisuudesta kertoo taas se, jos julkisesti uskoaan ilmaisevien täytyy jatkuvasti esitellä kaikenlaisia arkisia asioita; kuten hakkaahan se pappikin mökillään halkoja tai kyllähän kanttorikin voi joskus pieraista…
Raamatussa seurakunta nähdään niin, että jokainen seurakunnan jäsen on julkisesti uskovainen. Vaikka nykyaikaiset tietosuojaohjeet kieltävät tämän, Raamattu-teologisesti katsoen jo pelkkä seurakunnan jäsenyys on lähtökohtaisesti julkinen asia. Ulkoiset vainot saattavat toki joskus aiheuttaa tietynlaisen poikkeustilan, mutta normaalisti jo jumalanpalvelukseen osallistuminen on sama asia kuin uskon julkinen tunnustaminen. – Jokaisessa jumalanpalveluksessa on näet yhteinen ja ääneen lausuttu uskontunnustus. – Tätä ei tule aina ajatelluksi, kun Suomessa niin moni istuu ison kirkon penkissä vähän muista erillään, ja lähtee usein myös omine yksityisine mietteineen kotiinsa. Jumalanpalvelukseen osallistuminen saattaa tuntua yksityiseltä uskonnonharjoittamiselta, mutta kristinuskon näkökulmasta katsoen se on yhteistä ja julkista toimintaa.
Kun mietin luterilaista perinnettä, huomaan miettiväni tavallisen seurakuntalaisen osaa. – Onko niin, että uskomme normaali tila eli julkisuus on jäänyt melko lailla huomaamatta? Meidän kulttuurissamme ei ole oikein osattu tukea tavallisten kristittyjen arkista näkymistä uskonsa näkyvinä edustajina, vaan siitä on tullut liiaksi palkatulle työntekijäkunnalle ulkoistettu rooli.
Nyt kun kulttuurimme muuttuu sosiaalisen median ja maahanmuuton kautta, moni suomalainen on uuden ja hämmentävän todellisuuden äärellä. Uskonasioista puhutaan yhä useammin ja yhä yllättävämmissä paikoissa. – On heikompi asia, jos me papit, joiden tehtävä olisi rohkaista seurakuntaansa julkiseen ja luontevaan puheeseen uskosta ja vakaumuksesta, olemmekin samanlaisia yksityisyyttämme varjelevia suomalaisia. – Tässä suhteessa niin liberaalit kuin konservatiivitkin suomalaiset taitavat olla molemmat melko uuden tilanteen äärellä.
Jos olemme olleet pitkään vaiti uskosta ja siitä puhumisesta, saatamme tarvita hyvää lukemista päästäksemme alkuun. Viime aikoina on julkaistu mielenkiintoisia kirjoja, jotka auttavat murtamaan jäätä. Tässä muutamia esimerkkejä:
Jumalasta voi puhua, Sammeli Juntunen
Lue esittely:
https://perussanoma.fi/p/242-jumalasta-voi-puhua/
Valveilla, Willian Lane Craig
Lue esittely:
http://www.nettikirjakauppa.com/product/1161/valveilla
Tätä on kristinusko, C. S. Lewis
Lue esittely:
http://www.ortodoksi.net/index.php/T%C3%A4t%C3%A4_on_kristinusko_(kirja)
Tätä emme voi olla tietämättä, J. Budziszewski
Lue esittely:
http://www.nettikirjakauppa.com/product/1163/tata-emme-voi-olla-tietamatta
Kristinuskoa vasta-alkajille, Augustinus
Lue esittely:
https://www.matinkirjakauppa.fi/Kristinuskoa-vasta-alkajille-Augustin
Etsin Allahia, löysin Jeesuksen
Lue esittely:
http://www.nettikirjakauppa.com/product/682/etsin-allahia-loysin-jeesuksen
Jumalasta voi siis puhua, lukea ja kirjoittaa. Omalla kohdallani voin sanoa, että tunnen silti suurta sympatiaa Moosesta kohtaan, joka sanoo itse Jumalalle: ””Oi Herra, minä en ole puhetaitoinen mies; en ole ollut ennen enkä senkään jälkeen, kuin sinä puhuit palvelijallesi; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli”. (2Moos.4:10). – Hyvin suomalaisia tuntoja voisi kuvata myös apostoli Paavalin alkurepliikki korinttilaisille: ”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. – – …ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja…”(1Kor.2:2,4).
Minusta tuntuu siltä, ettei Jumala etsi hommiinsa superpuhujia. Asian ydin on jossakin muualla. Olisiko se siinä, että suostumme ottamaan osaksemme Vapahtajastamme kertovan kristityn nimen ja osan?
Kysytkö palvelushintaa, kysytkö kuinka kannattaa?
Nousetko vastarintaan, jos et ajassa arvoa saa?
Riittääkö, että saat olla Jumalan vainiolla?
Mikä on tuonut sun tähän, mikä on vaikutin lähtöösi sun?
Riittääkö ajassa vähän, askeleet unohdetun?
Riittääkö riemuksi Jumalan tie, vaikka se itkuihin vie?
Suurta on kutsumusvyötä kantaa, suurta on hengessä palaa.
Armoa kaikkensa antaa, itkeä itkunsa salaa.
Kerran kerran taivaan kodissa kyynel kyynel on poissa.
Riemuiten astukaa työhön, varisee vaipuvat tähkäpäät.
Päivä jo painuvi yöhön, illan hämyssä vielä näät
korottaa kortta arasti hiljaa, korjata Jumalan viljaa. (Hilja Aaltonen)
Hei!
Tämän blogin kommentointimahdollisuus on käytettävissä 25.1. iltaan asti.
Go for it!
Ajankohtainen ja tärkeä kirjoitus josta nousi paljon mieleeni… Muistin oman kansakoulu aikani ja luokkani tytön, jonka osaksi tuli ikävä syrjäyttäminen kanssa oppilaiden taholta, kun oppilaat saivat josta selville, että tytön vanhemmat olivat uskovia, joku kanssa oppilas tämän tiedon luokkaani toi ja siitä alkoi ihmeellinen syrjäyttäminen joka kesti läpi alaluokkien. Tyttö itse oli kiltti ja lopulta luokan priimus ja itse ei koskaan puhunut uskonnosta tai uskostaan mitään. Silti häntä ei huolittu mukaan ja lähes kaikki osallistuivat tähän ryhmä kuriin. Tyttöä ei juuri kiusattu fyysisesti, mutta hylättiin ja näin jälkikäteen ajatellen aika helposti ja ilman mitään syytä. Jos ei sitten, hänen vanhempiaan pidetä syyllisinä kohtuuttoman kovaan uskovaisuuteen… Ei tarvitse siis aina edes puhua, joutuakseen eristyksiin Kristuksen tähden.
Kristuksen stigma on merkillinen ja maailman henki yhtä merkillinen. Jotain outoa täällä Suomessa tapahtuu, jos vain osaa nähdä… Olisiko esi-isiemme rukoukset jo nousemassa lastensa huulille… Ilman Jumalaa olemme nimittän kansana hukassa.
Harmillinen tuo kertomasi tytön kohtelu. – Toivottavasti siitä ei jäänyt koko elämän traumaa.
Sinun kanssasi Manu on kohtuullisen helppo olla asioista samaa mieltä, vaikka on olemassa kyllä erimielisyydenkin siemeniä. Tässä blogissasi otat esille minuakin vaivaavan liiallisen yksityisyyden suomalaisessa uskonnollisuudessa. Raamattu ei todellakaan kannusta vaikenemaan ikuiseen elämään liittyvissä asioissa: ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen”.(Ro10:10). Toki vaikenemiseenkin on sitten oma ajankohtansa(Saar3:7).
Erityisen otettu olen siitä, että korostat kaikkien kristittyjen mahdollisuutta pohtia ääneen elämän raamatullisia peruskysymyksiä. Hiukan erilainen on asenteesi verrattuna erään isännän kommenttiin: ”Se on kuule niin, että XXX(=paikkakunnan kirkkoherra) saarnaa ja minä maksan”. Toki hiukan oli huumoriakin kommentissa oli mukana.
Jeesus antoi maanpäällisen elämänsä lopuksi tuon tunnetun saarnaamiskäskyn, kaikille seuraajilleen tarkoitetun kunkin olosuhteiden mukaan. Niillekin, joilla on paha Mooses-syndrooma – ehkä ylimitoitetusta vaatimattomuudesta johtuva. Moosekselle luvattiin apua, ja sellaisesta mainitsi myös Kristus seuraajilleen nimenomaan evankelioimistyöhön liittyen:”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”Mat28:20)
Osuit naulan kantaan korostaessasi aloituksen vaikeutta. Kerroit, että ”Viime aikoina on julkaistu mielenkiintoisia kirjoja, jotka auttavat murtamaan jäätä.” Lienevät avuksi.
Kun ollaan koolla työporukalla, sukulaisten tai naapurien kesken, aloituksella on suuri merkitys. ”Onko veli uskossa?” tai ”Oletko ottanut Jeesuksen vastaan?” ovat hyvää tarkoittavia, mutta kenties liian suoraviivaisia?
Mallia voi ottaa vaikka Paavalilta. Kohdatessaan epäjumalina palvovia ateenalaisia hän ei aloittanut kauhistelemalla vaan löytämällä lähimmäisistään myönteistä: ”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta.”(Apt17:22) Jeesus kiinnitti huomion luontoon ja sen nerokkuuteen: ”Katsokaa taivaan lintuja…kedon kukkia”. Moni ymmärtää sisimmässään sen mahdottomuuden, että upea luomakunta olisi vain vuosimiljoonien tuotos.
Jeesuksen lupaus olla seuraajiensa kanssa, kun he julistavat Jumalansa suurenmoisuuksia, toteutuu osittain siis jo Raamatun sivuilla annetuissa opetuksissa. Ja sitten tietenkin siinä, mistä Jeesus antoi rohkaisevan lausuman ennen taivaaseen nousuaan: ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”(Apt1:8)
Kiitos jälleen kommentista!
Minäkin kuulun siihen kerhoon, joka haluaa ottaa mallia apostoli Paavalin työtavoista. Eihän siinä toki Paavalia palvota, mutta ollaan hyvässä mielessä hänen seuraajiaan kuten hän on Kristuksen seuraaja (1Kor.11:1). – Tässä suhteessa meidän pitää olla kuitenkin armollisia myös itsellemme (termi, jota en yleensä käytä). – Paavali oli näet eräänlaiset Jumalan ”special forces” jopa apostolien joukossa; siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri sen takia), että hän koki itse olevansa vähäisin apostolien joukossa ja myös syntisistä suurin. Jumalan armo ei ollut kuitenkaan hänen kohdallaan turha, sillä hän näki mitä ilmeisimmin enemmän vaivaa työnsä äärellä kuin kukaan muu. Tässä tulee yksi virsi mieleen:
”Herrasta veisaa kieleni,
ylistää armoansa,
ei unohtaa voi sieluni
hyviä tekojansa…” (VK 340)
Manu
Kiitos tekstistäsi.
Maassamme tuota yksityissuojan antavaa lakia on valitettavasti toisinaan tulkittu tavalla, joka ei tee oikeutta kirkon julkisoikeudelliselle asemalle. Näin muutamat ovat toimineet ikään kuin kirkko ei olisikaan näkyvä eli julkinen yhteisö,
j u l k i s oikeudellinen,
jonka jäsenyyden kulmakivi on kaste ja jonka elämän elinvoimana ovat sana ja sakramentit, joiden välityksellä Jumala itse tekee työnsä missä ja milloin Hän itse haluaa.
Toiseksi haluan erityisesti suositella tuota Augustinuksen kirjaa ”Kristinuskoa vasta-alkajille. Kasteopetuksen opas”. Se on samalla kertaa sekä syvällinen että helppotajuinen teos. ISBN 978-952-5926-72-9 .
Olen lukenut teoksen sekä suomeksi että latinaksi.
Timo Nisulan käännös on erittäin onnistunut.
Kiitos hänelle erinomaisesta työstään suuren länsimaisen kirkkoisän Pyhän Augustinuksen teologian kansanomaisen teologian esittelyn tarjoamisesta suomalaiselle lukijakunnallemme.
Kiitos kommentista!
Nisulan Timo on aika pätevä kaveri tällä saralla.
Tulee myös mieleen, että sinullahan on näkökulmaa afrikkalaiseen uskoon. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten uskon julkisuus kontra yksityisyys näyttäytyy Afrikassa.
Usko on siellä hyvin yhteisöllistä. Uskosta puhutaan aivan jokapäiväisessä elämässä.
Esimerkiksi siihen aikaan kun olin Kamerunissa, niin TV:ssä kuin radiossakin suosituin laulaja oli Agatha Moses. Hänen laulujensa sisältö oli tunnustavan kristityn sanoitusta. Hyvin usein toistui sana halleluja voimallisen vakuuttavasti.
Tasavallan presidentti vuodesta 1983 alkaen Paul Biya on uskova katolinen. Hän pitää huolen että aina kun on vähänkään merkittävä katolinen tilaisuus, niin hän osallistuu siihen ja hommaa paikalle TV:n joka lähettää uutisoinnin tai asiaohjelman tuosta tapahtumasta. Tämä on hänen tapansa todistaa Jeesuksesta.
Protestanttisten kirkkokuntien juhliin hän lähettää pääministerin joka on aina jonkun protestanttisen kirkon jäsen, ja julkinen sana toimii samojen periaatteiden mukaan tilaisuudesta puhuen.
Tällä on ollut tulosta kristinuskon leviämisessä. Kun hänen valtaan noustessaan maassa oli pyöreästi ottaen neljännes muslimeja, neljännes katolisia, neljännes protestantteja ja neljännes perinteisen uskonnon kannattajia, niin nykyisin on tultu siihen, että yli 70 % on kristittyjä, alla 20 % muslimeja ja alle 10 % perinteisten heimouskontojen kannattajia.
Nimityspolitiikassaan hän pyrkii olemaan tasapuolinen. Ainoastaan ateisteilla ei ole asiaa merkittäviin virkoihin. Perusteluna on se että jos henkilöllä ei ole luottamusta omiensa joukossa, niin kuinka hän voisi olla luotettava valtion virassa. On huomattava että tuolla kuuluminen uskonnolliseen yhteisöön ja siinä merkittävän aseman omaaminen on luotettavan persoonan kuvaan kuuluva perusoletus.
Kiitokset Matias Rotolle mielenkiintoisesta tietoiskusta Kameruniin liittyen. Jännittävää ajatella elämää, jossa uskonto on noin voimakkaasti läsnä yhteiskunnan arjessa.
Mikäli usko Jeesuksen neitseestäsyntymiseen ei ole uskon kannalta relevantti, niin miten sitten ylösnousemususko relevanttina kysymyksenä olisi ”koko kristinuskon lähtökohtana”.
Kiitos Manu jälleen blogistasi. Tärkeä aihe tuo yksityinen ja julkinen usko.
Kimmo Wallentinin kommentteihin voisin todeta, että itseänikin kummastuttaa Kimmon mainitsemat prosenttilukemat papiston keskuudessa ja liittyy tämänkin blogin teemaan. Tällöin tietysti tulee mieleen, että minkä ihmeen takia tällaisten pappien, jotka kieltävät Jumalansa substanssin(enkä nyt puhu uskon epäilyksistä) täytyy työskennellä kristillisessä kirkossa. Eihän tämmöinen voi tehdä kuin hallaa kirkolle. Ainakin ateistille se näyttäytyy varmaankin kaksinaismoralismina ja ihmiskutoisena touhuiluna, josta Jumala on kaukana. Mitäpä Kimmo tuumaat?
Voisiko tämä osaltaan selittää kirkon jäsenmäärän rajun laskun?
Kiitos Mikko kommentista. Pahoittelut, että asiallinen kommenttisi Kimmo Wallentinille jäi nyt vähän ilmaan roikkumaan. Kimmon kommentit on poistettu. Kyseinen henkilö on valitettavasti saanut jo aikoja sitten porttikiellon blogiini, koska hänen on ollut liian vaikea sitoutua kunnioittavaan keskusteluun.
Kiitos Manu kommentistasi.
Asialinjalla on kyllä hyvä edetä. Puolin ja toisin. Ja asiassa kuin asiassa.
Asia selvä. Blogisi hallinnoijana teet niin kuin parhaaksi näet. Mielestäni sinä kyllä olet asiallisen argumentaation kestävä tyyppi. Keskusteluketjujen moderointi ei ole helppoa puuhaa ja asiattomuuksiin pitää puuttua. En nyt tässä kohtaa osaa sanoa häiriköikö Kimmo kuinka, mutta itseäni jäi mietityttämään tuo Kimmon kommentti siitä, että tutkimusten mukaan iso prosentti papistosta ei usko kristillisen uskon ydinkohtaan.
Tämän täytyy näyttäytyä sekä seurakuntien jäsenille, että muille aikalailla kummallisena. Ja sitä jäin kyselemään. Myös Kimmolta. Tämä kysymys myös liittyy tuohon julkiseen ja yksityiseen uskoon, johon myös Matias kommentissaan viittasi. Jos uskonyhteisö menettää uskottavuutensa uskovien ja ei-uskovien silmissä, niin mikä on lopputulema?
Ajattelen samoin kuin sinäkin Mikko. Kun uskottavuuden ja luottamuksen menettää, sitä on vaikeaa saada takaisin, vaikka tehtäisiin yksittäisiä asioita aivan oikeinkin. – Sama pätee muutettavat muuttaen myös spammaamieni tahojen kommentointiin. – Häirikköjen yksittäiset kommentit saattavat olla joskus jopa suht. mielekkäitä keskustelun avauksia, mutta kymmenet asiattomuudet ovat vieneet luottamuksen. – En anna kenellekään helpolla porttikieltoa, mutta kymmenien asiattomuuksien jälkeen sekin on mahdollista…
Vastaan osin esittämääni kysymykseen.
Itse olen viime vuosina huomannut kuinka joukko tunnustavia (myös julkisesti) kristittyjä on siirtynyt muun muassa Suomen katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Sinä olet Manu puhunut julkisesti liittymisestäsi Inkerin kirkkoon ja Suomen Evankelis-luterilaisessa Lähetyshiippakunnassa on jo noin 2000 jäsentä (tilasto vuodelta 2017).
Mielestäni Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tätäkin taustaa vasten vakavan itsetutkistelun paikka ja aika.
Niin, siirtymät ovat siis tapahtuneet Suomen ev.lut kirkosta toisiin kirkkoihin.
Niinpä niin Mikko!
Nyt olet aivan ytimessä, mutta samalla jo niin syvällä suomalaisen kirkkopolitiikan problematiikassa, että melkein hirvittää. – Itse rohkenin tällä kertaa vain vähän raapaista tätä asiaa, kun kirjoitin blogissani:
”Ajoittain törmäämme pastoreihin, jotka esittävät ikäänkuin yksityisinä ajattelijoina kovin erilaisia uskonnäkemyksiä kuin heidän virallinen pappislupauksensa edellyttää.”
Jos nyt sanotaan sitten ihan suoraan, niin onhan se uskottavuusongelma, jos jonkin kirkon virallinen opetus on A ja kyseisen kirkon pastorin ikioma yksityinen sanoma taas B. – Näin varsinkin silloin, kun A ja B kumoavat toisensa vaikkapa tapaan: A = Jeesus syntyi Neitsyt Mariasta, B = Jeesus on luultavasti roomalaisen sotilaan siittämä avioton lapsi tms.
Jos tämäntyyppiset esimerkit olisivat vain teoriaa, voisimme naurahtaa ja sanoa: Tottahan toki, mutta Luoja meitä sellaiselta teatteripeliltä varjelkoon! – Tutkija Timo Eskola on kuitenkin osoittanut, että tämäntyyppiset uskottavuusongelmat ovat evl-kansankirkossa harmillisen laajaa todellisuutta.
Lue esim:
https://sti.fi/index.php/materiaaleja/julkaisutvalikko/muut-kirjat/84-ateistit-alttarilla
https://www.kristillinenkirjakauppa.fi/tuote/sudet-saarnatuolissa-timo-eskola/
Kun pohdit Mikko sitä, onko tässä yksi syy muihin kristillisiin tunnustuskuntiin tai kirkkoihin siirtymisille, niin olet varmasti oikeassa ainakin siltä osin mitä tulee vakaumuksellisiin kristittyihin. Maallistuneiden seurakuntalaisten syyt ovat kenties hieman toiset, vaikka kaikki varmasti odottavatkin jonkinlaista yksiselitteisyyttä ja selkeyttä.
Niin, kenelle on paljon uskottu, siltä paljon vaaditaan, myös uskonyhteisössä. Jottain varmaan tarttis tehrä.
Näin minä ajattelen ihan pellon pientareeltakin katsoen ja eiköpä siitä jotakin Raamattukin sano.
Sinulle Manu ja kommentoijille hyvää viikonloppua!
Kiitos samoin mr. Suni ja muut toverit!
On ollut mukavaa vaihtaa ajatuksia. – Olemme nyt keskustelleet aika paljon uskon julkisuudesta ja jopa tuoneet sen esille jonkinlaisena ihanteena.- En malta olla vielä sanomatta näin lopuksi, että yksityisyydelläkin on toki sijansa. Sitä tarvitsemme joskus suojataksemme sisintämme (”ei helmiä sikailijoille”), ja pohtiessamme keskeneräisiä asioita. Kristityn vapauteen kuuluu myös lupa ottaa aikaa yksityisyyteen ja yksinäisyyteen vetäytymiselle. Oikein ymmärrettynä sellainen ei ole aidon avoimuuden ja rehellisyyden vastakohta, vaan sitä tukeva asia.