Uskonto on uskon pohjalle rakennettu organisaatio ja valtarakenne. Yritän puhua seuraavassa uskosta ja nimenomaan kristillisestä uskosta. Usko on jotakin henkilökohtaista, yksilöllistä Ja samalla: uskon valinneet, uskovat muodostavat yhdessä uskonyhteisön.
Viime viikkoina on keskusteltu sekä selkeästi että sikinsokin uskosta ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan, yhteiseen elämäämme. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista. Siksi on mahdotonta erottaa uskoa elämästä. Ihmisen usko on pohjimmainen vaikuttaja siihen, miten hän elää.
Uskoa ei voi erottaa politiikasta, mutta sitä ei pitäisi myöskään sekoittaa politiikkaan. Nyt vähemmän parrasvaloissa ollut Laura Huhtasaari sanoi joku vuosi sitten Perussuomalaisten illassa Turun Mikaelin kirkossa, että ennen kaikkea muuta on pidettävä huolta omista eli suomalaisista, ei pakolaisista. ”Kuten Sanassakin sanotaan.” Mutta kun Sanassa EI niin sanota. Sana, eli kristittyjen Raamattu kehottaa johdonmukaisesti, alusta loppuun pitämään huolta pakolaisista, heikoista ja sorretuista.
Jos politiikassa perustellaan uskolla jotakin uskon vastaista, on tämä aina syytä painokkaasti sanoa. Populistiset liikkeet vetoavat ihmisen (äänestäjän) itsekkyyteen eli oman hyvän ajamiseen. Vielä Huhtasaarta selvemmin tietenkin Donald Trump. Amerikka ensin! Sinä, minun äänestäjäni ensin! Tätä Donald on kuulijoilleen hokenut ja heilutellut välillä Raamattua. Oli sattuvasti sanottu, kun Joe Biden esitti toivomuksen, että hän välillä lukisi Raamattua. Kaukaa katsoen tyhmiltä tuntuvat amerikan-suomalaiset ja muut, jotka näyttävät Trumpin tällaiset puheet uskovan. Rehellisyys on kaiken perusta. Jos voidaan vapaasti valehdella, kuka meidät pelastaa siitä sekasotkusta?
Rehellisyyttä pitää vaatia kaikilta puolueilta, myös Perussuomalaisilta. Ei riitä Purran perustelu, että heillä on 620.000:n äänestäjän mandaatti ja se riittää. Mandaatti on annettu, mutta sitä on osattava myös käyttää. Jos yksi talouden puolesta keskeinen ministeri flirttailee natsien kanssa ja hänet vaihdetaan toiseen, joka kutsuu kauppakumppaneitamme apinoiksi – kuinka kauan Suomen talous kestää tätä?
Ja silti on oikein, ettei viime vuodenvaihteessa kolmen miljoonan ja kuudensadan tuhannen jäsenen uskonyhteisö asetu perussuomalaisia vastaan. Turun kaksi piispaa ovat kumpikin asettuneet selkeästi rasismia vastaan. Mari Leppänen Turun Sanomissa 7.7.23: ”Suomi ei tule kuntoon ihmisoikeuksia polkemalla.” Kirkkoa ja puolueita ei tule sotkea toisiinsa. Tämän voin sanoa, vaikka joku vuosi sitten olin ”Suomen kristillisten sosialidemokraattien r.y:n” puheenjohtaja. Kristittyjä on meillä varmasti jokaisessa puolueessa. Meillä on oikeus ja hyvä syy marssia oman lippumme perässä – se on kokonaan toinen kysymys.
Usko vaikuttaa elämään ja monilla meistä se on perustava vaikuttaja. Samalla: olemme erilaisia, tulkitsemme asioita omalla tavallamme. Uskon näkemykset ja toteutus-tavat ovat monet. Suomi on muuttunut moniuskontoiseksi ja sen isoimman uskon-yhteisön, 3.5 miljoonan jäsenen luterilaisessa kirkossa on monenlaisia, osin myös vastakkaisia käsityksiä. Se ei ole mitään uutta, näin oli myös alkukirkossa, josta olen viimeisimmässä kirjassani kirjoittanut. Jatketaan debattia, siskot ja veljet!
Eikö jokaisella ihmisellä ole joku fundamentti omalle elämälleen. Joku on sitä mieltä, että markkinatalous ratkaisee kaikki ongelmat. Toinen unelmoi samasta tuloksesta sosialismin ajatuksin. Molemmat ajatukset hallitsevat materialistisen maailman toimintaa. Uskon asia painii ihan eri rintamalla ihmisen sisäisen hyvinvoinnin alalla. Ehkä me jo tiedämme, että puhtaana kumpikaan materialistinen maailmankatsomus ei ratkaise kaikkia ongelmia.. On tietenkin selvää, ettei uskon asia sovi sellaisenaan politiikan vipuvarreksi se on uskon asian väärinkäyttöä. On kuitenkin mahdollista, että henkilökohtainen usko eri ideologisissa viitekehyksissä antaisi hiukan joustavuutta ja avaisi näkökulmia asioiden todellisuuteen.
Miten Suomessa voitaisiin ehkäistä sitä maahanmuuton negatiivistä kehitystä mitä Ruotsissa tapahtuu? Onko se mahdollista. Miten ehkäisemme rikollisjengien syntymistä. Miten maajanmuuttajat integroituvat yhteiskuntaamme parhaiten. Miten raiskaustilastoihin, väkivaltarikokset saadaan pienenemään maahanmuuttajien keskuudessa. Mitkä ovat näiden juurisyyt. Onko islamilaiseen kulttuuriin sisäänrakennettu naisen alistaminen vähempiarvoisena, alistettuna.
Uskoakseni noihin kysymyksiin on vastaukset tiedossa. Tahtoa ja siitä johtuen rahaa näyttää puuttuvan. Sosiaalitoimen ja kasvatuksen menoista säästetään eikä ymmärretä, että ennakolta ehkäiseminen tulee kuitenkin halvemmaksi kuin käsiin räjähtävien ongelmien korjaaminen.
MARTTI,
juuri niin kuin sanot. Avainkysymys on kotouttaminen, sen hirveän tärkeänä osana kieli. Olen sen itse kantapään kautta kokenut Saksassa, jossa paikallisten perusasenne suomalaisen tuloon oli selkeän positiivinen.
Miltä näyttää Orpon & POurran hallitus? Tuleeko voimavaroja kotouttamiseen?
Sami Paajanen: ”Miten Suomessa voitaisiin ehkäistä sitä maahanmuuton negatiivistä kehitystä mitä Ruotsissa tapahtuu? Onko se mahdollista.”
Hyviä kysymyksiä. Tähän mennessä tulisi olla kaikille selvää, että humanitääriseen maahanmuuttoon liittyy ongelmia, jotka heikentävät vastaanottajamaan omaa tilannetta. Integroimiseen tulisi olla kunnolliset resurssit ja maahanmuuttajille mahdollisuus tarjota mielekkäitä tavoitteita ja työtä, jolla elättää perheensä. Hyvinvointi vähentää aina ei-toivottuja ilmiöitä, maahanmuuttajien taustoista riippumatta.
Integrointi vastaanottajamaahan ei kuitenkaan näytä toteutuvat monissakaan maissa kokonaisuutta tarkasteltaessa kovinkaan optimaalisesti. Merkittävä osa tulijoista jää jostain syystä omanlaiseen kannustinloukkoon tai sitten tulijoita on syystä tai toisesta haasteellista saada mukaan yhteiskuntaan.
Humanitäärisen maahanmuuton tavoitteet eivät siten näytä toteutuvan kuten olisimme halunneet. Mutta mikä sitten eteen näin vaikeaan ongelmaan?
Näkisin, että tehokkain tapa on auttaa ihmisiä siellä, missä he ovat, kotimaassaan. Humanitäärinen maahanmuutto kun ei ole ratkaisu yhtään mihinkään globaalisti ajatellen. Perussuomalaiset kuitenkin haluavat vähentää merkittävästi kehitysyhteistyöhön budjetoituja varoja, joka taas ainoastaan vähentää mahdollisuuksia auttaa ihmisiä siellä mistä he tulevat, kotimaassaan, kotonaan. Tavoite sotii siten perussuomalaisten omia tavoitteita vastaan. Vähentämällä auttamista lähtömaissa vähennetään myös tulijoiden mahdollisuuksia jäädä kotiin ja auttamaan omaa maataan.
”Tähän mennessä tulisi olla kaikille selvää, että humanitääriseen maahanmuuttoon liittyy ongelmia, jotka heikentävät vastaanottajamaan omaa tilannetta. Integroimiseen tulisi olla kunnolliset resurssit ja maahanmuuttajille mahdollisuus tarjota mielekkäitä tavoitteita ja työtä, jolla elättää perheensä.” Minusta olisi olennaista tunnustaa, että ongelmien ytimessä on maamme rakenteellinen rasismi. Euroopan ulkopuolelta tulleilla on huomattavia vaikeuksia työllistyä millään tavalla, puhumattakaan koulutustaan vastaavasti.
LAURI,
Johonkin kai jokainen uskoo? Ehkä niin, paitsi epätoivoiset. Mutta jakosi henkeen ja materiaan, sisäiseen ja ulkoiseen ei vakuuta. Sydämen usko? Ulkoinen, materiaalinen todellisuus? Jos sydämen usko ei johda kätten tekoihin – sehän on silloin falskia. Eli näkymätöntä, toimimatonta ja näin ollen olematonta.
Onko usko ideologia? Minusta ei, vaikka niin usein puhutaan.
Ymmärsimmeköhän nyt oikein. Politiikassa voi vaikuttaa vain sellainen asia, jonka jokainen hyväksyy olevan olemassa. Kapitalismi ja sosialismi tunnetaan ja niillä on voimaa Raamatulla ei sitä enää ole, joten siihen vetoaminen ei vaikuta samalla tavalla.
On aivan tietty kristillinen arvomaailma. Siinä olennaista on perhe-arvot. Näitä arvoja on politiikan keinoin ihan luvallista edistää ja pitää voimassa. Väite ettei uskontoa voi yhdistää politiikkaan johtaa perhearvojen mitätöimisen hyväksyntään.
Jollei niitä pidetä esillä niin vastakkainen näkemys saa enemmän valtaa. Perhearvoja vastustetaan rajusti monelta taholta. Politiikassa on tärkeä seurata päätösten seurausten seurauksia. Aiempien vuosien päätökset näkyy nyt nuorison häiriökäyttäytymisen lisääntymisenä. Muutamassa vuodessa se tullee näkymään rikollisuuden lisääntymisenä. Politiikassa perhearvoista säästäminen kostautuu koko yhteiskunnalle.
Hyvin onnistunut kotiutuminen vieraaseen kulttuuriin onnistuu parhaiten silloin kun tulijat otetaan ihmisinä vastaan.
Kielteinen asenne tulijoita kohtaan estää kotiutumista, Joten politiikka jossa ihmisten sijaan puhutaan pakolaisista ja heidän mukanaan tuomista ongelmista on estää kotiutumista ja ruokkii välillisesti juuri niitä ongelmia, joita halutaan kielteisellä politiikalla olla torjumassa.
Emme voi poistaa ongelmaa täällä sillä että autamme niitä, jotka eivät vielä ole lähteneet tulemaan. Kehitysyhteistyö ei ratkaise sitä ongelmaa mikä meillä on täällä nyt.
Pekka : ’Perhearvot’ on minulle vähän epäselvä käsite. Mitä se sinusta pitää sisällään?
Omassa lähipiirissäni sodasta palanneet miehet joivat viinaa kaksin käsin ja vähät välittivät perheistään. Se oli sitä 1950 – 1960 -lukujen perhearvoa. Kristillisiksi nämäkin perheenisät itsensä kuitenkin mielsivät. Toki sodassa vietetyt vuodet olivat saaneet nämä nuoret miehet aivan sekaisin.
Nythän oman kulttuurinsa perhearvoja esilletuovat muslimit ovat aivan vihan silmässä. ” Kielteinen asenne tulijoita kohtaan estää kotiutumista, Joten politiikka jossa ihmisten sijaan puhutaan pakolaisista ja heidän mukanaan tuomista ongelmista on estää kotiutumista ja ruokkii välillisesti juuri niitä ongelmia, joita halutaan kielteisellä politiikalla olla torjumassa.” Olen ihan samaa mieltä.
Pekka V. kirjoittaa oivaltaen tulijoiden vastaanottamisesta ja kotiutumisesta.
Lauri, mielestäsi kapitalismilla ja sosialismilla on voimaa, ja ”Raamatulla sitä ei enää ole.” Oletko todella tätä mieltä? Kyllä Raamatulla on voimaa, onhan se maapallon laajimmalle levinneen uskonnon pyhä kirja. Meidän pyhä kirjamme. Eikä sitä voi asettaa vastakkain, ikään kuin kilpailijaksi kahden taloudellis-poliittisen aatesuunnan kanssa. Otan nyt yhden pienen esimerkin läheltä, itsestäni. Olen kristitty sosialisti. Kyllä minullakin vielä vähän voimaa on, vaikka sotilaspassissani lukee vain:
”Tykkimies (aseeton)” ja vaikka aika vanhakin alan jo olla.
Negaatio on paras opettaja siihen, mitä on perhearvot. Sodan käyneet miehet eivät omalle ikäluokalleni olleet parasta kasvualustaa. Sodassa oli kyse selviämisestä ja sodan jälkeen kauheat muistot piinaavat. Lääkkeenä siihen kaikkeen oli viina. Siinä jäi perhearvot toiseksi. Se näkyy heidän lapsissaan ja lapsenlapsissaan, jotka ovat nyt itse isiä. On surullista nähdä miten monet lapset pakenevat yhä isoisiensä tavoin päihteisiin. Kulttuurimme jopa hyväksyy sen.
Aikamoinen stereotypia. Eivät kaikki veteraanit viinaa juoneet. Minunkin isäni oli raivoraitis
Perhearvot voidaan mieltää perheen ulkoista muotoa koskeviksi tai perheen tunnesiteiden sisältöä koskeviksi. Ns ydinperhe nähdään usein ihanteena: isä, äiti ja muutama lapsi – kolme taitaa nykyisin jo olla paljon. Muotoa tärkeämpää taitaa kuitenkin olla perheessä vallitseva vastuun, kunnioituksen ja rakkauden ilmapiiri.
Raitis oli minunkin isäni. Kaverit kun tarjosi viinaa, niin otti pullon ja oli juovinaan, mutta laittoi kielen eteen.
Tuo muisto isästä vaikutti niin että ensimmäinen känni on jäänyt ottamatta.
En toki sanonutkaan, että kaikki veteraanit olivat juoppoja. Mutta monet rintamalta palanneet ihan oikeasti käyttivät alkoholia unohtaakseen sodan kauheudet. Osa selvisi muilla keinoin. Riippuu varmaan siitäkin, minkälaisessa asemassa kukin rintamalla oli.
Jos seurakunta aina vain korostaisi perhearvoja ja samalla enin osa jäsenistä olisi yksinasuvia, eikö siinä jo olisi sisään rakennettu uskottavuuskriisi?
Politiikassa perhearvoja tulee puolustaa, silloin kun vastakkaiset arvot on niiden uhkana.
Uskon ja politiikan sekoittamisen nurja puoli on se, että väitetään uskon tukevan sellaisia pyrkimyksiä, jotka ovat tarkemmin tutkien uskonvastaisia. Kärjistäen sanottuna huidotaan Raamattua pään päällä eikä koskaan avata sitä ja lueta.
Raamatulla voi aivan hyvin perustella mitä asiaa tahansa. Yksittäiset Raamatun lauseet voivat helposti viedä harhaan.
Yksi tyypillinen sellainen väite: ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Tällä kontekstistaan irrotetulla sloganilla voi perustella mitä toimintaa tahansa.
Kovin monella asialla voidaan perustella mitä erilaisempia näkökulmia. Ei Raamattu siinä mielessä ole ainut asia sillä saralla. Kun politiikkaa seuraa, huomaa, että tietyt ”mahtisanat” ovat sellaisa, joita käytetään ”rajaviivan” eri puolilla, eri tavoin ymmärrettynä tai määriteltynä.
Raamattu on tietenkin senvuoksi ollut otollinen, koska se on ollut ns. länsimaisen sivistyksen pohjana diskursseissa. Nyt siitä on suurestikin luovuttu, ja ”uusi uljas maailma” on edessä; maailma, jossa vapaus, itsemäärääminen, kokemus, oikeudenmukaisuus, syrjimättömyys, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja monimuotoisuus ovat niitä asioita tai termejä (tai käsitteitä), joiden avulla hyvinkin erilaisia poliittisia näkemyksiä tai peräti ideologioita oikeutetaan. Postmodernismin sävyttämässä ajassamme ei ole enää yhtä ”suurta kertomiusta” vaan erinäinen määrä ”pieniä” – ja muuttuvia tai muutettavia kertomuksia. Tämä tuo tiettyä joustavuutta. Hyvässä ja pahassa. Tosin piilevänä siinäkin on eräänlainen ”rivien välistä” löytyvä tai löydettävä ”uusi suuri kertomus”.
Yhteisöä rakentava seurakunta ei jätä yksinäisiä ulkopuolelle. Perhearvot ovat myös yhteisöllisen seurakunnan arvoja.
Perhe on yhteisö ja perhearvot pitää perheen kaikkien jäsenten hyvinvoinnista huolen. Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki kärsii. Juuri tuon rakenteen tähden tulisi seurakuntia johtaa yhteisöllisyyteen. Pelkkä jumalanpalvelus ei korvaa, eikä tee seurakunnasta yhteisöllistä. Yhteisöllisyys on yhdessä olemista myös muissa yhteyksissä, kuin seurakunnan julkisissa kokoontumisissa.
Hyvinvoivalla perheellä on voimavaroja naapuriston yksinäisten huomioimiseen. Samaa voimme nähdä seurakunnissa, joissa yhteisöllisyys toimii hyvin. Siellä yhteiset asiat hoidetaan yhdessä ja voimavaroja riittää silloin muidenkin auttamiseen.
Myös politiikassa perhearvot ovat se arvopohja ja taustavoima jolla poliitikot kykenevät työstään hyvin selviämään.
Jos asiat kotona on hyvässä kunnossa, niin ne ei syö voimavaroja työtehtävistä.
Yksilökeskeinen poliittinen suuntautumien ei ota huomioon koko yhteisön ja varsinkaan sen heikompien jäsenten tarpeita. Yksi sen näkyvä piirre on alkoholijuomien saatavuuden helpottamisen tavoite.
Oma kotiseurakuntani on Turun tuomiokirkkoseurakunta, maantieteellisesti Turun vanha keskusta. Perhearvojen luja korostaminen tuntuu vieraalta, kun seurakuntalaisten enemmistö asuu yksin, ei ole äiti-isä-ja lapset perheitä. Mutta, toki perhe on ollut ja on vieläkin ihmisten vanha ja vahva rakenne: perhe kantaa huolta ja vastaa jäsenistään. Mikä on sitten sen kytkös seurakuntaan ja jumalanpalvelus-yhteisöön? Eikö fakta ole, että mitä suurempi seurakunta on, sitä heikommin se toteuttaa yhteisöllisyyttä? Pienessä, muutaman sadan yhteisössä (jollaisia apostolien perustamat seurakunnat olivat), kaikki tunsivat toisensa, kokoontuivat yhteiselle aterialle, jakoivat paitsi sanoja ja ajatuksia, myös elämän eväitä, jopa taloudellisia mahdollisuuksia? Voiko kymmenen tuhannen, tai kymmenien tuhansien seurakunta koskaan muodostaa mitään siihen verrattavaa yhteisöä?
Jos seurakunta on sama, kuin kunta, niin ei seurakunnan on yksin työläs yhteisöllisyyttä rakentaa.
Jos se sen sijaan koostuu niistä, jotka seurakunnan toimintaan osallistuu, niin tehtävä on paljon helpompi.
Nuorisotyössä opin sen ettei nuorten yhteisö kasva sataa viittäkymmentä suuremmaksi. Suurissa keskuksissa yhteisöllisyys pitää erikseen rakentaa. Pienillä paikkakunnilla se on olemassa, mutta sielläkin sitä on jatkuvasti kehitettävä ja siitä hyvin huolehdittava. Seurakuntalaisten yhteisöt eivät taida olla juurikaan niitä nuorten yhteisöjä suurempia. Riippumatta yhtään seurakunnan väkimäärästä.
Ihmisen maailmakatsomus rakentuu sen perusteella, mitä on kotoaan perinyt ja myöhemmin elämässään kokenut. Usein voi katsomuksellisessa konaisuudessa olla osia, jotka vaikuttavat loogisesti yhteensopimattomilta. Olen poliittisesti kansalliskonservatiivi ja uskonnoltani kristitty. Poliittisen vakaumukseni olen perinyt kodistani, kristillinen uskoni perustuu pikemminkin nuoren aikuisen omakohtaisiin kokemuksiin. Kumpikin näkemysnäkökulma on olennainen osa identiteettiäni, vaikka tiedostankin että niiden välillä on jännitteitäkin. Toisenlaisesta taustasta lähteneelle voi olla luontevaa toisenlainen aatteiden konglomeraatti, kummankaan vilpittömyyttä en kuitenkaan halua epäillä.
Rakentuuko maailmankatsomus kotoa perittyyn? Usein kyllä, mutta aina ei. Itse kasvoin arvoiltaan konservatiivisessa kodissa ja perinjuurin kansalliskonservatiivisia olivat sotienjälkeisten vuosien kansakoulun arvot. En omaksunut niitä, vahvasti kritisoin niitä. Saman perheen lapsista eli samassa kasvuympäristössä kasvaneista ei tule samanlaisia, joskus hyvinkin erilaisia. Mikä sen selittää?
Eiköhän ole niin, että myös kodin arvoja vastaan kapinoiminen on sekin kodin perinnön vaikutusta. Kun on tietellisesti tutkittu poliittisen ideologian periytyvyyttä, on havaittu, että samansuuntaisuus vanhempiin nähden on tilastollisesti aika selvästi yleisempää kuin erisuuntaisuus. Mutta kuten totesit, saman perheen lapset voivat kasvaa myös hyvin eri suuntiin, ja hyvä niin. Tärkeintähän onkin erimielisinäkin hyväksyä toisin ajattelevat ihmisinä ja kunnioittaa heidän vakaumustaan.
HEIKKI. Minä en ole enää ”sama” ihminen, kuin olin joskus ennen. Jokainen meistä muuttuu vuosien kuluessa. Joten samat vanhemmat eivät voi käyttäytyä samoin jokaisen lapsen kohdalla. Lisäksi lapset ovat erilaisia temperamentiltaan ja sekin vaikuttaa suhteiden muodostumiseen. Ehkä tästä johtuen tulokset voivat olla hyvinkin erilaiset. Kasvuympäristö ei pysy samanlaisena, vaan on jatkuvassa muutoksessa ja siihen vaikuttaa monet tapahtumat ja henkilöt.
Jos nyt vielä hetki jatketaan kasvatuksesta, lasten kasvatuksesta, niin sehän on asia, jossa kukaan ei ole vielä onnistunut.
Minulle tärkeällä 60-luvulla puhuttiin kasvamaan saattamisesta. Ettei opetus ollut tiedon siirtämistä, vaan kasvavan saattamista kykeneväksi itse oppimaan, hankkimaan tietoa ja kehittämään omaa ajattelua. Ja mihin viittaat, esikoista kasvatetaan eri tavalla kuin kuopusta. Ja vanhempi oppii itse, jos on oppiakseen. Jos on vastaanottavainen.
Yksi hieno oppimiskokemus muinoin oli, kun saimme kolmistaan, äiti, isä ja pieni kuopus-vauvamme Loimaan kristillisellä opistolla osallistua viiden päivän kurssille ”Gordonin koulu”, opettajana Liisa Tuovinen.