Uskonnollisissa yhteisöissä ja mielenmaailmassa on monia paradokseja ja epäkohtia, joista osa johtaa kaikkein viattomimpien, lasten, traumatisoitumiseen. Yle julkaisi äskettäin viisiosaisen Ystävä sä lapsien -dokumenttisarjan ruotsalaislapsista, jotka elävät suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä. Vaikka ohjelma käsittelee ruotsalaislapsia, niin aivan samat yhteisöt temmeltävät myös kotimaisessa uskontoskenessämme, aivan samoin seurauksin.
Näissä yhteisöissä monet lapset elävät jatkuvassa helvetin, demonien, synnin ja harmageddonin pelossa. Uskonnolliset yhteisöt traumatisoivat lapsia ja vievät heiltä oikeuden päättää omasta uskonnollisuudestaan tai uskonnottomuudestaan. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen artiklan 14 mukaan lapsi saa harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla uskonnoton. Tämä ei toteudu monissakaan autoritaarisissa uskonnollisissa yhteisöissä.
Ylen sarjassa kerrotaan mm. muslimiyhteisössä elävästä Lejasta, joka alkoi pelätä, kun ymmärsi olevansa biseksuaali. Robin taas oli kasvanut Pelastusarmeijan vaikutuksen piirissä. Hänelle opetettiin, että homoseksuaalien piti hävetä. Jehovan todistajana kasvanut Jonnah suljettiin yhteisön ulkopuolelle, kun hän rakastui väärään poikaan. Sarjassa käsitellään myös tilanteita, kun äiti ja isä asettavat Jumalan tai seurakunnan oman lapsen edelle.
Uskonnollisuus ja lapset on arkaluontoinen aihe niin viranomaisille kuin päättäjille. Uskontojen tekemisiä katsellaan perinteisesti läpi sormien, jos se ei ole erityisen räikeää. Todellisuudessa lapset kärsivät monissa uskonnoissa ja heistä tulee traumatisoituneita.
Mikä saisi yhteiskunnan puuttumaan kaikkein viattomimpien ja hauraimpien vahingoittamiseen ja suojelemaan heitä? Vai onko uskonto niin koskematonta aluetta, että sen varjolla voidaan aiheuttaa lapsille ahdistusta ja mielenterveysongelmia ilman että kukaan puuttuu asiaan?
Vaikka uskonnollisuus onkin yleisesti yhteiskunnassa laskusuunnassa, autoritaariset uskonnot tuottavat rikkinäisiä lapsia joka päivä. Niin tänään kuin huomennakin.
- Mitä sinä olet valmis tekemään, jotta lapset voisivat paremmin uskonnollisessa yhteisössäsi, niin ettei heidän tarvitse pelätä ja traumatisoitua epäterveestä uskonnollisesta retoriikasta?
- Mitä tulisi tehdä niille uskonnollisille yhteisöille, joiden toiminta edistää lasten pahoinvointia, ahdistusta ja pelkotiloja?
Jep, juurikin näin. Oikeaa oppia ja Jumalan rakkautta ei voi erottaa toisistaan, muuten eksytään. Kirkolla on mielestäni selkeä opetus harhoista ja niistä opeista, jotka ovat Kristuksen oppia vastaan.
Hengellisissä yhteisöissä on paljon ihmisviisautta, jota kylvetään Jumalan Sanana, ja moni myös eksyy helposti. Väärät opit tulevat yleensä hienoilla vaunuilla. ”Uskonnollisuudella” voidaan myös peitellä ja piilotella omaa inhimillisyyttä, (lakihenkisyys) josta seuraa yleensä myös huonoa kasvatusta. Rehellisyys Jumalan ihmisten edessä ei ole aina kovin helppoa.
Vanhemmuus ja Kristillinen usko ovat suuri siunaus perheelle ja yhteiskunnalle, mutta tätä vain harvat sekulaarit tohtivat myöntää.
Jukka Mikkola: ”Antero, olisiko sinulla jokin hyvä ratkaisu, miten voitaisiin estää, ettei tuollaisa ikäviä asioita tapahtuisi? Kyse epäilemättä on yhteiskunnallinenkin mutta mikä olisi se tapa, jolla yhteikunta voisi tilanteeseen puuttua tai estää (se, mikä estettävissä olisi)?”
Kyllä se ensisijaisesti yhteiskunnan ja viranomaisten asia on. Epäterveet uskonnolliset yhteisöt eivät tässkään mielessä uudistu ollenkaan riittävällä vauhdilla, jotta epäkohta korjaantuisi tarpeeksi nopeasti. Osa tällaisista yhteisöistä ei tule muuttumaan näiden ilmiöiden suhteen ilman ulkopuolista ohjausta tai määräyksiä koskaan.
Yksi vaihtoehto olisi, että lapsille vahingollista retoriikkaa kiellettäisiin esittämästä samassa tilassa lasten kanssa. Aikuiset voivat mässäillä helvetillä ja harmageddonilla (jota en toki suosittele sitäkään) mutta lapsille tulisi järjestää siksi ajaksi omaa toimintaa.
Antero, ainakaan meillä luterilaisessa kirkossa ei kyllä ”mässäillä” sen enempää helvetillä kuin harmageddonillakaan. Perhejumalanpalveluksissakin valitaan aika usein ”lapsiystävällisimmät” Raamatun lukukappaleet tai lyhennetään niitä. Tässäkin piilee tosin se vaara, että kristinuskosta tehdään mitäänsanomatonta kiltteyskasvatusta ja Jumalasta annetaan yksipuolinen kuva. Toisaalta osa lapsista lukee aikamoista fantasiakirjallisuutta ja pelaa väkivaltaisia pelejä. Voisi ajatella, että rakentava tiettyjen raamatuntekstien käsittely antaa myös välineitä omien pelkojen turvalliseen kohtaamiseen.
Mitäänsanomatonta kiltteyskasvatusta tai ikuinen kärsimys. Siinäkö vaihtoehdot?
Joko perinteisissä helvettiuskomuksissa on jotain hämärää, jolloin aikuisenkin, erityisesti teologin, on otettava niihin kriittistä etäisyyttä. Tai sitten ei ole, jolloin niistä on saarnattava avoimesti ja huoletta lapsillekin.
Anterolle kiitos kiinnostavasta tv-vinkistä.
Marko: ”Antero, ainakaan meillä luterilaisessa kirkossa ei kyllä ”mässäillä” sen enempää helvetillä kuin harmageddonillakaan.”
Juu, ei tässä perinteisestä luterilaisesta kirkosta kyse ollutkaan.
Marko: ”Toisaalta osa lapsista lukee aikamoista fantasiakirjallisuutta ja pelaa väkivaltaisia pelejä. Voisi ajatella, että rakentava tiettyjen raamatuntekstien käsittely antaa myös välineitä omien pelkojen turvalliseen kohtaamiseen.”
Siinä on sellainen snadi ero, että fantasiakirjallisuus ja pelit tarjoillaan satuina, kun taas Raamatun sadut helvetistä tai harmageddoneista tarjoillaan todellisena ja niin, että niissä esitetyt uhkakuvat koskevat ihan aikuisten oikeasti lapsia itsejään. Sehän on silloin aivan eri asia.
Mitäs papit tähän Anteron kysymykseen vastaa. Onko helvetti olemassa vai ei, vai meneekö ”satujen” kategoriaan?
Hain käsiini Aapeli SaarisalonRaamatun sanakirjan. Siellä osui silmääni ajatus: ”Ei ole kysymys kostonhalusta, vaan Jumalan pyhän rakkauden syntiin kohdistuvasta vastavaikutuksesta (reaktiosta).”
Antero,
Olen sikäli samaa mieltä, että yhteiskunnan tulisi puuttua epäterveeseen retoriikkaan ja toimintakulttuureihin.
Ongelmana vain lienee, että miten tuo”epäterveys” rajatan. Historiassa on pahoja esimerkkejä siitä, että lopulta ”hyväkin” muuttuu helposti vähitellen vääryyden palvelijaksi, silloin kun ”hyvyyden” määrittelyn valta keskittyy – ja sen yrittäjiä ei tule puuttumaan jatkossakaan. Näin on ollut uskonnon kuin uskonnottomuudekin suhteen.
Nythän yhteiskunnassamme käydään keskustelua jopa oikeuslaitoksen parissa, mikä on ”väärää” sonomista. Valitettavasti siihen tuntuu liittyvän myös väärin perustein asioiden oikettamista – tieten tai teitämättään, siitä voinee olla eri mielipiteitä.
Mielstäni vain avoin keskustelu on osa ratkasua. Toki jossain on oltava selvä rajakin.
Niinpä, ei ’mässäillä’ kun tulihelvetti halutaan piilottaa kun ei haluta antaa krist. uskon lähtökohdista ja tästä lähtökohtaisesti jokaiselle tarkoitetusta ikuisesta sadistisesta rangaistuksesta oikeaa mutta samalla etovaa kuvaa. Olisi rehellisempää pitää helvetti Jeesuksen keskeisenä opetuksena läsnä. Näin jotta ihmiset tietäisivät minkälaiseen viritykseen uskomista heille oikeasti tarjotaan. Lapsia toki pitäisi tältä julmuuden riemulaululta mieluimmin täysi-ikäisyyteen asti suojella.
Kun vielä palataan blogin aiheeseen onko meillä varmaa tietoa opetettiinko Jeesusta vai opettiko Hän miten elämänsä vaiheissa.
Jos juutalaisuudesta pois katsonut papisto oli päätynyt Messiasasiaan kuin odotukseen eikö silloin ollut hyvä valmistaa yksi kokelas tehtävään.
Näin käy ymmärrettäväksi adoptionaalisen dokmin vaihtuminen toiseksi missä Jeesus ja Jumala olivat yhtä vuoden kuluessa Jeesuksen seuraajien tullessa Rooman pääuskonnon harjoittajiksi.
Jos sitten katsotaan syntyneitä evankeliumeita voi huomata yhtäläisyyden Lutherin kuin katolisten piirissä Oikean Uskon huomaamiseen parantamistodistuksissa.
Ignatiuksen todistus kirkon ulkopuolella olemisesta on vahva. En kehtaa tähän laittaa kun perkelettä turhaan en kirjoita enkeleistä puhumattakaan edellisessä.
Antero, kävimme toisen blogin yhteydessä keskustelua ahneudesta. Jatkan sitä täällä tällä Martti Lutherin sitaatilla. Sama tilanne on nykyaikana kuin silloinkin.
”Niin kuin nähdään, kansa on nykyään käynyt ahneemmaksi, tylymmäksi, haureellisemmaksi, julkeammaksi ja häijymmäksi kuin ennen, paavikunnan aikana. Mistä tämä johtuu? Ei muuta kuin siitä, ettei tätä sanomaa (evankeliumia) oteta ilolla vastaan, vaan pidetään se turhana, kootaan vain enemmän kultaa ja tavaraa kuin tuota autuaallista lahjaa, jota Herramme Kristus meille tarjoaa. Sen tähden Herra Jumala nuhtelee meitä sanoen: kuinka saatatkaan olla minua kiittämättä siitä, että minä ainokaisen Poikani kärsimyksen ja kuoleman kautta otan pois synnin ja kuoleman?” (Martti Luther, Huonepostilla s. 21. Turku 1945, lainaus löytyy 1. adventtisunnuntain saarnasta. SLEY)
Emme me jatka sitä täälläkään, kun aihe ei liity millään tavalla blogin aiheeseen.
Se vasta lapsia ja nuoria ja kaikenikäisiä traumatisoikin, kun he joutuvat kohtaamaan kaikenlaista lisääntyvää ihmisten pahuutta.
Rantanen. Todellisuudessa ihmisten pahuus ei ole lisääntymässä vaan vähenemässä. Pahimmillaan se oli Suomessakin 1900-luvun alkupuoliskolla.
Seppo, esim. kaikenlainen rikollisuus ja jengiytyminen on lisääntymässä. Tämä aihe otettiin heti ensimmäiseksi esille eilen eduskunnan kyselytunnilla.
Rantanen, ei ole suhteessa tilanteeseen, jossa sitä on yhteiskunnassamme eniten ollut.
1900-luvun alussa esim. Tampereella ei Kyttälän kaupunginosaan uskaltaneet poliisit mennä yksin. Murhia ja tappoja oli Suomessa eniten myös tällöin. MYös lapsiin kohdistuneita.
”Henkirikosten määrä on ollut pääsääntöisesti laskussa 90-luvulta lähtien. Vuonna 2018 henkirikosten määrä kasvoi edeltävästä vuodesta, mutta 2019 tilanne kääntyi taas laskuun.”
Nyt on taas nousussa eli on piikkejä, mutta 1900-luvun tilastoista suhteessa väkilukuun ollaan vielä kaukana
Seppo, on paljon muunkinlaista rikollisuutta kuin murhat ja tapot. Rikolliset rahoittavat toimintaansa esim. prostituutiolla, ihmiskaupalla, ryöstöillä ja huumekaupalla. Näinhän se on.
Mainitaan vielä varkaudet ja erilaiset huijaukset.
Rantanen, kaikkinainen rikollisuus oli Suomessa suurimmillaan 1900-luvun alussa aikana jolloin kirkon valta oli suurimmillaan.
Mika R. ja Seppo H. Pahuutta on vaikea mitata. Seppo on oikeassa siinä, että nyky-yhteiskunnassa esiintyy vähemmän sellaista pahuutta, mikä on ollut arkipäväistä aikaisemmille sukupolville. Mika on oikeassa siinä, että Raamatun mukaan pahuus jossakin mielessä ”kypsyy” kuin harmaakaihi ikääntyneen silmissä kunnes se saavuttaa pisteen, jossa Jumala pistää sille stopin. Tämä kaksinainen näköala käy myös ilmi Raamatun teksteistä. 1700-luvulta alkaen olemme korostaneet enemmän myönteisen kehityksen ja ns. edistyksen mahdollisuutta kuin aikaisemmat kristittyjen sukupolvet. Luther mukaan luettuna.
Pahuus ja hyvyys on suhtellisia käsitteitä. Riippuu täysin siitä mihin ollaan vertaamassa.
Pahuus riistää ja turmelee, hyvyys lahjoittaa ja parantaa. Pahuus hyökkää ja surmaa ja hyvyys synnyttää ja suojelee. Onko tämä nyt niin vaikeaa?
Vapahtajan seurassa kulkiessa huomaa jatkuvasti, että on yhä aika paha. Tätä seuraa jos ei vielä ole oppinut tuntemaan, niin voi pitää itseään ihan riittävän hyvänä tyyppinä. Siinä mielessä asia on suhteellinen.
Riippuu siis siitä kehen itseään vertaa.
On mielestäni hyvä erottaa toisistaan huono ja paha. Huonoja ja kelvottomiahan me olemme, mutta olemmeko sentään pahoja?
Antero kirjoitti aiemmin vinoutuneesta onnellisuuskäsitteestä. Minulla on nyt semmoinen. En vain tiedä mitä haittaa minulle siitä, että agresiivista syöpää sairastaessani saan elää hyvin voimakasta onnellisuuden kokemusta.
Tämä ei kovin paljoa liity blogin aiheeseen. Paitsi siinä, että lapsikin voi kuolla syöpään ja voi kokea ihan samaa iloa, kun tietää mihin on menossa.
Oikea tapa tulla onnelliseksi on muita auttamalla unohtaa itsensä. Sinun ei kauan tarvitse etsiä tilaisuuksia. Norman Vincent Peale
Onnen etsijöitä olemme kaikki, mutta kymmenestä tapauksesta yhdeksän metsästää oman minänsä tyydytystä. Mitä kauemmin metsästämme, sitä pahemmin pureutuu itsekeskeisyys elämämme keskukseen ja sitä vähemmän tunnemme tyydytystä. Kuitenkin huomaamme monien onnistuvan siinä, missä me turhaan etsimme onnea. Heidän salainen aseensa on selvä: he ovat eliminoineet oman minän onnenpyyteet ja panneet sen sijaan päämääräkseen tehdä muut onnelliseksi.
Sanat matkaoppaana 2, WSOY, 1976.
Tämä sitaatti vastustaa kaikkea traumatisoimista ja on sen vastakohta.