Toimittaja kysyi piispalta, joko on mitta täysi. Piispa, tämä muuan Häkkinen Mikkelin suunnalta, vastasi:
”Minun päällimmäinen tuntoni on suru siitä kehityksestä, johon on jouduttu, kun tällainen skismaattinen ryhmä koettelee kirkon rajoja.”
Sitten toimittaja, tämä muuan Ijäs, kysyi, onko kirkko jotenkin mokannut, kun eihän tuolla säätiöllä ole aikomuskaan järjestäytyä, mikä siis johtaisi selvään erottumiseen omaksi kirkkokunnaksi. Siihen tämä eräs Häkkinen:
”Olen surullinen, kun emme ole pystyneet toimimaan sillä tavalla, että Lähetyshiippakunnan toiminta olisi kanavoitunut rakentavasti kirkkomme sisällä.”
Itkettääkö piispaa? Mikä se tämmöinen surun tunne oikein on? Kun omaiset itkevät vainajaa, heillä on suru. Onko piispan surussa jotain yhtä henkilökohtaista?
Olen jonkin aikaa miettinyt, miksi kirkkomeininkiin törmätessäni minusta tuntuu, että kehostani katoaa kaikki energia ja elämänvoima. Keskivertopiispan puhe nostattaa minut samanlaiseen elämäniloon kuin paperiliiton ay-johtajan sananarina.
Poliitikkojen puheita kannattaa tarkkailla. Nämä retoriset analyytikot ovat ihan hyvällä asialla, Mustakallio ja Torkki, mutta heillä ei ole mitään tajua kehonkielestä. Se on sitä todellista viestintää, se menee perille, eivät sanat.
Obama hakkaa nyrkkiään ja jännittää etusormensa takoakseen sillä kuulijan kaaliin, mistä on kysymys. Todellinen suuri esiintyjä on täynnä voimaa. Se voima voi olla äidillistä niin kuin Liisa Tuovisella tai Seela Sellalla. Mutta se voima on todellista, siinä on jotain todella maanläheistä.
Kirkolla on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on uskonto. Toinen on seksi. Ja kolmas aggressio.
Aggressiota ei pidetä hyveenä uskonelämässä, koska kenties ajatellaan, että se on sokeaa fanatismia. Sitähän se on vain, jos äärellinen korotetaan äärettömäksi, eli ihminen kadottaa suhteellisuudentajunsa ja nostaa itsensä jumalaksi. Siksi aggressiotaan peittelevä ja häpeävä kirkkoyhteisö säikkyy kaikkia reippaita sanoja ja tekstejä. Kirkossa ei sanota ääneen, vaan ”jäädään itse hiljaa mielessään pohtimaan”.
Tajuan ongelman, koska rukous on hiljaisuutta eikä huutamista. Se on ikään kuin sitä mystikkojen perinnettä, että ihminen vaikenee ja tyhjenee omista sanoistaan. Käytännössä siis hartauskirjoitukseen kirjoitetaan älyllisesti laimeata hengellistä tunnelmointia.
Olkoon mystikon hurskaus hiljenemistä. Se tarkoittaa avuttomuutta ja tietämättömyyttä. Miksei sitä voisi huutamalla huutaa? Tämä nykyajan pullantuoksuinen rukouspuhe on sitä, että vaietaan asioista ja tunteista. Paetaan inhimillistä elämää elämänkielteiseen söpöön rukoustunnelmointiin. Tämä näennäispiritualiteetti paketoidaan siroihin pajunkissakuviin.
Reipas kuukausi sitten eräässä aggressiota koskevassa keskustelussa Raimo Turunen kiteytti uskon ja aggression välisen ongelman niin luovuttamattomasti, että siteeraan häntä sellaisenaan:
”Jos ei ole aggressiota, on reggressio. Usko on perusolemukseltaan reggressiivinen, vetäytyminen itseen ja lapseuteen. Teologit yrittävät ottaa aggression haltuun ratiolla ja samalla tunnetasolla reggressoituvat avuttomiksi, kiukutteleviksi, riippuvaisiksi lapsiksi jotka pelkäävät tunnetilansa ja tunteisiin liittyvän tahtonsa ilmaisemista koska ankara auktoriteetti saattaa tukistaa. Tunteet voidaan ottaa esille pienessä piirissä, ai kuinka meitä pappeja nauratti, mutta julkisemmassa yhteydessä pyritään kasvojen säilyttämiseen ja munauksen välttämiseen, missä välineenä on ration ylivalta ja tunteiden kieltäminen. Suotavia tunteita ovat kielteiset tunteet, piispankin kuuluu viran puolesta olla huolestunut tai surullinen. Samalla menetetään luovuus ja mahdollisuus vuorovaikutukseen.”
Uskonyhteisössä pieni aggressio on sallittu vain isällisen möreällä äänellä puhuvalle rovastiarkkityypille, joka puheensa lopussa julistaa, että myö ollaan voittajien puolella, koska myö ollaan Kristuksen puolella. Luodaan me-henkeä niin kuin hiihdon piirimestaruuskisojen makkaranpaistotalkoissa. Puhujaa taputellaan selkään.
Kirkko on niin kuin valtava alkoholistiperhe, jossa varotaan kaikkea ja hipsutellaan sukat jalassa. Pelokkaina kuiskitaan: ”Ei näin kuulkaa rakenneta yhteistä kirkkoa!” Tavallinen ihminen ajattelee, että elämää kait tänne tultiin elämään, eikä rakentamaan mitään kirkkopytinkiä.
Tiedän kuitenkin, että jotkut lukijat eivät vilpittömästi tajua, mitä sanon, koska heidän yhteisössään elämää nimenomaan eletään. Olen nähnyt körttiläisiä rakentamassa herättäjäjuhlia. Kun alttarikaidetta naulatessa vasara on osunut sormeen, on puhuttu ihan selvällä suomen kielellä. Ei silloin kukaan talkoolainen sanonut, että ”olen surullinen siitä kehityksessä, että on tapahtunut tällainen vasaran siirtyminen peukaloon tällaisella voimalla”.
Elämänkielteisyys ja usko eivät ehkä ole pietistisen hurskauden aikaansaannos, sillä tuon varovaisuuden ja aggressiottomuuden huomaa myös laitoskirkon ylätasolla. Siellä piispojen kerroksessa, jossa kukaan ei tunnusta mitään kansanliikettä omakseen, vaan kaikki hymistelevät edustavansa avarakatseista ja mitäänsanomatonta evl.fi-laitoskirkkoa.
Hartauskirjoitustyylin pehmeys ja aggressiottomuus on samaa kuin… Niin. Olettekos käyneet Lintulan luostarissa? Aistiva ihminen huomaa heti kehossaan, millainen värähtely ja energianluonne Lintulassa vallitsee. Rahkapullan tuoksu leviää sieraimiin, joka paikassa on nukkekotimaisen nättejä kukkapenkkejä, ja paikasta puuttuu maskuliinisuus täydellisesti. Aggressio on nollassa, ja sen tuntee joka ikisessä henkäyksessä. Paikasta puuttuu elämänvoima ja huumori. Oma miespuolinen osittaistulkintani on, että se johtuu siitä, että Lintulassa asuu ainoastaan naisia. Kun jokin ammattikunta naisvaltaistuu, sen aivan oikeasti huomaa. Sama pätee eräiden ammattikuntien miesvaltaistumiseen. Huomattava on, että jotkut naiset ovat aggressionsa kanssa paljon tasapainoisempia kuin jotkut miehet. Miehen luontainen testosteronitaso kuitenkin on asia, jota ei voi ohittaa.
Lintula oli minulle ahdistava kokemus, tuntui, etten saa henkeä ilmapiirissä, josta puuttuu elämänvoima. Valamosta puolestaan puuttuu seksuaalisuus, siellä pitkissä kauhtanoissaan parrakkaat munkit kun puskevat ohi, kaikesta kehonkielestä aistii, että siellä on kyllä kaavun alla tietty annos aggressiota mutta kauhean vaikea suhtautua naisten paljaisiin sääriin.
Toisin sanoen aggressio on hyvin läheisesti yhteydessä yhteiskunnassa ja uskonnollisissa yhteisöissä vallitseviin sukupuolikysymyksiin. Ja sittenkös sedät nujertavat naispuolisia kolumnisteja. Yksi aggression kanava on uhrimarttyyrin valitusvirsi ”Raamattuun pitäytyvien vainosta”.
Sepä siinä justiinsa onkin. Aggressio ei häviä mihinkään. Se ilmenee mm. masennuksena tai passiivisena henkisenä väkivaltana ja mitä tiedämmekään. Suomalaiset piristyvät heti, kun näkevät Ville Rannan piirroksen, mutta uskovaispiirissä on aina niitä, jotka muiden puolesta säpsähtelevät, että ”meneeköhän tämä nyt hyvän maun yli”.
Luterilainen tausta selittää paljon. Pelossa kasvatetut sukupolvet opetettiin siihen, että kaikki kapina esivaltaa kohtaan on kapinaa Jumalaa vastaan, koska hallitsija on Jumalan sijainen, ja aggressio on siten syntiä. Tässä on kirkon pimein piste. Seksi on paha rasti, mutta aggressio siinä kyljessä ihan yhtä pahan tuntuinen.
Aggressio ei ole ainoastaan kirkon ongelma. Se on kansallinen vamma, jonka voi havaita perheväkivaltatilastoista, masennuslääkkeiden suosiosta ja suomalaisesta viinakulttuurista. Aivan olennaista on mieltää, että aggressio itsessään on hyvä ja myönteinen voima. Se on ennen muuta integroiva ja koossa pitävä elementti, sillä oleminen on luonteeltaan tulemista, ja tämä liike on aggressiota, joka protestoi muotojen kankeutta vastaan. Protestanttisen elämänmuodon luulisi olevan juuri sitä protestia. Oli aika vaikuttunut Petri Järveläisen Namibian-matkaraportista, kun paikallinen teologi oli kysynyt, milloin Luther olisi kritisoinut auktoriteetteja.
Maija. On ihmisiä, jotka ovat vihaisia, mutta eivät tunnista sitä, vaan pillahtavat itkuun. Ja on ihmisiä, jotka ovat surullisia, mutta eivät tunnista sitä, ja puhkeavat raivoon.
Tuo yleensäkin tunteiden ilmaisuköyhyyteen liittyvä ongelma on laajempi. Ovathan nyt suru ja viha kaksi aivan eri asiaa! Meitä on laajemminkin opetettu kätkemään tunteemme, varsinkin miehiä.
”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”. Jopa positiiviset tunteet ovat olleet kiellettyjä.
No niin Elias ja Juhani. Peukutin teitä Näiden kommenttien kautta pääsen helpommin kiinni siihen, mitä kirjoititte.
Kun luin tämän blogikirjoituksen, muistin kun tutut psykoanalyytikot sanoivat taannoin, että suurin ongelma uskovaisilla ihmisillä on kyvyttömyys käsitellä vihaa ja aggressioita. Vihan tunteminen tuottaa kestämätöntä syyllisyyttä.
Nämä kiertoilmaisut ovat varmaan osa sitä. Kirkossa ollaan ”surullisia” ja ”pohdiskelevia” jne. jne. kun oikeastaan ollaan vihaisia. Mitä menetettäisiin jos myönnettäisiin että ollaan vihaisia? Mihin vihan ja aggressiivisuuden tunteiden kieltämistä tarvitaan?
Sari. Mielestäni otat ällistyttävän suuren asiantuntijan roolin pyrkiessäsi tekemään diagnoosia toisten käytöksestä. Jo valitsemasi termi ”kiertoilmaisu” tarkoittaa, että ilman muuta olet varma siitä, että sinä tiedät, milloin joku on vihainen eikä surullinen tai pohdiskeleva.
En tiedä, kuinka monen uskovaisen ihmisen psykoanalyysin perusteella nuo ”tutut psykoanalyytikkosi” ovat sinulle tuo arvionsa kertoneet. Poikkesivatko nuo uskovaiset suuresti muusta potilaskunnasta?
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että vihan ja aggressiivisuuden tunteita ei ole syytä padota. Jos niitä liikaa padotaan, ne purkautuvat liian voimakkaasti – ja vaarallisesti. Sen sijaan en ymmärrä, miksi niiden julkinen esiintuominen olisi aina välttämätöntä. Ihmisten normaalissa kanssakäymisessä ei ymmärtääkseni ole ollut tapana vain purkaa omia tunteitaan vaan pyrkiä aitoon kontaktiin ja keskinäiseen mielipiteiden jakoon.
Maija, kyse on siitä, onko kirkollisessa/uskonnollisessa keskustelussa mahdollisuus ilmaista tunteiden koko arsenaalia ja onko kiertoilmaisuja käytössä. Jos on surullinen, on surullinen ja sillä selvä. Mutta jos on vihainen, onko kirkollisissa piireissä opittu tapa sanoittaa se ”suruksi” siksi, että suru on vihaa hyväksyttävämpi tunne?
Olen monesta asiasta kirkossamme surullinen (esim.jäsenkadosta), mutta myös vihainen siitä, miten onnettomasti monet käytännön asiat hoidetaan ja miten surkean vätysmäisesti otetaan kantaa vaikeisiin asioihin.
Elias. Otan esimerkin. Minulle ei ole mitenkään outo ajatus se, että piispa Häkkinen tuntisi ensisijaisesti ”surua” eikä ”vihaa” tässä kirkollisessa tilanteessa.
Minulle myös viha ja vihaisuus on eri asia. Vihaa tunnistan itsessäni lähinnä vain niitä ihmisiä kohtaan, jotka käyttävät toisia hyväksi tavalla tai toisella. Vihainen olen silloin, kun päätöksiä tehdään mielestäni väärin perustein ja yksisilmäisesti. Jos hyvin käy, vihaisuuden nostattama ”raivo” herättää halun toimia oikeudenmukaisuuden puolesta. Aggressiivisella käytöksellä en usko asioiden etenevän oikealla tavalla. Se vain sulkee niitäkin ovia, jotka olisivat ehkä olleet raollaan. Kokemus on sen opettanut. Kukaan ei ole vielä pystynyt opettamaan minulle sitä, mitä hyötyä on vastapuolen vihaamisella…
Vaikeasta aiheesta rohkeasti ja kirkkaasti! Kuin kevät jäissä ryskäten. Jatkathan.
Kirkossa on onneksi monenlaisia piirejä ja piireissä erilaisia ihmisiä. Minä olen tavannut ja lukenut paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut kovin suurta aggressiovajetta. Sen sijaan on puuttunut kyky ja halu analyyttiseen ajatteluun ja erilaisten näkökulmien tunnistamiseen.
Blogin otsikko herätti paljon kysymyksiä:
Eikö ihminen luonnostaan vihaa Jumalaa? Kuinka tämä luonnollinen jumalaviha näkyy käytännössä? Mitä on Jumalan viha? Onko se erotettavissa Kristuksen persoonasta? Vihaako Jumala syntiä abstraktiona vai onko syntiä tekevä ihminen sillä hetkellä Jumalan vihan piirissä? Miten me kanvoimme vihamme Jumalaa vastaan? Ajattelemmeko kuten rakkaudesta: Jumalan rakkaus vaatii meitä rakastamaan lähimmäistämme, samoin Jumalan viha vaatii meitä vihaamaan lähimmäistämme? Vai piiloitammeko vihamme Jumalaa kohtaan kieltämällä kaiken kohtikäyvän puheen Jumalan rakkaudesta.
Aggressio on helpompi juttu. Itse tunnen enimmäkseen ihmisiä joilla on terve aggressio. Kaksoistunteet, esim suruaggressio tms, ovat hankalampia tapauksia, mutta niiden kirjo ja ilmaantuminen ovat niin moninaisia, että on hankala sanoa mikä tunne on milloinkin aggression mukana. Paavalin aggressio, kiihkoilu kristittyjä kohtaan muuttui Kristuksen tapaamisen myötä kiihkoksi Kristuksen puolesta.
Onko vaarallisinta jos ajattelemme että viha ei kuulu Jumalan ominaisuuksiin? Vai onko vaarallisinta jos ajattelemme, että Jumalan ominaisuuksiin se kuuluu, mutta Kristuksen ominaisuuksiin ei?
Vaarallista on ainakin se, että alamme psykologisoimaan kaikkea aggressiivisuutta tai sen puutetta ja sen perusteella analysoimaan ihmisen uskonnollisuutta. Vai?