[Raili Keränen-Pantsu]
Viimeisimpien Opetushallituksen tilastojen mukaan evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuu 91,9 prosenttia ikäluokasta. Ottamalla mukaan pienryhmäiset uskonnot luku nousee 96 prosenttiin perusopetuksen oppilaista. Kirkkoon kuuluminen ja uskonnonopetukseen osallistuminen eivät siis kulje käsi kädessä, vaan uskonnonopetus tavoittaa ikäryhmänsä hyvin kattavasti. Sillä on siis hyvin suuri merkitys, mitä koulussa opetetaan.
Törmään jatkuvasti mitä eriskummallisimpiin oletuksiin koulun uskonnonopetuksesta. Asiantuntijoita on maa täysi, onhan suurimmalla osalla meistä kokemusta uskontotunnilla istumisesta. Tässä on vain yksi ongelma. Se uskonnonopetus ei ole enää samanlaista kuin silloin.
Peilaan tätä nyt omasta näkövinkkelistäni, se kun on meille ihmisille luontaista. Sen jälkeen, kun olen lähtenyt peruskoulun hellästä huomasta, on muuttunut sekä uskonnonvapauslaki että opetussuunnitelmat. Opetus ei ole enää tunnustuksellista. Opettajan ei tarvitse olla opettamansa uskonnon jäsen. Evankelis-luterilainen opetus on avointa kaikille, eli opetukseen voi osallistua riippumatta siitä, kuuluuko oppilas johonkin uskontoryhmään vai ei.
Seuraavaksi voi lukija todeta, että niinpä niin, mutta mitenköhän lie toteutuksen laita. Myönnän, että vahvana elävät vielä mielikuvat eikä tarvitse kelata aikaa edes paljon taaksepäin, kun opetuksesta löytyi tunnustuksellisia elementtejä. Uskonnon harjoitus ei ole uskonnonopetuksen tarkoitus, sen paikka ja aika löytyvät muualta. Mutta tämä ei saa karsia opetuksen elämyksellisyyttä. Monipuoliset opetustavat, ihmettely ja lasten kanssa pohtiminen kuuluvat olennaisena osana nykyiseen uskonnonopetukseen. Ei siellä tunnilla kaadeta tietoa lasten päähän. Siellä otetaan haltuun maailmaa.
Uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Siinä tavoite, minkä voimassaoleva opetussuunnitelma uskonnonopetukselle antaa. Nyky-yhteiskunnassa ajattelun taitojen lisäksi siihen kuuluu olennaisena osana monikulttuurisuus ja toisten katsomusten tuntemus ja arvostus. Tästä konkreettisen esimerkin voit löytää opetusalan suurimmilta messuilta, jotka järjestetään perinteisesti tammikuun viimeisenä viikonloppuna (Educa 24-25.1.2014 Messukeskuksessa Helsingissä). Uskontoryhmät tekevät yhteistyötä ja samalla osastolla edustavat mm. niin luterilaisen, katolisen, islamin, ortodoksisuuden kuin krisha-opetuksenkin ammattilaiset. Tasatunnein eri uskontojen opettajat pitävät vinkkivartteja, jossa kertovat oman uskontonsa opetuksesta ja antavat vinkkejä kollegoilleen ympäri Suomen. Päivitä itsesi tähän päivään. Teemana on uskontojen Suomi. Tervetuloa.
Raili Keränen-Pantsu
Kouluttaja
Agricola
Kunnat ja koulujen johto ovat dissanneet elämänkatsomustietoa (et) niin, että osa uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomistakin myöntyy laittamaan lapsensa enemmistön uskonnonopetukseen, usein jo lasta eka luokaklle ilmoitettaessa.
Suomeksi sanottuna et-oppiainetta ja uskonnottomia perheitä on syrjitty (et onkin ”et mene”) ja se on vajaakäytössä, ks. esimerkkejä tilanteista http://www.et-opetus.fi
Ymmärrän näkökulmasi hyvin Esa. Koulutuksen järjestäjän näkökulmasta tilanne on haastava, koska ET:oon osallistuu tällä hetkellä noin 3% opiskelijoista. Saman kuvaileman kaltaisen tilanteen kohtaavat myös pienryhmäisten uskontojen oppilaat. Silti pienryhmäisten uskontojen edustajat ovat ainakin niissä kommenteissa, joita itse olen kuullut, nähneet olosuhteita tärkeämpänä sen, että heillä ylipäätään on mahdollisuus opettaa uskontoa pienryhmissä. Kommenteissa on silloin noussut esille esimerkiksi se, että kieli, jolla puhutaan asioista on yhteinen ja asioiden tarkastelu ja pohtiminen tapahtuu näin ymmärrettävämmin. Itse koulussa toimineena opettajana ja koulutoimessa työskennelleenä olen kuitenkin nähnyt sen puolen, miten paljon opettajat ja koulun johto näkevät aidosti vaivaa järjestääkseen toiminnan niin, että kaikilla olisi oikeus oman (tai vanhempiensa) katsomuksen mukaiseen opetukseen ja tilanteisiin koulussa.
Salla Vainio
Agricolan kouluttaja