Tänä vuonna vietetään uskonnonvapauslain 100-vuotisjuhlaa maassamme. Se kytkeytyy olennaisesti itsenäisen Suomen muiden perustavien oikeusinstrumenttien luomiseen ja oikeusvaltion luomiseen. Kehitykseen on sittemmin tuonut oman sävynsä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen antaminen 1948 sekä Euroopan ihmisoikeussopimus. Kansainvälisessä oikeusajattelussa on nykyisin selvää, että uskonnonvapaus on keskeinen osa ihmisoikeuksien kokonaisuutta. Nykyisessä Suomen perustuslaissa todetaan (2:11): ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”
Kuten voidaan havaita, ensisijaista on perustuslaissa positiivinen oikeus ”tunnustaa ja harjoittaa uskontoa”. Tämän jälkeen seuraa vapauden negatiivinen puoli: ”Kukaan ei ole velvollinen”. Po. vapausoikeus kohdistuu yhteiskunnassa esiintyvään ja perustavien ihmisoikeuksien piiriin lukeutuvaan ilmiöön eli uskontoon, joka määrittää monien yksilöiden ja yhteisöjen sekä tietyssä mielessä myös kokonaisten yhteiskuntien perusarvoja ja elämänkatsomuksia joko suoraan tai välillisesti historiallis-yhteiskunnallisen vaikutushistorian kautta. Samahan voidaan todeta myös ihmisoikeuksista yleensä. Moderni ihmisoikeuksien käsite syntyi osana juutalais-kristillistä ja valistusfilosofista eetosta. Niitä tukevaa tai samoja painotuksia ilmaisevaa eettistä pohdintaa löytyy myös muista uskonnoista ja filosofioista, vaikka ihmisoikeustradition ensisijainen syntykonteksti on länsimaissa ja niiden aate- ja uskontohistoriallisessa kontekstissa. Tavallaan ihmisoikeudet ovat luonnonoikeustradition jatketta ja ilmentymää, koska nekin suojaavat mielivaltaisuudelta perustavien arvojen pohjalta. Niiden on tarkoitus olla universaaleja ja jakamattomia, mutta tämä edellyttää dialogia eri kulttuuristen perinteiden välillä.
Uskonnonvapauden on sanottu olevan avain ihmisoikeuksiin. Taustalla tälle on jo se perintö, jonka Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus (1776) antoi ihmisoikeuksille ”luonnon ja Jumalan lakien pohjalta”: ”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä, että kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi, että heidän Luojansa on antanut heille tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia, että niiden joukossa ovat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu…” USA:ssa vaikuttavan ihmisoikeus- ja uskonnonvapausajattelun taustalla on tunnetusti se asema, minkä uskonnonvapaus sai maassa, kun se tarjosi turvapaikan Euroopassa vainotuille puritaanikristityille 1600-luvulta alkaen.
Tausta oli aivan toinen kuin ranskalaisessa vuoden 1789 vallankumous- ja ihmisoikeustraditiossa, jolle oli tunnusomaista kirkonvastaisuus. Vallankumoukseen yhdistyi mielissä paitsi vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus myös giljotiini. Osaltaanhan myös Napoleonin sodat olivat vallankumouksen synnyttämän kansallisuusaatteen seurausta. Uskontokriittinen perintö näkyy vieläkin siinä, miten ranskalaisessa traditiossa perinteisesti vieroksutaan uskontoa julkisessa tilassa – toisin kuin esimerkiksi Saksassa, jossa painotetaan perinteisesti yhteistyön merkitystä. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kirkon ja valtion yhteen kietoutunut perinne oli osaltaan aiheuttanut vastareaktion. Läheisyys valtaan, joka ei takaa ihmisarvoisen elämän edellytyksiä kansalaisille on eri maissa aina ollut turmiollinen tie niin kirkollisille kuin muille vaikuttajille. Ranskan vallankumouksen perintöä jatkoi osaltaan myös sosialistinen vallankumous Venäjällä 1917 tieteellisine ateismeineen.
Uskonnonvapausajattelun juuret ulottuvat kuitenkin kauemmaksi kuin vain 1700-luvun valistusajatteluun. Keskeinen kehitysetappi kristittyjen uskonnonvapauden kannalta on Milanon edikti vuodelta 313, jonka antoivat läntistä Roomaan hallinnut keisari Konstantinus ja itäistä Roomaa hallinnut keisari Licinius yhdessä. Ediktissä todetaan mm:
“Tarkoituksemme on antaa sekä kristityille että kaikille muille täysi valta seurata mitä palvontamenoa kukin haluaa… Siksi pidimme tervetulleena ja mitä oikeimpana asettaa tarkoituksemme, että keneltäkään henkilöltä ei kielletä täyttä suvaitsevuutta, joka on päättänyt mielensä joko kristittyjen kultille ja uskonnolle, jonka hän henkilökohtaisesti tuntee parhaiten sopivan itselleen.”
Usein puhutaan konstantinolaisesta käänteestä, jonka myötä kristinusko sai valtiouskonnon aseman Tarkalleen ottaen tämä tapahtui vasta keisari Theodosiuksen aikaan. Hän antoi vuonna 380 Thessalonikan ediktin, joka teki nikealaisesta kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Muut kristinuskon muodot menettivät lain suojan. Jälkimmäinen edikti oli siis taka-askel uskonnonvapauden näkökulmasta ja osoitti, millainen kaksiteräinen miekka läheinen valtaistuimen ja alttarin suhde on. Kun oppi tuli keisarin valvomaksi myös juridisesti, se ehkä periaatteessa selkeytyi, mutta uskon luonteelle keskeinen vapaaehtoisuuden ja uskonnonvapauden ajatus kärsi. Tämä teki hallaa yhteyden rakentamiselle etenkin niihin kristillisiin ryhmiin, jotka olisivat itse asiasta olleet jokseenkin samaa mieltä. Jyrkkyys levensi railoa myös esimerkiksi kristittyjen ja juutalaisten välisissä suhteissa.
On hyvä huomata, että esimerkiksi kirkkoisä Augustinus muistutti 400-luvulla, että uskossa on kyse vapaaehtoisuudesta. Myös Luther viittasi tähän teoksessaan Maallisesta esivallasta. Jo toisella vuosisadalla kirkkoisä Tertullianus oli puhunut uskonnonvapauden puolesta teologisin perustein – kristityille oli tärkeää argumentoida sen puolesta jo silloisen vähemmistöasemansa vuoksi. Uskonnonvapauden eetos löytyy siitä ajatuksesta, että usko on Jumalan lahja, osallisuutta hänen rakkaudestaan, kuten esimerkiksi 1. Johanneksen kirje toteaa: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1 Joh 4:17-19)
Theodosiuksen tuoma juridis-hallinnollinen sidos hallitsijaan ja uskonnon välillä näkyi myös reformaatioaikana Augsburgin uskonrauhassa 1555, kun hallitsijalle annettiin oikeus määritellä alueen uskonto: cuius regio, eius religio. Niinpä esimerkiksi Ruotsi-Suomessa viimeistään vuoden 1686 kirkkolaki vahvisti luterilaisuuden aseman valtiouskontona. Vähitellen kuitenkin uskonnonvapaus alkoi saada jalansijaa, ja myös valtiokirkollisessa kontekstissa alettiin nähdä vapauden periaatteen nousevan myös uskonnon omasta sisällöstä. Tämä ei sulje pois sitä, että uskonnolla on aina sekä yksilöllinen että yhteisöllinen puolensa, tietty traditio ja uskonnonharjoituksen muodot, jotka eivät ole mielivaltaisia vaan osa yhteisön elämää, vaikka paikallista ja persoonallista väriä ja vaihtelua on myös.
Enemmistökirkot eivät kuitenkaan olleet kovin ketteriä etenemään täyden uskonnonvapauden suuntaan, kun totuttuihin asemiin oli totuttu. Kyse oli terveellistä nöyryyttä edellyttävästä oppimisprosessista. Roomalaiskatolinen kirkko teki osaltaan selvän linjauksen uskonnonvapauden puolesta lähtien liikkeelle ihmispersoonan arvon ja arvokkuuden tunnustamisesta Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjassa Dignitatis Humanae (1966). Siinä todetaan:
”Tämä Vatikaanin kirkolliskokous julistaa, että ihmispersoonalla on oikeus uskonnonvapauteen. Tämä vapaus on sitä, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita pakosta, olkoon se lähtöisin yksityisten henkilöiden, yhteiskunnallisten ryhmien tai yleensä minkä tahansa inhimillisen vallan taholta, ja siten, ettei ketään saa uskonnollisissa asioissa pakottaa toimimaan vastoin omaatuntoaan tai estää toimimasta omantuntonsa mukaisesti yksityiselämässä tai julkisesti, yksinään tai yhdessä muiden kanssa, asianmukaisissa rajoissa… oikeus uskonnonvapauteen perustuu itse ihmispersoonan arvokkuuteen, sellaisena kuin tämä tunnetaan sekä Jumalan ilmoittamasta sanasta että itse järjen avulla. Tämä ihmispersoonan oikeus uskonnonvapauteen on tunnustettava yhteiskunnan oikeusjärjestyksessä niin, että siitä tulee kansalaisoikeus… Ihmisellä on… velvollisuus pitää kiinni löytämästään totuudesta ja järjestää koko elämänsä totuuden vaatimusten mukaan… oikeus siihen kuuluu niillekin, jotka eivät täytä velvoitustaan etsiä totuutta ja pitäytyä siihen, eikä tämän oikeuden käyttöä ole lupa estää, niin kauan kuin yleistä järjestystä ei häiritä.”
Nykyisin on selvää, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko pitää uskonnonvapautta tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Suurimpana maamme uskonnollisena yhteisönä se pyrkii osaltaan turvaamaan uskonnon ja vakaumuksen vapauden kaikille suomalaisille perustuslain tarkoittamassa mielessä. Lähdetään siis liikkeelle uskonnonvapauden positiivisesta merkityksestä, mutta ei myöskään unohdeta siihen liittyviä negatiivisia rajauksia, koska tässä oikeudessa on kyse jokaisen ihmisen persoonan vapauden kunnioittamisesta. Uskon ytimessä on vastuullinen vapaus, joka on henkilökohtainen mutta jolla on seurauksia aina myös toisille ihmisille. Kirkon hallitusohjelmatavoitteissa keväälle 2023 todetaan asiasta näin:
”1.4 Uskonnonvapaus tuo turvaa ja toivoa ihmisten elämään
Oikeus uskonnon harjoittamiseen on yhteiskunnan keskeinen vapaus. Uskonnollisuus ja uskonnon harjoittaminen tuovat merkitystä, turvaa ja toivoa ihmisten elämään edistäen samalla yhteiskunnan vakautta ja turvallisuutta.
Vuoden 2023 alussa tulee kuluneeksi sata vuotta uskonnonvapauslain voimaan astumisesta. Uskonnonvapauden taannut laki teki Suomesta aikanaan kansainvälisen edelläkävijän. Oman uskonnon tunnustaminen, harjoittaminen, ilmaiseminen ja uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluminen ovat perustuslain takaamia perusoikeuksia. Uskonnolla on oltava vapaus näkyä ja olla läsnä julkisessa tilassa.
Uskonnon ja omantunnon vapauden toteutumiseen on kiinnitettävä entistä enemmän huomioita suomalaisen yhteiskunnan uskonnollisuuden ja hengellisyyden muutosten myötä. On tärkeää, että yhteiskunnan lainsäädännössä ja viranomaisten päätöksissä huomioidaan uskonnollisen kentän monimuotoistuminen. Tämä edellyttää uskontoihin ja uskonnonvapauskysymyksiin liittyvän osaamisen ja asiantuntemuksen vahvistamista päätöksenteossa.
– Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen toimintavapaus ja -mahdollisuudet on turvattava myös tulevaisuudessa.”
Uskonnonvapaus on tietysti aina ollut olemassa, koska se on ihmisen näkymätöntä ajatustoimintaa.
Tunnustaa ja varsinkin harjoittaa uskontoa, on jo hankalampi vapaus, koska uskonto voi olla rasistinen ja rasismi on kielletty. Jos minä uskoisin vapaasti evankeelisin sanoin, että juutalaiset ovat isästä perkeleestä, kyykäärmeen sikijöitä, kristuksen murhaajia ja petollisia valhettelijoita, ja menisin tällaisia tunnustamaan ja harjoittamaan, ja yhteisölle opettamaan, se ei olisi tänäpäivänä enää mahdollista, koska se on rasismia, kunninanloukkausta, ihmisoikeuksien vastaista, herjaamista vahingoittavassa tarkoituksessa, ja itsensä korottamisessa.
Useimmiten tuo kamaluus peittyy pinnallisuuden, tai henkevie korulaiseiden alle, mutta siellä se kuitenkin on, on ollut, ja tulee olemaan. Mikä on kirjoitettu se on kirjoitettu, sille ei voi mitään,
Kristinuskon rasismi kohdistuu siis ennen kaikkea juutalaisuuteen, koska se on sinne kirjoitettu, islam ei ollut vielä syntynyt. Meillä juutalaisvihaa esiintyy ennekaikkea netissä, ja ihan evankelisin sanoin, kiroten ja demonisoiden, nimitellen ja halveksivin sanakääntein. En ole nähnyt kirkon millään tavalla kansaa kasvattavan siitä pois, päinvastoin.
Luin että saksassa oli sanottu, että antisemitismi kaikissa muodoissaan on ehdottomasti kielletty. Eikö meidän kirkko ole yksi yhteiskunnan muoto sekin, ei kai sillä mitään erityisoikeuksia ole annettu.
Tomi Karttunen
”Oman uskonnon tunnustaminen, harjoittaminen, ilmaiseminen ja uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluminen ovat perustuslain takaamia perusoikeuksia. Uskonnolla on oltava vapaus näkyä ja olla läsnä julkisessa tilassa. ”
Se näkyi kyllä Hitlerin saksassa aikoinaan, evankeliumin ja Lutherin kirjoitusten toteutuksena, järkyttävin seurauksin. Siitä on keskusteltu jo aika paljon ja jokaisen luulisi olevan tietoinen tapahtumista.
Tuo näkyvyys, sen vapaus ja seuraus, on nykyinen julistus Saksassa, jonka edellä mainitsin. ” Antisemitismi on kielletty kaikissa muodoissaan. ” Se tarkoittaa erityisesti juutalaisvihaa.
Tomi, kiitos monipuolisesta kirjoituksesta.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
Konstantinuksen aikana luovuttiin vuodessa adoptionaalisesta dokmista minkä jälkeen Jeesus ja Kristus olivat yhtä. Tällöin Jeesuksen seuraajat tulivat pääuskonnon harjoittajiksi. Toki Konstantinus huoli vanhoista epäjumalista ettei kukaan tullut loukatuksi. Taisipa Konstantinuksella aluksi olla oma slooshinsa Jeesuksen seuraajien kokoontumisissa.
Kyllä näin Konstantinuksen aikaan sijoitetaan Kristus ajatus tulla Rooman Valtakunnan pääuskonnoksi.
Pitää muistaa myös Ignatiuksen ja Ireneauksen julkaisut mitkä pohjustivat kirkkolaitoksen syntyä tulevissa sääntömääräyksissä ymmärryksessä katsoa Ihmisen osaa statuksissa olla kuuliainen ja uskoa kuten kerrotaan.
Näin konstantionaalisen vaiheen sijoittaminen 50.tä vuotta myöhemmäksi ei katso hallitsijan aikaa eikä näin valtiokirkkoajatuksen syntyvaiheisiin ajassa.
Valtiokirkon synnyn sijoittaminen alle 400.taa vuoden synnyttää myös kysymystä.
Aiemmin on huomattu harjoitetun syntyneitten evankeliumien karsintaa kuin uudelleen evaluointia mistä säilyneistä osista vanhin taisi olla merkityksi kopioksi neljänkymmenen päälle mikä osa on nykyisissäkin nidoksissa.
Kun valtiokirkkoajatus olisi syntynyt blogistin kuvaamaan aikaan olisi kovin uskottavasti mainitsemaani työtä karsinnassa ja evaluoinnissa tehty jo aikaa ennen sitä.
Mutta miksi? Asiaan ei olisi ollut mitään syytä, ja näin alkuperäistä aineistoa pitäisi olla säilynyt enemmän. Näin vain ei ole.
Voihan aineistoa olla mutta se on Vatikaanin holveissa.
Syntymässä olevan kirkkolaitoksen juuret ovat näin konstantionaalisen hallintopremissin siunaus yhteisissä eduissa sitoa kuin päästää Ihmisiä vallalla mikä oli yhteistä aikaansa hallinnoida Ihmisten sieluja.
Ja kuten aikaan kuului kumpaakin perusteltiin Jumalan tai Jumaluuden säätämyksellä.
Ei Suomessakaan vielä 1890.tä luvun lopulla työläinen voinut pukeutua Herrojen vaatteisiin. Siittä tuli sanktiota papin todistaessa.
Tomi Karttusen blogin otsikko on hyvä.
Uskomisen vapaus on hyvä asia kertoa, mutta Ihmisarvosta kirkko voisi sanoa enemmän, ja tästä vain 120.n vuoden takaa ja hiukka ylikin.
Mummoni velipoika Antti Hyvönen teki hyvän kokooman Yrjö Mäkelinin varhaisista julkisista kirjoituksista kuin puheista.
Kyllä siellä papin sana kuuluu ettei sijaansa ylemmäksi saa katsoa eikä kannata työläisen kurkottaa.
Näin meillä Suomessakin joissakin asioissa kulttuurimme on kovin nuorta kanssaihmisten rakkauden ymmärtämisessä saati huomaamisessa.
Tomi
Paljon olet saanut asiaa mahtumaan blogiisi
Kiitos hyvästä tekstistäsi
Kansalaisvapautemme ja – oikeutemme perustuvat siis 1700-luvun lopulla alkaneeseen valistukseen, joka otti ihanteensa suoraan antiikista ajalta eKr.
Historiallisesti on mielenkiintoista katsoa mitkä piirit yhteiskunnassa näitä uusia vapauksia ja oikeuksia kulloinkin enin vastustivat.
Kiitos hyvästä ja paljon tärkeää tietoa sisältävästä blogikirjoituksestasi! Ehkä voisit jatkaa tästä ja pohtia, miten uskonnonvapauden rajojen hakeminen tai asiaan liittyvät kipukohdat näkyvät meillä ja ehkä maailmalla ja miten ne tulisi ratkaista.