Uskonnot rauhanrakentajina – mission impossible?

Viime Strasbourgin istuntoviikolla Euroopan parlamentti hyväksyi kiireellisenä ihmisoikeusvetoomuksena kristittyjen vainon useissa Lähi-idän maissa. On todella tärkeää, että Euroopan Parlamentti uskaltaa korottaa äänensä kristityn vähemmistön puolesta Lähi-idässä. EU on pelännyt leimautumista ”kristittyjen maiden klubiksi” ja poliittisen korrektiuden nimissä on liian usein vaiettu. Kristinuskon syntysijoilla on kuitenkin menossa kehityskulku, jossa kristityt joutuvat jatkuvan vainon ja painostuksen takia jättämään kotinsa ja pakenemaan tai vielä pahempaa; heitä vangitaan ja kidutetaan tai surmataan kirkkoihinsa.

Oma poliittinen ryhmäni Euroopan Kansanpuolue EPP on pyrkinyt lisäämään uskontojen välistä dialogia ja järjestää vuosittain seminaarin ja tapaamisen eri uskontokuntien edustajille. Viime vuonna maailman suurimassa fransiskaani kirkossa pohdimme sitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt voivat konkreettisesti auttaa ja tuoda toivoa työttömyyden ja taloudellisten ongelmien kanssa kamppailevien kansalaisten elämään.  

Tänä vuonna dialogin aiheena oli ”Uskonnot rauhanrakennuksessa ja konfliktien ratkaisussa Välimeren alueella”. Kun alueen tilannetta katsoo Arabikevään myllerrysten jälkeen ja Syyrian sodan keskellä, dialogia tarvitaan varmasti enemmän kuin koskaan, ja on paikallaan arvioida, miten uskonnolliset yhteisöt saadaan työskentelemään yhteiskuntien kehittämisen ja rauhallisen rinnakkaiselon hyväksi. Mukana olivat eri kristittyjen kirkkojen lisäksi myös muslimi- ja juutalaisyhteisöjen edustajat.

Seminaarin lukuisissa puheenvuoroissa tuli hyvin esille alueen vaikea historia mm. kolonialismin ja eri valloittajien jättämät jäljet. Toisaalta lähes kaikissa maissa on ollut aikoja, jolloin kristityt, juutalaiset ja muslimit ovat eläneet rintarinnan sovussa. Uskonto itsessään ei ole ollut ongelma ellei sitä ole valjastettu valtapyrkimysten polttoaineeksi. Uskontoon sitoutuneet kansalaiset ovat usein aktiivisia myös kansalaisyhteiskunnassa erilaissa vapaaehtoisjärjestöissä ja siten tukevat demokratian rakenteita, jos niille annetaan mahdollisuus kehittyä.  Uskonto on siis parhaimmillaan kansalaisyhteiskunnan rakentamisen väline.

Silti alueella on usein sorruttu uskonnon sävyttämään terrorismiin. Uskonnon ja terrorismin välinen tutkimus 400 terroriteon taustalta kumoaa sen yleisen myytin, että köyhyys ja koulutuksen puute ajaa terrorismiin. Terroristeista 60 % oli suorittanut yliopistotutkinnon, lähes kaikki kuuluivat tulotason suhteen vähintään keskiluokkaan ja useimmat olivat naimisissa, eikä hirmutekojen taustalla yleensä ollut psykopaattisuutta tai muita vakavia mielenterveyden ongelmia. Erilaista fanaattisuutta maailmasta löytyy myös ei-uskonnollisten motiivien ajamana, josta ekoterrorismi mainittiin yhtenä. Osallisuuden kokemuksen puute ympäröivästä yhteisöstä ja tunne, ettei pysty vaikuttamaan madaltaa kynnystä hirmutekoihin, joskaan nekään eivät täysin selitä äärimmäisyyksiä.

Miten selvitä eteenpäin? Arabikevät seuraamuksineen on osoittanut, että demokratia tarkoittaa paljon enemmän kuin vaalien järjestämistä. Monissa maissa ääriryhmät ovat saaneet vallan demokraattisesti, mutta aloittaneet välittömästi prosessin, jolla demokratiaa heikennetään ja oppositio vaimennetaan. Demokratian kypsyyttä osoittaa se, onko vallanpitäjä valmis suojelemaan myös vähemmistöjä, vaikka enemmistön numeerisella vallalla heidät voisi sivuuttaa. 

Maltillisten voimien alueella tulisi yhdistää voimansa, sillä ratkaisu ei löydy sen paremmin fundamentalismista kuin sekularismistakaan – useimmat ihmiset pelkäävät molempien voittokulkua yhtälailla. Niin kuluneelta kuin kuulostaakin, niin rauhaa ei rakenneta ilman tiedon ja ymmärryksen lisäämistä toistemme tilanteesta ja siihen kuuluu myös uskontojen tunteminen. Tarvitaan toinen toistemme kunnioittamista.