Ihmisen suhdetta Jumalaan sanomme uskonnoksi.
Uskontoon kuuluu siis kaikki, mitä minä Jumalasta ajattelen ja uskon, millainen mieliala minulla on Jumalaa kohtaan ja miten minä häntä kohtaan käyttäydyn sekä mitä minä Jumalalta toivon ja odotan.
Uskonto on oikeata taikka väärää uskontoa riippuen siitä, ovatko ajatukseni Jumalasta totuuden mukaiset vaiko vain oman mielikuvitukseni hahmottelemat, turvaudunko Jumalaan, kunnioitanko ja rakastanko Jumalaa vaiko en, ja toivonko Jumalalta onnea ja menestystä, vai odotanko häneltä esim. onnettomuutta ja vahinkoa.
Jokaisella ihmisellä on siis uskonto, vieläpä ns. jumalattomalla ja kieltäjälläkin, vaikka uskontonsa, se on, suhteensa Jumalaan ei silti ole oikea. Jumalan kieltäjällä on sellainen uskonto, että hän hartaasti toivoo voivansa tulla toimeen ilman Jumalaa, ja sen tähden hän koettaa uskoa, ettei Jumalaa olekaan, ja milloin hänen mieleensä nousee kysymys: entäpä jos vanhurskas Jumala kuitenkin on olemassa, niin hän tahtoo torjua luotansa koko tuon vaarallisen ajatuksen. Kielteinen uskonto johtuu lihallisesta jumalakäsitteestä, mikä hyväksyy vain sellaisen Jumalan, joka ei voi kätkeytyä meidän aistimiemme havaintopiiristä, se on, joka ei ole kaikkivaltias.
Kaikki ei-oikeat uskonnot johtavat välttämättömyyden pakosta palvelemaan epäjumalia, se on, jumaloimaan itseämme ja omia mielikuviamme tai myös toisia ihmisiä, taikka sitten yli kaiken rakastamaan maailmaa, sen nautintoja, rahaa ja tavaraa. Ainoastaan oikeassa uskonnossa vältämme epäjumalanpalveluksen, ettemme kunnioita luotuja olioita totisen Jumalan sijassa.
Kun me luontaisella ajatuksellamme emme tajua ääretöntä Jumalaa, on oikein uskoa ja ajatella Jumalasta ja hänen töistään juuri niin kuin Jumala on sanassansa meille ilmoittanut. Ja kun Jumala rakkaudesta antaa meille kaikki taivaalliset lahjat, ansaitsee Jumala meidän kiitollisuutemme, kunnioituksemme, rakkautemme, kuuliaisuutemme ja tunnustuksemme sekä täyden luottamuksemme, että Jumala näkee tilamme, kuulee anomisemme, auttaa meitä kaikissa vaiheissamme ja vihdoin vie omaan kotiinsa taivaaseen. Hänen vakava sanansa on: ”Minä olen sinun Jumalasi. Älköön sinulla olko muita jumalia!”
H. J. Pätiälä, P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 8-9, Concordia ry, 2021
Uskonto kuvaa yhteisön uskonnollista käyttäytymistä. Mikäli uskonto sanaa käytetään vain Jumalasuhteen arvioimiseen, niin silloin meidän on suljettava pois satojen miljoonien Buddhalaisten uskonnollinen käyttäytyminen ja muut uskonnot, joiden uskontoon ei sana Jumala lainkaan kuulu.
Timo G. on oikeassa. Raamattu ei tunne sanaa uskonto. Sen sijaan usko on siinä keskeinen. Usko on henkilökohtaien suhde Jeesukseen ja sitä ei rajoita uskonnollinen käyttäytyminen. Uskonnollinen toiminta sisältyy siihen, mutta siinä on kyse enemmästä, kuin uskonnon harjoittamisesta. Uskonnon harjoittaminen on jotain jota ihmiset yhdessä toimien harjoittavat tietyin säännöin ja menetelmin. ”Usko Jeesukseen on enemmän kuin mielipiteet maan se on etemmän kuin osaamme ajatellakaan. ” Uskonnollisuus sitoo tiettyihin kaavoihin, mutta usko sitoo yhteyteen Elävä Jumalan kanssa. Kyse on persoonallisesta suhteesta toiseen persoonaan jolla on tietyt ominaisuudet ja toimintatavat. Tässä suhteessa se ajatus ei kestä tarkastelua, että Jumala olisi vain kunkin uskovan oman mielikuvituksen tuote. Miten sitten oli mahdollista, että kaikilla maailman kristityillä toisistaan tietämättä olisi sama käsitys Jumalan asettamista ”pelisäännöistä”? Uskonnollinen käyttäytyminen voi olla samaan Jumalaan suhtautumisessa erilaista, mutta hänen suhtautumisensa meihin ei. Jumalalla on aivan samat ”pelisäännöt”, joiden mukaan hän toimii omiensa kanssa.
Pieper: ”Jos tahdomme tietää toisistaan oleellisesti eroavien uskontojen lukumäärän, käy jo edellä olevasta esityksestä selville, että maailmassa on kaksi oleellisesti toisistaan eroavaa uskontoa: lain uskonto, toisin sanoen sovitukseen ponnisteleminen omien ihmistekojen tietä, ja evankeliumin uskonto, toisin sanoen Pyhän Hengen evankeliumin kautta vaikuttama usko siihen, että meillä Kristuksen kautta tapahtuneen sovituksen ansiosta ilman omia tekoja on armollinen Jumala.”
Tässä sitaatissa käytetään uskonto-termiä samalla tavalla kuin Pätiälällä. Itse termi ei tuolloin ollut ongelma.
Liekö ihmiskunnan suurimman uskonnon yhteisen jumalan ”kolminaisuus” (tai ”kolme pointtia?”) edelleenkin: raha (mammona), menestys (kunnia) ja vaikutusvalta (vallantahto)”, näistä kukin eri tavoin ilmentyen – avoimemmin tai peitellymmin (aika usein, varsinkin nykyisin ja nykyretoriikan aikakaudella).
Näihin ”kolmeen” ihmiset tuntuvat uskovan, ja kukin (myös meistä?) tuntuu korostavan näistä yhtä piirrettä. Vähän samaan tapaan kuin eri kristillisillä tunnustuskunnilla tai kristillishengellisillä liikkeillä voi olla taipumus korostaa kolmiyhteydessä Isää, Poikaa tai Pyhää Henkeä, toisinaan yhtä muiden kahden kustannuksella.
Nyt löysit Mika Pieperiltä hyvän tekstin. Tästä on juuri kysymys. On olemassa lakihenkistä uskonnollisuutta, joka on ihmiskeskeistä, vaikka Jumalasta puhutaankin kovaan ääneen. Kuitenkin heillä on ruoska kädessä, kun he levittävät sanomaansa. He kyllä puhuvat Kristuksesta, mutta tarkoittavat Moosesta, heillä on kyllä intoa, ja ovat kiivaita lain saarnaajia, mutta se ei ole hyvä, sillä he haluavat teidät vain puolelleen. Lopulta he tietämättään vastustavat Kristusta ja sanovat vastoin Totuutta; ”kyllä ihmisen täytyy jotain tehdä pelastuksensa eteen.”
Toista on kuitenkin se Evankeliumi, mitä Jeesus julistaa:
”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta”.Luuk.4:18-19
Kautta vuosituhansien on Kristus vetänyt hyvyydellään puoleensa niitä toivottomia sieluja, joiden oma vääryys on kuolettanut heidät Jumalan Vanhurskauden edessä. Heille on loistanut Kristuksen Valo ja he ovat saaneet anteeksiantamuksen ja vapauden. He ovat itsessään kuolleet, mutta Kristuksessa elävät.
Saarnaahan Paavalikin lujasti: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” Gal.5:1 Ihminen näet ajautuu helposti uskonnollisuuteen ja alkaa suorittamaan Kristittynä olemista ja elämistä. Katsomalla Kristukseen, me muutumme, ei sillä, että katsomme itseämme, sillä tämä kuolevainen liha ei muutu ja parane sillä, että palaamme jälleen lain alle.
Luther muuten piti yhtenä tärkeimmistä kirjoituksistaan: ”Kristityn vapaudesta” ainakin Sley on joskus julkaissut tuota.
Rehellisyyden nimessä on sanottava, että tuon Pieperin tekstin lähetti minulle Pastori Hannu Lehtonen.
Muuten, Ismo, katsoin gradustani, että sinä olet vuonna 1995 kirjoittanut kerran Concordia- lehteen. Muistatko vielä?
Concordia-lehti Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologian tulkitsijana 1994-2003
Pysyvä linkki
http://hdl.handle.net/10138/21716
Isänne lapsia, joka on taivaissa. Matt. 5:45
Paras nimi, jonka voimme Jumalalle kuvitella, on Isä. Se on rakastava, syvällinen, läheinen ja sydäntälämmittävä nimi; onhan isän nimi jo luonnostaan täynnä läheisyyttä ja lohdutusta. Siksi meidän tulee myös tunnustautua Jumalan lapsiksi, sillä tällä nimellä me liikutamme Jumalaa syvästi, koska isän korville ei voi olla kauniimpaa ääntä kuin hänen lapsensa ääni.
Martti Luther, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, WSOY, 1965:
https://www.facebook.com/share/p/19fwJDmnxA/
Katsos vain, olen tuon unohtanut, liekö vielä jossain omassa concordia lehti kirjastossani tallessa. Kiitokset vain Mika. Isän lapsia olemme kaikki!
Keskustelu, tai paremminkin väittely siitä, onko ateismi uskonta, on tarpeeton. Käsitettä ”uskonto” ei pysty määrittelemään essentialistisesti, ts. sanomaan, mitä ”uskonto” todella tarkoittaa. Tätä keskustelua ateismista ja uskonnosta on käyty vuosikymmenet mutta selvää vastausta ei ole koskaan saatu. Tämä johtuu vain siitä, että uskontoja ei voida määritellä joukoksi asioita, joihin joko kuulutaan tai ei. Uskonnon voi siis käsittää niin, että ateismi sisältyy siihen, tai niin ettei se sisälly. Voidaan esimerkiksi ajatella, että uskonto merkitsee suhtautumista absoluuttiseen, korkeimpaan olentoon. Niinpä tällaisen olennen olemassaolon kieltäminenkin on uskontoa, koska kysymyksesä on kuitenkin suhde, johon ei vaikuta se, millainen tämä suhde on. Ajatus siitä, että tiede voisi todistaa jotenkin sen, että Jumalaa ei ole olemassa, ei ole kovin tieteellinen, koska Jumala voidaan määritellä Luojaksi, joka on aistittavan maailman ulkopuolella. Tämä ajatus on hyvin vanha, Pseudo-Areopagita Dionysioksen esittämä joskus 500-luvulla.
Minusta tämä kristittyjen ja ateistien asemasota voisi viimeinen loppua. Ateisteja on turha ärsyttää eikä heidäån toisaalta kannata ärsyttää kristittyjä, varsinkin jos ovat sitä mieltä, että kiivas proselytismi ei heidän tapauksessaan ole uskontoa.
Kristinusko on luonteeltaan ekspansiivinen eli laajentumishaluinen. Lähetystyötä siis tehdään kaikkialla, myös ateistien keskuudessa. Jeesus: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.” (Mark. 16:15)
Olet oieassa, Matti. Uskonto ja jumalakin voidaan ymmärtää niin monin eri tavoin. Ei mitään uutta auringon alla…tässäkään?
Mika hyvä: Sellainen lähetystyö, joka alkaa nolaamisella, johtaa harvoin mihinkään. Ateistien kutsuminen uskovaisiksi johtaa lukkiutuneeseen juupas-eipäs -väittelyyn. Vaikka olen seurannut sitä sivusta muutamia vuosikymmeniä, en ole nähnyt sen jotavan minkäänlaisiin tuloksiin. Ateistit ovat eri mieltä kanssamme mutta ei heitä tarvitsi silti yrittää nolata. Matt. 10:16.
Evankeliumi on Jumalan voima. Room. 1:16. Siis sana rististä on Jumalan voima. 1. Kor. 1:18. Siksi Jeesus voi sillä saada aikaan uskoontulon ihmeen myös ateistin kohdalla. Esim. Tuomas Enbuske oli täysi ateisti ennen armon kirkastumista.
Lainaus Raimo Mäkelän kirjasesta ” Teesejä laista ja evankeliumista” (2017, Perussanoma Oy )
”Laki-evankeliumi koskee olennaisesti Jumalan ja ihmisen minän ja sinän välistä suhdetta mutta osoittaa myös kristinuskon ainutlaatuisuuden ja liittyy siten kysymykseen uskonnoista. Uskontohan on yleensä luonteeltaan koko todellisuuden selitys.
Kristinuskoa ei voi kaikki uskonnot yhtenäistävän monistisen katsomuksen mukaisesti mieltää varsinaisesti ’luonnolliseksi uskonnoksi’. Kristinuskon ainutlaatuisuuden osoittaa ennen kaikkea se, mitä se sanoo Jumalasta, Kolmiykseydestä, ihmisestä, Kristuksesta, Pyhästä Hengestä – ja laista ja evankeliumista, jotka läpäisevät toisensa. Tämä kokoaa ja läpäisee kaiken muun.
Kristinuskolla on kuitenkin joitakin yhteisiä ominaisuuksia eräiden uskontojen kanssa. Monoteistisiin uskontoihin sitä yhdistävät käsitys Jumalasta, joka on yksi ja persoona, ja käsitys luomisesta, joka on tapahtunut tyhjästä, sekä niihin pohjautuva realistinen todellisuudenkäsitys. Toinen, vielä laajempi perusyhtäläisyys sisältyy lakiin. Sen ihminen tietää itsestään. Evankeliumi sen sijaan tulee ihmiselle vain hänen ulkopuoleltaan. Se ei nouse hänestä itsestään. Niinpä kristinuskon ainutlaatuisuus on laajassa mielessä evankeliumissa, ei laissa, mutta kyllä myös lain ja evankeliumin suhteessa.
Kristinusko on vertaansa vailla uskontojen joukossa. Kristinuskon antropologinen ainutlaatuisuus on siinä minän ja sinän suhteessa, joka sen mukaan vallitsee Jumalan persoonan ja ihmispersoonan välillä. Ihminen ei itse luo suhdettaan siihen Minään, joka on Jumala, vaan suhteen aloitteentekijä ja luoja on Jumala ihmisen ulkopuolella. Ihminen ei määrää sitä vaatimusta eikä sitä lahjaa, jotka Jumala on antanut hänelle, vaan se määräytyy yksinomaan Jumalasta. Jumalaihmisyydessään Jeesus Kristus on ainoalaatuinen, ainutkertainen, ainoa, analogiaton, niin kuin kristinuskon soteriologiakin on ainutlaatuinen kehyksessä yksin Kristus – yksin uskosta – yksin armosta.
Tähän kristinuskon ytimeen liittyy irrottamattomasti laki-evankeliumi. Tullessaan kosketukseen lain ja evankeliumin kanssa ihminen kohtaa henkilökohtaisesti Jumalaihmisen Jeesuksen Kristuksen ja koko kolmiyhteisen Jumalan. Vastaavasti Kolmiykseyden ytimenä ovat laki ja evankeliumi toisensa läpäisten. Tämä on ainutlaatuinen uskonnollinen katsomus ja kokemus ja ilmiö.
Luomisen evankeliumista ja luomakunnan laista eli moraalilain yksilöllisestä käytöstä avautuu näköala toisaalta kulttuurin ja yhteiskunnan kritiikkiin, toisaalta kaikkeen luovuuteen kulttuurissa ja yhteiskunnassa.”
(Raimo Mäkelä, ”Teesejä laista ja evankeliumista”, Teesi 8: Jeesuksen ja koko Raamatun ilmoittama lain ja evankeliumin suhde on ainutlaatuinen todellisuudenkäsitysten ja elämänasenteiden, uskontojen ja etiikoiden joukossa, siten se on koko kristinuskon ainutlaatuisuuden ydin.).
Jep. Raimo M edustaa tätä, viime kädessä Karl Barthilta argumenttinsa ottavaa, käsitystä. Tietenkin kristinusko on ainutlaatuinen, mutta siitä ei seuraa, etteikö se samalla olisi uskonto muiden joukossa. Kysymys on pitkälti siitä, miten ymmärrämme ns. luonnollisen Jumala-tuntemuksen ja sen rajat.
Onko kristillinen usko sitten ”uskonnollista uskoa” on näkökulmakysymys.
”Uskonto” on pitkälti käsite, jolta pohjalta jotain asiaa tai ilmiöryhmää tarkastelemme. Onko olemassa ”todellista uskontoa” vai onko kyse vain eri tavoista uskoa ja näiden traditioiden, tapojen ja rituaalien tarkastelunäkökulman ilmaisemisesta. Onhan suhtautumisessa esim. ilmastomuutokseen liittyviä vahvoja uskomuksia tarkasteltu uskonnolliseltakin kannalta, siis eräänlaisena uskontona ja ”uskonnollisena uskona”, johon on alkanut liittyä ”traditioita ja rituaaleja”. Tässä en ota kantaa siihen, mikä on ilmastomuutokseen liittyvä todellinen totuus. Joten ei ilmatomuutoksesta enempää tässä.
Joten toki kristinuskoa voidaan – lähinnä ulkoisesti – tarkastella uskontonkin, vaikka ”sisäpuolelta” tarkastellen se ei olisikaan uskonto sanan varsinaisessa sellaisessa merkityksessä, joka viittaa vain ihmisten suorittamiin rituaaleihin ja traditioihin ym.
Mielestäni on turha kiistellä siitä onko krisinusko uskontoa. Voidaan sitten olla eri mieltä, onko kristinusko vain ja ainoastaan uskontoa tai traditioita ja rituaaleja, jolla ei ole todellista yhteyttä reaaliseen todellisuuteen vai edustaako se jotain reaalisempaa todellisuutta. Kristinuskoa tunnustavien käsityksen mukaan kristillisellä uskolla on yhteys reaaliseen todellisuuteen, vaikka kaikki ”ulkopuolella” eivät sen uskomusten reaalisuuteen uskoisikaan.
Todistaminen että tämä olisi totuus, on sitten oma ongelmansa tai mahdottomuutensa.