Ihmisen suhdetta Jumalaan sanomme uskonnoksi.
Uskontoon kuuluu siis kaikki, mitä minä Jumalasta ajattelen ja uskon, millainen mieliala minulla on Jumalaa kohtaan ja miten minä häntä kohtaan käyttäydyn sekä mitä minä Jumalalta toivon ja odotan.
Uskonto on oikeata taikka väärää uskontoa riippuen siitä, ovatko ajatukseni Jumalasta totuuden mukaiset vaiko vain oman mielikuvitukseni hahmottelemat, turvaudunko Jumalaan, kunnioitanko ja rakastanko Jumalaa vaiko en, ja toivonko Jumalalta onnea ja menestystä, vai odotanko häneltä esim. onnettomuutta ja vahinkoa.
Jokaisella ihmisellä on siis uskonto, vieläpä ns. jumalattomalla ja kieltäjälläkin, vaikka uskontonsa, se on, suhteensa Jumalaan ei silti ole oikea. Jumalan kieltäjällä on sellainen uskonto, että hän hartaasti toivoo voivansa tulla toimeen ilman Jumalaa, ja sen tähden hän koettaa uskoa, ettei Jumalaa olekaan, ja milloin hänen mieleensä nousee kysymys: entäpä jos vanhurskas Jumala kuitenkin on olemassa, niin hän tahtoo torjua luotansa koko tuon vaarallisen ajatuksen. Kielteinen uskonto johtuu lihallisesta jumalakäsitteestä, mikä hyväksyy vain sellaisen Jumalan, joka ei voi kätkeytyä meidän aistimiemme havaintopiiristä, se on, joka ei ole kaikkivaltias.
Kaikki ei-oikeat uskonnot johtavat välttämättömyyden pakosta palvelemaan epäjumalia, se on, jumaloimaan itseämme ja omia mielikuviamme tai myös toisia ihmisiä, taikka sitten yli kaiken rakastamaan maailmaa, sen nautintoja, rahaa ja tavaraa. Ainoastaan oikeassa uskonnossa vältämme epäjumalanpalveluksen, ettemme kunnioita luotuja olioita totisen Jumalan sijassa.
Kun me luontaisella ajatuksellamme emme tajua ääretöntä Jumalaa, on oikein uskoa ja ajatella Jumalasta ja hänen töistään juuri niin kuin Jumala on sanassansa meille ilmoittanut. Ja kun Jumala rakkaudesta antaa meille kaikki taivaalliset lahjat, ansaitsee Jumala meidän kiitollisuutemme, kunnioituksemme, rakkautemme, kuuliaisuutemme ja tunnustuksemme sekä täyden luottamuksemme, että Jumala näkee tilamme, kuulee anomisemme, auttaa meitä kaikissa vaiheissamme ja vihdoin vie omaan kotiinsa taivaaseen. Hänen vakava sanansa on: ”Minä olen sinun Jumalasi. Älköön sinulla olko muita jumalia!”
H. J. Pätiälä, P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 8-9, Concordia ry, 2021
Jaakko Haavio, Taivaan avain, WSOY, 1965.
https://www.facebook.com/share/p/15pzUdbJpT/
Uskonto asiaan kommentti;
Aluksi haluan sanoa että tämä ei ole kritiikkiä blogia vastaan eikä siinä ollut kuin asiaa.
On varmaan perusteltua etsiä vastauksia yleensäkin kirkko ja oppi- isiltä , koska raamattu ei puhu uskonnosta hyvässä mielessä ja tämä on myös kontekstiin liittyvä asia koska elettiin juutalaisuuden ja pakanauskontojen aikaa ennen kristinuskoa . Raamattu sen sijaan puhuu paljon Jumalan pojan uskosta .
Jos ajatellaan uskontoa ulospäin mitä ihmiset siitä ajattelevat niin heillä on lähtökohtaisesti ajatus uskonnosta että se on pyrkimystä elämän ja rituaalien kautta tavoittaa jumala ja tämä uskonto rajoittaa ihmisen elämää ja vapautta . Siitä kumpuaa kysymykset että saatko sinä tehdä sitä tai tätä uskontosi tähden , voitko käyttää alkoholia tai syödä näitä ruokia , sianlihaa jne . Silloin kristinusko on uskontojen joukossa usein joita verrataan opetuksissa yleisesti syntyhistorian mukaan ja ominaispiirteiden mukaan ja halutaan verrata uskontoja keskenään . Tästä seuraa vankka ajatus suurimmalla joukolle ihmisiä että on erilaisia uskontoja jotka yrittävät jopa kilpailla keskenään kuka on oikeassa ja iso syy maailman sotiin löytyy uskonnoista ja maailma olisi parempi paikka ilman uskontoja .
Kristinusko tuo totuuden kaikesta luomakunnasta , luomisesta , ihmisestä itsestään ja Jumalan rakkaudesta . Menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja siitä suunnitelmasta jonka Jumala on varannut kaikille ihmisille tämän elämän jälkeen. Tätä listaa voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään ja siksi minun päähän ei mahdu ajatus laittaa kristinusko uskontojen joukkoon . Ei ole mielestäni syntiä ajatella asiasta eri lailla ja toivottavasti joku voi ymmärtää että näinkin voi ajatella asiaa. Maalaisjärjellä asia on joskus helppo mieltää . Niissä tilanteissa joissa on tullut vastaan kysymys; mistä tiedän mikä on oikea uskonto? Jota varmaan moni on saanut kuulla , niin ei mielestäni oikea tapa alkaa vertailemaan eri uskontoja tai haukkumaan eri uskontoja vaan kertoa evankeliumia Kristuksesta.
Minulle kristinusko ei ole mikään uskonto muiden joukossa. Miksi? Muun muassa siksi että se ei ole mikään vaihtoehto muiden uskontojen joukossa. Kristinusko sulkee kaikki muut vaihtoehdot (uskonnot) pois. Se on eksklusiivinen eikä inklusiivinen. Joko se säilyttää tämän eksklusiivisuutensa eli pois-sulkevuutensa tai sitten se lakkaa olemasta kristinuskoa. Kristinuskossa on kyse totuudesta ja totuus voi olla vain yksi ainoa. Totuudella ei ole vaihtoehtoja. Tai jos sen vaihtaa niin seurauksena on silloin valheen valitseminen. Siten ei enää ole eikä elä totuudessa. Ja Jeesus sanoo että hän itse on tie ja totuus ja elämä. (Joh. 14:6)
Kristinuskossa ei ikään kuin niellä jotain dogmikokoelmaa ja eletä muotojumalisina opeille, vaan opitaan tuntemaan Jumalan Poika Jeesus Kristus ja hänen rakkautensa syntisiin ja Jumalan rakkaus ja armo hänessä. Ja sitten alkaa Jumalan armosta kehkeytyä myös meissä vastarakkautta, rakkautta veljiin ja sisariin Jeesuksessa Kristuksessa mutta myös kaikkiin ihmisiin, mikä ilmenee mm. evankeliumin eteenpäin viemisessä.
”Ja tämä on hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meille käskyn antanut. Ja joka pitää hänen käskynsä, se pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. Ja siitä me tiedämme hänen meissä pysyvän, siitä Hengestä, jonka hän on meille antanut”.(1 Joh. 3:23-24).
Jeesus ei opettanut: omaksukaa tämä dogmikokoelma ja kaikki siihen liittyvät seremoniat, juhlat ja tavat niin te pelastutte. Vaan: ”Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: ’Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.” (Joh. 8:31-32)
Tässä siis Jeesus sanoi että nuo juutalaiset USKOIVAT HÄNEEN, siis JEESUKSEEN. Emme usko dogmikokoelmaan, vaan elävään Persoonaan. Tämä Persoona Jumalihminen puhui tässä Johanneksen kuvaamassa historian tilanteessa ja hetkessä maan päällä eläessään joillekin häneen uskoville juutalaisille.
Jokainen ihminen, joka kohtaa tämän Persoonan, Jumalan Sanan, joutuu ottamaan häneen kantaa. Hänet joko otetaan vastaan Herrana ja Vapahtajana ja ainoana Totuutena, syntien sovittajana, sijaissovittajana, pelastajana ja tienä Isän Jumalan luo ikuiseen elämään tai sitten hänelle käännetään selkä ja valittaan siten ikuinen kohtalo erossa Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja hyvyydestään.
Joko eletään Jeesuksessa Kristuksessa, hänen sanassaan pysyen hänelle kuuliaisena loppuun asti kunnes siirrytään kuoleman kautta rajan toiselle puolelle ja pelastutaan hänessä. Tai sitten viimeisellä tuomiolla Jeesus Ihmisen Poika ei tunne ihmistä eikä tunnusta häntä omakseen.
”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen. Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi, ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa.” (Kol. 1:14-20)
En kuitenkaan väheksyisi opillisuutta. Sana oppi esiintyy Raamatussa monta kertaa. Jeesus: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” (Joh. 7:17). ”Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika.” (2. Joh. 1:9). ”Kun käskynhaltija näki, mitä oli tapahtunut, niin hän uskoi, ihmetellen Herran oppia.” (Apt. 13:12). ”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia.” (2. Tim. 4:3). Ym.
Yleensä olen huomannut, että naisia ja naisteologeja ei dogmatiikka samalla tavalla kiinnosta kuin miehiä ja miesteologeja. Poikkeuksiakin kyllä on. Myös (Uus)pietistit ovat kautta aikojen pitäneet helposti kaikkea opillisuutta kuolleena kirjaimena. Oppi on muka vain kuivaa pään tietoa ja aivouskoa.
Niin, oppi on monitahoinen asia. Joka tapauksessa väärä oppi olisi pidettävä loitolla. Onhan jo alkukirkon aikana ollut välttämätöntä taistella (!) vääriä oppeja vastaan – hengellisin välinein. Ja onhan historiassa sitten ihan fyysisinkin asein taisteltu ”oikean uskon jaopin” puolesta. Ja sen muistavat erityisesti kristinuskon arvostelijat. Taitolaji tuo taistelu…
Tietysti sitten on niin, että oikean opin nimessä helposti esille nousee myös inhimillinen oikeassaolemisen (ja erityisesti sen näyttämisen) tarve, halu tai peräti himo. Kiivaillaan joskus siitäkin, miten Kristuksen paluu tarkasti tapahtuu, millaisten tapahtumasekvenssien ja aikamääreiden kera. Kunkin tunnustuskunnan sisällä ja varsinkin tunnustuskuntien kesken. Ja on meillä kristityillä konkreettisempiakin tai käytännöllisiin asioihin vaikuttaviua kiistakysymyksiä.
Vaikeus on toisinaan pitää opilliset asiat (dogmit) ja kulttuurilliset (tai tyylilliset) ”dogmit” erillään, omissa ei-aina-niin-helposti määriteltävissä karsinoissaan. Ja ihan järjestyksen säilyttämisen vuoksi tai/ja hajaannuksen estämiseksi tietyt rakenteet tai rakenteelliset ”muotoseikat” on hyvä säilyttää. Tottumus on tässäkin se toinen luonto – hyvässä ja haasteessa. Ehkäpä voisi soveltaa ”älä siirrä ikivanhaa rajaa” -ohjetta tässäkin suhteessa – ei ainakaan kovin radikaalisti; ei kuitenkaan pitäisi jäädä ainiaaksi ja liiaksi vanheneviin muotoseikkoihin kiinnittyneeksi.
On oppi pelastuksesta, oppi Kristuksesta, Isästä, ja Hengestä; oppi kristillisestä elämästä; oppi kirkosta/seurakunnasta; oppi viimeisestä tuomiosta jne. Joistain asioista yksikäsitteisen ”julistuksen” löytäminen voi olla monitahoisempaa kuin joistain toisista asioista. Opinkohtia on mahdollista tehdä vaikka kuinka paljon, jolloin eri näkemysten yhteen sovittaminen vaikeutuu.
Voidaan lisäksi suhtautua kritillisyyteen kahdella tavalla: kuinka elää mahdollisimman lähellä ”maailmaa” ja kuitenkin vielä pelastua tai sitten mahdollisimman lähellä Jumalaa ja kenties joutua kärsimäänkin. Siinä voi sitten noita oppikysymyksiä pohtia käytännön soveltamisen kannalta. Opin teorian ja käytäntöön yhteen sovittaminen ja soveltaminen kun voi joskus osoittautua ns. tiettyä haasteellisuutta ilmentäväksi…
Meitä on – onneksi – moneksi.
Oikea kristillinen oppi on määritelty myös Tunnustuskirjoissamme, jotka ovat Raamatun teemakohtaista selitystä. Tietysti itse Raamattu on niidenkin yläpuolella. Kristittyjen, varsinkin pappien, tulisi oppia tuntemaan niitäkin Raamatun ohella. Muuten Raamattu sanoo jopa näinkin voimakkaasti: ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti.” (Tiit. 3:10).
Riitta S, pari kommenttia. Olet kiitettävällä tavalla sisäistänyt tietyn ikäpolven viidesläisen näkemyksen asioista. Se on hyvä, mutta ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tai perusteltavissa oleva tapa puhua näistä asioista.
Se, että kristinusko ei Sinulle ole yksi uskonto muiden joukossa, ei tarkoita sitä, etteikö kristinusko silti olisi yksi monista uskonnoista. Pitäisi ensin määritellä, mitä uskonnolla tarkoitetaan ja sitten tarkastella eri uskontoja. Luterilaiset teologit puhuivat 1600-luvulla kahdesta eri uskonnon lajista: tosi uskonnosta (religio vera) ja väärästä uskonnosta (religio falsa).Jälkimmäinen tarkoitti harhaoppisten ja pirun uskontoa tai teologiaa. Periaatteessa mikä tahansa uskonto voi suhtautua täysin torjuvasti toisten uskontojen käsityksiin tai niiden harjoittamiseen. Ja yksi uskonto voi aivan hyvin olla Se Oikea. Ihan riippumatta nimityksestä.
Arvostelet dogmiuskoa ja ritualismia. En tiedä, tiedostatko asiaa itse, mutta toistat näin sanoessasi niin sanotun uusprotestantismin käsityksiä, jotka vallitsivat 1900-luvun alun molemmin puolin ja on ainakin teologian tutkimuksessa osoitettu vanhentuneiksi jo kauan sitten. (Tiedän tämän, koska tein aikanaan graduni yhdestä Suomen tärkeimmistä uusprotestanteista).
Jo huudahdukset: Jeesus on Herra tai Minun Herrani ja Jumalani! ovat paitsi omakohtaisia uskon tunnustamisia myös hyvin opillisia: Jeesus on Herra, ts. JHVH eli Moosekselle palavassa pensaassa ilmestynyt Jumala. Ja jos puhuttelee Jeesusta Herrakseen ja Jumalakseen, lausuu samalla opillisen näkemyksen, josta juutalaisessa yhteisössä joutui kivitetyksi, koska syyllistyi jumalanpilkkaan ja nosti Jumalan rinnalle toisen eli Jeesuksen. Eli oppia ei pidä asettaa vastakohdaksi omakohtaiselle uskolle Jeesuksen persoonaan. Oppi on yksi osa uskomme kokonaisuutta aivan kuten ruumiissamme on luita, lihaksia ja jänteitä sekä verisuonia ja hermoja, verta jne.
Kristinuskossa on myös omat rituaalinsa. Se, joka tekee ristinmerkin, ristii kätensä, rukoilee ja avaa Raamattunsa lukeakseen sitä, suorittaa koko joukon rituaaleja. Kasteesta, ehtoollisesta, eksorkismista tai kodin siunaamisesta puhumattakaan.
Tunnistan kyllä vaaran, että usko rajoittuu joukoksi suoritettuja mekaanisia rituaaleja tai ulkoa ladeltuja tekstejä. Sehän ei ole tarkoitus. Dogmit lausuvat julki kiteytetysti sen, kuka vaikkapa Jeesus on ja rituaalit tukevat uskon harjoitusta. Yllättävän monelle sydämen kristitylle kuitenkin riittää sellainen omakohtaisen uskon eläminen todeksi, jota ulkopuolinen voi äkkipäätä pitää ulkokohtaisena: käy kirkossa ja seuroissa, lukee Raamattua tai hartauskirjaa ja hoitaa toimensa kotona.
Koska tässä keskustelussa on kritisoitu sanan ”uskonto” käyttöä, niin voimme todeta seuraavaa:
1) Eron tekeminen sanojen ”USKO” ja ”USKONTO” tuli yleisempään käyttöön vasta 1970 -luvulla. Sitä ennen uskkonto oli uskon elämän ilmaus. Esim. 1960 -luvulla komeaääniset afrikkalaistaustaiset amerikkalaiset saattoivat laulaa uskon todistuksenaan: ” thät’s old time religion”.
Eräs vieraileva luennoitsija Åbo Academissa mainitsi tuon 1970 -luvun tuon uuden kielenkäytön alkamisajankohdan.
2) Meidän luterilaiset tunnustuskirjamme puhuvat USKONNOSTA myönteisessä mielessä uskon harjoittamisena kirkossamme.
Esim Augsburgin tunnustuksen johdannossa: (KOROSTUS minun)
” — keskustelemaan erimielisyyksistä, jotka koskevat meidän pyhää USKONTOAMME ja kristillistä uskoamme. Sitten on myös tarkoituksena, että molempien osapuolten mielipiteet ja näkökannat tässä uskonasiassa tulisivat kuulluiksi, ymmärretyiksi ja punnituiksi keskinäisessä rakkaudessa, lempeydessä ja ystävyydessä, jotta näissä asioissa –— saataisiin aikaan yksinkertainen ja totuudellinen ratkaisu ja kristillinen sovinto, niin että meidän keskuudessamme tulevaisuudessa yksi ja sama, aito ja tosi USKONNON muoto saisi olla käytössä ja harjoituksessa. Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa. —-
”Uskonto” terminä ja käsitteenä on todellakin mielenkiintoinen. Sanojen ja termien synnyttämät mielikuvat tai mielteet ja merkitysyhteydet muuttuvat yhteiskunnan muutuessa. Emme ole enää varsinkaan uskontokäsitysten suhteen yhtenäiskulttuurisessa maailmassa täällä Suomessa. ”Uskonto” terminä synnyttää yleisessä keskusteluilmapiirissä kenties enemmän skeptisiä ja ihmetteleviä tai jopa kielteisiä kuin myönteisiä mielleyhtymiä.
Viime vuosikymmeninä ”uskonto” on terminä ja käsitteenä nähdäkseni asettunut aikamme vallitsevan (ja paljon hallitsevankin) ateistisviritteisen uskontotieteellisen ajattelun tai ajattelutavan haltuun, jota suuri osa hallitsevasta mediasta edustaa. ”Uskonto” (- mikä niistä? -) ei enää liity vahvasti kristilliseen uskoon vaan pikemminkin johonkin yhteiskunnallis-sosiologis-psykologis-mystiseen, joka on reaalitodellisuuteen nähden jonkinlainen oma ”ajatusten ja rituaalien ja kenties alitajunnan osa-avaruus”: uskonnon vaikutus päätöksentekoon koetaan vääräksi tai jopa vaaralliseksi. Se vaikuttanee paljon siihen millaisia todellisuusmielikuvia sana ”uskonto” synnyttää.
Sana ”uskonto” yleisesti ottaen tuntuu herättävän mielikuvan ”oopiumista kansalle” – tai vallan(himoisen) yhteiskunnallis-poliittisen vaikuttamisen vaarasta – tai ymmärtämättömyydestä. Osin syynä tähän on tietenkin se laimentuminen (jopa vääristyminen), joka yleisessä kristillisydessä on maassamme – ja lännessä/pohjoisessa yleensäkin. Uskonto ja kristillinen usko ovat käsitteinä eronneet toisistaan – ja tuntuvat jatkavan eroamistaa yhä enemmän. Toki ”uskonto” voidaan rajatusti kokea myös elämää rikastuttavaksi tekijäksi, kunhan sitä ei sovelleta ”uskonnon ulkopuolisiin” asioihin tai sovelletaan ainoastaan henkilökohtaisiin tarpeisiin, tai yhteisyyttä vahvistaviin rituaaleihin: joogan siivittämään rentoutumiseen ja/tai keskittymisharjoituksiin ja pahasta olosta tai stressisitä irroittautumiseen, jne.
Lienee myös niin, että nyt jälkimiodernina aikana eri ihmisryhmien kieli ja sanojen merkitysyhteydet erkanevat toisitaan, vaikka sanat itsessään olisivat samanlaisia. Emme enää ymmärrä toisiamme, emme (varsinkaan) silloinkaan kun puhumme ”uskonnosta”.
Elämme aivan erilaisessa maailmassa kuin Augburgin tunnustuksen ajassa tai ajassa ennen 1960-lukua. Emme elä kristillisviritteisessä yhtenäiskulttuurissa vaan jälkikristillisessä postmodernissa (tai senkin jälkeisessä?) ajassa. Olemme ehkä jossain suhteessa palaamassa antiikin aikojen kaltaiseen monien näkemysten mutta samalla vahvojen ideologis-filosofisten vallankäyttäjien aikakauteen. Julistamme samanaikaisesti moninaisuutta ja vaadimme kuitenkin ”yhtenäistä (eurooppalaista lai läntistä) arvopohjaa” lainsäädännöllemme. Siihen ei ”uskonto” oikein sovi tai sitä ei pohjaksi hyväksytä.
Niin ei tämä aihe ole opillinen erimielisyys vaan ainakin minä koen asian että voimme tulkita omista ajatuksista käsin asiaa eri lailla ja eläköön vapaus siinä . Juuri tämä latinankielinen sana religion , joka käännetään ja ymmärretään usko tai uskonto ja tätä keskustelua ja ajatustenvaihtoa ei varmaan missään muussa maassa tulisi koska usko ja uskonto on muissa maissa käännetty ihan eri sanoilla . Englannissa , Ruotsissa, Norjassa.Saksassa, Espanjassa jne .uskonto sana tulee suoraan latinasta religion ja usko sana on näissä maissa aina eri sana . Religion sana käännetään suomeksi joko uskonto tai usko , joka on poikkeuksellista , muihin kieliin verrattuna että sama sana tarkoittaa kahta eri asiaa . Ei varmaan ketään vie harhaan eikä ole arjessa millään tavalla merkittävä asia , koska usko Jeesukseen on sisältöä joka on muuttumaton .
Luther kirjoitti 1522: ”Pyydän, että ihmiset unohtavat nimeni eivätkä nimitä itseään luterilaisiksi vaan kristityiksi. Mitä Luther on? Oppihan ei ole minun! Minua ei ole myöskään ristiinnaulittu kenenkään puolesta (1 Kor. 1:13). Paavali ei halunnut, että kristityt nimittäisivät itseään paavalilaisiksi tai pietarilaisiksi (1 Kor. 3:4, 21-23; 1:12) vaan heidän tuli kutsua itseään kristityiksi. Miten sitten minä, surkea haiseva lantakokkare, voisin päätyä siihen, että Kristuksen lapsia nimitettäisiin minun kurjan nimeni mukaan?”…
Otamme vielä yhden lainauksen. Se on kirjoitettu hyvin pian edellisen lainauksen jälkeen. Luther sanoo: ”On totta, ettei sinun pidä sanoa: Minä olen luterilainen tai paavilainen, sillä kumpikaan näistä ei ole kuollut sinun puolestasi – sen on tehnyt vain Kristus. Mutta jos olet selvillä siitä, että Lutherin oppi on evankelinen ja paavin oppi ei ole, silloin et saa ilman muuta heittää Lutheria menemään, koska silloin hylkäät opin hänen mukanaan. Se oppi, jonka saat tuntea, on Kristuksen oppi. Sen sijaan sinun pitää sanoa: En välitä siitä, onko Luther lurjus vai pyhimys. Hänen oppinsa ei ole hänen vaan Kristuksen. Sinähän näet, etteivät tyrannit suunnittele vain Lutherin raivaamista pois tieltä vaan he haluavat juurittaa opin! Opin tähden he käyvät kimppuusi ja kysyvät, oletko luterilainen. Tässä sinun ei totisesti pidä vastata liukkain sanoin vaan tunnustaa avoimesti Kristusta!”
Carl Fr. Wislöff, Tätä Luther opetti, s. 255-256, Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy, Kauniainen, 1985.
Mielenkiintoisia ja hyviä näkemyksiä!
On hyvä ymmärtää, että ihminen olkoon kuka hyvänsä, joutuu määrittelemään mihin uskoo, sillä ihmiskäsitys ja maailmankuvansa määräytyy paljolti uskon kautta. Mihin ihminen luottaa, siten hän myös elää.
Nihilistikin uskoo, (siis luottaa) itse luomaan määritelmäänsä, ettei ole mitään mihin uskoa. Onko se uskontoa, että ihminen elää näin uskoen? Samoin meistä jokainen elää omakohtaisesti todeksi sen mihin uskoo ja luottaa. Se mihin luotamme määrittelee siis paljolti meidät yksilöinä ja yhteisöinä.
Joku luottaa siihen, ettei ole mitään korkeampaa kuin se, minkä näemme ja koemme empiirisesti. Näin puhdas, etiikasta ja moraalista riisuttu tiede olettaa ja näin myös uskoo oletukseen, että kaikki on vain materiaa, se vain etsii ja arvuuttelee, mistä kaikki on saanut alkunsa, mitään varmaa vastausta se ei ihmiselle voi antaa.
Ihmisen käsitys maailmankaikkeudesta, ihmisyydestä, luonnosta, ynm. On lopulta aina ns. uskon kysymys.
Kirkon usko ja luottamus elää ja kestää, siitä itseymmärryksestä, käsin mitä ikiaikaiset kirjoitukset Mm. Raamattu kertoo ja lopulta Kirkko ja Kristitty elää myös Kristuksen ja Apostolien omakohtaisten todistusten varassa. Kirkko luottaa lujasti Jumalan lupauksiin, koska Jumala on Itse todistanut Itsensä Poikansa todistuksen kautta. Raamattu todistaa: ”Minun vanhurskaani ovat elävä uskosta”(Hebr.10:38)
Evankeliumilla on siis ilmoituksen luonne, se on julistus, eikä se kysele ihmiseltä mielipiteitä, koska sillä on Totuuden luonne. Totuuden voi myös kyseenalaistaa ja näin ihmis-suvulle on myös paljolti tapahtunut ja näin se on eksynyt pois… Tästä lienee riittävästi todisteita, kun ihmisen tekoja tutkailee laajasti.
Voimmeko Kirkkona ja Kristittyinä luottaa Evankeliumin ilmoitukseen? Jokainen, joka on siihen luottanut, tietää kyllä vastauksen itsessään. Osalle ihmisistä taas tämä Sana on käsittämätön: ”Valkeus loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei sitä käsittänyt”
”Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä; joka ei usko Jumalaa, tekee hänet valhettelijaksi, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastansa.” 1.Joh.5:10
Oma ongelmansa on myös sanassa ja käsitteessä ”kirkko”, koska suuren yleisön mieleen tulee välittömästi: ”mikä niistä?” Puhuttaessa ”kirkon uskosta” on tulkinta helposti hämmentävä, ja ajatukset liukunevat helposti ”uskonto” ja sen variaatiot -käsitteen taakse: jotain, joka kuuluu (vain) omaan ”uskonnolliseen sfääriinsä”. Kirkon ”sisäpiirissä” moista hämmennystä ei kenties helposti tule ajatelleeksi. Kuuluisien Wiion teesien mukaan viestimtä usein epäonnistuu….
Niinpä. Olemme jo kadottaneet yhteiskuntana ajatuksen yhteisestä Kirkosta, jota kuitenkin edelleen tunnustetaan Apostolisessa suksessioissa: ( https://evl.fi/sanasto/apostolinen-suksessio/ )
Edelleen on voimassa yhteinen tunnustus: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”
Paljon on tietenkin tämän tunnustuksen ulkopuolisia liikkeitä ja vapaakirkkoja, jotka eivät tuohon tunnustukseen yhdy, niistä en sano varmuudella mitään, Jumala tuntee omansa.
Sekulaari kansa taas Suomessa on jo sikäli harjaantunut ajattelemaan Kirkosta: ”Ei koske minua”, vaikka eivät suoranaisesti vastusta, ovat ylen välinpitämättömiä kuitenkin… Kirkon yhteiset ilta tapahtumat ainakin pk seudulla ovat näinä päivinä jo hyvin pienien ja ikääntyneiden porukoiden kesken pidettyjä… Tähän lienee monet syyt… Konsertit ovat tästä poikkeuksia, niissä väki käy…
Toivotaan, että tulevaisuus tuo nuoret ja vanhat takaisin Kirkon penkeille ja Sanan äärelle…kunhan vain Kirkon vastuuväki ensin itse palaisi takaisin Sanan lähteelle… Vai jakaantuko nykyinen Suomen Kirkko ennen sitä…? Nuorissa on tulevaisuus ja toivon heidän tulevaisuudessa vielä löytävän Kirkon Aarteen luo…
Niin, Herra tuntee kirkkonsa ja tuntee ihmisistä omansa.
Organisationaalinen yhtenäisyys voi olla yhä enemmän haasteellista.
Yhteys kenties lisääntyy läpi organisaatioiden?
On tunnustuksia ja on uskojia tunnustukseen.
Rantanen Mika kirjoitti: 15.01.2025 20:10 Klo 20:10
”En kuitenkaan väheksyisi opillisuutta. Sana oppi esiintyy Raamatussa monta kertaa. Jeesus: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” ..”
Mika, vastauksena kommenttiisi:
Mika, arvasin että oppi -asia nostetaan täällä esille. Ajattelinkin ottaa sen kommentissani lopuksi esiin, mutta en viitsinyt. Olen nimittäin kirjoittanut asiasta ihan blogin, siis siitä miten itse pohdiskelin aikanaan uskon ja opin suhdetta.
Tässä:
https://www.kotimaa.fi/blogit/jumalan-sana-ja-oppi/
Missä kohtaa tässä väheksyn oppia? Kuulisin mielelläni tuon, koska väite on kerran esitetty.
Minusta oppi ja opillisuus ovat eri asioita. Jo tietysti jo ihan kieliopinkin kannalta. Kaikilla on jokin oppi. Se on selvää. Ns. opillisella kristityllä oppi näyttää olevan hänen uskonsa kohde ja keskus. Hän ajattelee, että kun minulla vain on oikea oppi, niin pelastun oikeaopillisuudellani. Mutta eihän Raamatussa sanota, että oikea oppi pelastaa! Opista puhutaan, mutta eikö uskosta puhuta enemmän ja Jeesuksesta? Jeesus pelastaa. Tarvitsen siis oikeaa opetusta Jeesuksesta! Ja että tutustun Jeesukseen, syntieni Sovittajaan
!
Oikeaopillisuudestaan käsin opillinen kristitty ”hutkii” muita omasta mielestään ”vääräoppisia” kristittyjä. Tällä en nyt tarkoita, ettei vääriä oppia olisi olemassa. Tietysti niitä on ja niitä tulee karttaa. Tässä on kuitenkin kyse suhtautumistavasta muihin kristittyihin ja ihmisen uskonelämästä. Oikeaoppinen kulkee ikään kuin aina kaikkialla sormi pystyssä osoittaakseen sillä jokaista, jolla hänen mielestään on väärä oppi. Mutta näin Raamattu ei opeta, vaan, että kristitty tuo tullessaan Kristuksen tuntemisen tuoksun. Ja sitä ainakin itse toivoisin omistavani ja että mahdollisimman moni kyselisi sen toivon perustusta, johon uskon. Että muutkin kiinnostuisivat Jeesuksesta Kristuksesta Vapahtajasta ja pelastuisivat! Se kai se nyt niin kuin oli tarkoitus vai?
Raamatussa puhutaan Kristuksen tuntemisesta ja Jumalan tuntemisesta ja myös Kristuksen opista ja vieläpä Kristuksen terveestä opista. Oppi on tärkeä mutta sei ei saa nousta uskon keskiöön ohi Kristuksen. En väheksy oppia missään tapauksessa. Opilliset ihmiset koen kuitenkin lakihenkisinä ja heiltä tuntuu puuttuvan rakkaudellinen asenne ja armollisuus muihin kristittyihin ja ei-kristittyihin.
Minulle oppi itsessään ei ole uskon kohde, vaan se on ikään kuin raamit, jonka sisällä tulee pysyä. Tai se on kuin tienviitat. Jeesus Kristus itse Persoonassaan lakina ja evankeliumina, hänen sanansa ja opetuksensa on keskus,
Paavali sanoi: ”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden,….” (Fil. 3:8-10)
Ihmeellistä! Kun mieleeni tuli Kristuksen tuntemisen tuoksu. Ja sitten googlasin niin heti tuli rovasti Olavi Peltolan kirjoitus!
https://sti.fi/luennot/files/op011121.html
Riitta on siinä oikieassa, että oppia tarvitaan. Oppi ei kuitenkaan tulisi olla uskon suoranainen kohde vaan varsinainen kohde on Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteys. Oppia tarvitaan siihen, että elämä pysyy oikeilla raiteilla ja että emme vääristele tai katsele väärin uskon kohdetta. Ihminen kovin helposti – ja virheellisesti – yrittää kuvitella tai ”luoda” jumalan omaksi kuvakseen.
Toki on niinkin, että joskus me ihmiset (aika useinkin?) huomaamattamme (ja joskus tieten tahtoenkin?) ymmärrämme enemmän tai vähemmän väärin toinen toistamme. Ehkä erityisesti silloin tulisi varmistaa suhteemme ”opin alkeisiin”. Voisi jopa ilmaista, että opillisuuden ylikorostuessa usko korvautuu uskonnollisuudella. Tässä ollaan jälleen palaamassa alkuperäiseen ”usko – uskonto” -teemaan: onko elämämme todella orientoitunut julistamamme uskon ja erityisesti sen oikean kohteen mukaisesti? Kukin mietiskelköön tässä enemmän itseään kuin ”noita tosia” – toki Kristukseen enemmän kuin itseensä katsoen.
Riitta S. Kaksi ajatusta. Ensiksikin me kristityt olemme erilaisia. Toiset meistä korostavat oppia ja paneutuvat siihen, toiset johonkin muuhun. Voiko opillisuus ylikorostua? Kyllä varmasti voi, mutta silloin pitää taas pohtia vähän tarkemmin, minkä laisesta väärästä korostamisesta on kysymys. Halusta olla aina oikeassa? Tosielämän moninaisuuden pakenemisesta oppilauseiden turvaan? Vallankäytön naamioimisesta tai oikeuttamisesta?
Itse asiassa oppi ON myös uskomme kohde (vaikka asiasta vallitsee oppineiden parissa erilaisia käsityksiä). On kyllä totta, että oppi antaa meille raamit tai tienviitat. Mutta samalla se esittää uskomme kohteen oikein.
Esimerkiksi sen jatkuva korostaminen, että Vapahtajamme on Jumalihminen ja että tämä Persoona on lakia ja evankeliumia, on mitä opillisin väite ja kuvaus siitä, minkä lainen Vapahtajamme on! Ei vain tienviitta Hänen luokseen tai harhaoppisia Jeesus-näkemyksiä torjuva raami. Itsekin huomaan saarnoissani toistavani, kuinka Jeesus on Jumala ja ihminen, koska pidän tätä ratkaisevan tärkeänä asiana.
Sen sijaan kyselen, onko Jeesuksen persoona tosiaankin juuri lakia ja evankeliumia. Koska tuollaista korostusta en tunne muuta kuin Raimo Mäkelän ja hänen tutkimansa Valen-Sendstadin teksteistä. En väitä sitä vääräksi, mutta kyllä yksipuoliseksi ja hiukan oudoksi. Perinteinen kristillinen tulkinta kun on, että Kristuksesta tulisi saarnata lahjana ja esikuvana. Laki ja evankeliumi kun eivät ole jokin koko todellisuutta jäsentävä käsitepari vaan nimenomaan vanhurskauttamista sekä uskon ja tekojen keskinäistä suhdetta eli tiettyjen Raamatun tekstien oikeaa ymmärtämistä ja käsittelevä käsitepari (näin Holsten Fagerberg).
Kaikista tällaisista kristittyjen välisistä opillisista eroavaisuuksista ei tietenkään tule tehdä kristittyjä jakavia linjoja. Mutta ainakin minun henkilökohtainen kokemukseni on, että niin on menetelty useassakin herätysliikkeessä, myös viidesläisyydessä. Onneksi Kristus on kuitenkin paljon suurempi ja myös opilliset erheet ja opin väärinkäytön saa uskoa anteeksi! Mutta väärä käyttö ei kumoa oikeaa käyttöä.
Kristinoppi = ristinoppi = oppi rististä, joka seuraa vanhurskauttavaa uskoa, sisältäen Kristuksen elävän tunnon. Tätä yhtälöä Saatanan persoona vihaa, koska risti on merkki armosta ja Jumalan rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan. Tätä olen yrittänyt ”””opetella”””, vaikka tämä ilmaisuni Kristinopista lienee hieman puutteellisesti esitetty.
Valitettavaa vain, että tuo risti – mitä se sitten onkin – taitaa olla aina yhtä vaikea oppiläksy kenelle tahansa mihin tämä elämänaika ei riitä. Sillä tuo vanha lohikäärme ui aina perässä synnin liekinheitin mukanaan, vietelläkseen meidät pois ristin armon osallisuudesta.