Kirkon ja politiikan/valtion jännitteinen ja läheinen suhde
Uskonnon ja politiikan välinen suhde kuohuttaa aina aika ajoin. Viimeisin kohu on tullut siitä, kun useampi kirkon edustaja arkkipiispaa myöten on kritisoinut nykyisen hallituksen leikkaustoimenpiteitä (ks. esim. https://yle.fi/a/74-20053475). Suomalaisessa kulttuurissa kirkon suhdetta politiikkaan voisikin kutsua yleisesti yhteistyöhaluiseksi, mutta samalla terveen kriittisesti. Viimeistään uskonpuhdistuksesta lähtien uskonnon ja politiikan välinen suhde on Suomessa ollut tiivis ja samalla ajoittain jännitteinen.
Takavarikoidessaan kirkon keskiaikana kertyneen omaisuuden kuningas Kustaa lupasi 1500-luvulla Ruotsin valtakunnassa kirkolle ikuisen verotusoikeuden. Vaikka uudistuksen myötä kirkon talous ainakin hetkellisesti rapautui, kirkko otti muuten paljon vastuuta yhteiskunnasta. Se mm. alkoi opettaa kansaa jo 1600-lukemaan kinkeriperinteen kautta. Se myös toimi vahvana tapakasvattajana. Samoin kirkko hoiti aina 1800-luvulle asti monia niistä tehtävistä, jotka nykyään kuuluvat kunnille.
Virallisesti valtion ja kirkon välinen tiivis yhteys kuitenkin purettiin vasta vuonna 1869. Tosin Suomi oli tässä yli sata vuotta edellä mm. läntistä naapuriaan. Muutoksesta huolimatta Suomessa on edelleen joitain jäänteitä valtion ja kirkon välisestä läheisestä yhteydestä. Yksi on tällainen mm. kirkkolain hyväksyminen tai hylkääminen eduskunnan toimesta.
Kirkon ja valtion suhdetta voisikin luonnehtia asteittaisella erkaantumisella. Tämän myötä kummastakin osapuolesta on tullut yhä itsenäisempi toimija. Valtio ei ota enää niin hanakasti kirkon neuvoja vastaan kuin 1500-luvulla ja vastaavasti kirkko taas ei ole niin vahvasti sidottu vallanpitäjien määräyksiin kuin ennen. Toisaalta kirkon ja valtion välillä vallitsee edelleenkin jokseenkin lämmin suhde, joka näyttäytyy vuosittain kansalla mm. linnan juhlissa.
Miten kirkon tulisi suhtautua valtioon ja politiikkaan?
Tämä tausta huomioiden mielestäni onkin hyvä kysyä, mikä olisi hyvä kirkon ja politiikan välinen suhde nykyisin – ottaen huomioon edellä kuvatun kirkon ja valtion välisen suhteen historian. Olen sitä mieltä, että kirkolla ja valtiolla on tällä hetkellä mielestäni hyvä ja rakentava suhde yleisesti ottaen. Kirkolla on esimerkiksi suhteellisen hyvä vapaus toimia yhteiskunnassa ja kirkollisverotusoikeus takaa myös kirkon taloudellisen mahdollisuuden toimia omasta arvopohjastaan käsin julistustoiminnan lisäksi mm. yhteiskunnan toimintojen täydentäjänä esimerkiksi kasvatuksen ja diakoniatyön saralla.
Kaikesta hyvästä huolimatta toki kannan myös pientä huolta siitä, että yleisesti ottaen kristillisyyden ja kristillisten arvojen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on ohentunut. Tämä taas osaltaan nähdäkseni on lisännyt myös merkityksettömyyden tuntua ja pahoinvointia yhteiskunnassa. Yleisellä tasolla kirkko voisikin mielestäni entistä rohkeammin pitää esillä mainiota arvopohjaansa, joka rakentuu mm. Kristuksen ylösnousemususkon sekä lähimmäisen rakkauden varaan – molemmat kun näistä antavat paljon merkityksellisyyttä monille ihmisille.
Tässä suhteessa kirkko lieneekin parhaimmillaan silloin, kun se samalla muistaa tämän arvopohjansa ja pysyy yhteisönä sopivasti etäällä esimerkiksi puoluepolitiikasta ja/tai jonkin puolueen käsikassarana toimimisesta – etenkin kun historiakin on täynnä huonoja esimerkkejä siitä, kuinka kirkko on sotkeentunut liikaa puoluepolitiikkaan alkamalla liputtamaan esimerkiksi jonkin yksittäisen puolueen puolesta. Kukaan toivon mukaan ei enää halua totalitaristista yhteiskuntaa, jossa kirkko toimii tyrannian airueena (vrt. esim. Natsi-Saksaan, Neuvostoliittoon tai nykyiseen Venäjän tilanteeseen).
Entä oma suhteeni pastorina politiikkaan?
Edellä kuvatun yleisen tason lisäksi olen aika ajoin pohtinut kirkon ja politiikan välistä suhdetta myös henkilökohtaisella tasolla. Vaikka mielelläni otan kantaa eri asioihin, en ole kokenut esimerkiksi puoluepolitiikkaan osallistumista omana kutsumuksenani. Syitä tähän on monia: ajankäyttö, tietty ideaali uskonnon ja politiikan erillään pitämisestä, halu palvella kaikkia seurakuntalaisia leimautumatta itse minkään puolueen ajuriksi, vaikeus sitoutua täysin minkään puolueen politiikkaan jne.
Nämä ovat kuitenkin vain omia henkilökohtaisia näkemyksiäni. Siksi arvostan samalla paljon niitä pastoreita, jotka kantavat huolta yhteisistä asioista myös politiikan maailmassa. Ei ole huono ajatus sekään, että joku pitää politiikassa kirkonkin puolta.
Vaikka en itse haluakaan mukaan puoluepolitiikkaan, se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi ottaa kantaa poliittisiin teemoihin. Laitoin esimerkiksi äskettäin viestiä kansanedustajille huolestani huonovointisten nuorten ja heiltä vietävien tukien suhteen sekä myös asunnottomuuden poistamisen puolesta.
Esimerkiksi huonovointisilta nuorilta säästäminen ei mielestäni ole säästämistä, vaan tuhlaamista. Nimittäin jokainen hyvään ja rakentavaan elämään kiinni päässyt nuori ei enää kuluta yhteiskunnan varoja, vaan tuo sille niitä verojen muodossa. Nuoriin panostaminen voi myös ehkäistä viime aikoina paljon puheena ollutta jengiytymistä ja siihen liittyvää väkivaltaa. Huonovointisten nuorten ja muutenkin heikommassa asemassa olevien tukeminen on tärkeää senkin takia, että se ehkäisee inhimillistä kärsimystä.
Vaikka samalla myös tunnistan tarpeen säästää, kaikki säästö ei ole todellista säästöä. Esimerkiksi asiantuntijoiden mukaan lisää ongelmia ja kärsimystä tuovia ”säästöjä” on vaikea nähdä oikeina säästöinä. Tällainen on esimerkiksi hallituksen tavoite laskea huostaanotettujen lasten jälkihuollon ikärajaa, joka on saanut monelta merkittävältä asiantuntijataholta erityisen paljon ja mielestäni aiheellisesti kritiikkiä (ks. lausunnot https://stm.fi/hanke?tunnus=STM047:00/2023).
Näin ollen näenkin oman roolini suhteessa politiikkaan puoluekannasta riippumattomana sparraajana etenkin kirkon arvopohjasta käsin. Toki tämä yksittäisen pastorin panos on hyvin pieni, mutta pienintäkään panosta ei mielestäni kannata väheksyä. Syntyväthän ne isot joetkin usein pienistä puroista.
Samalla mielelläni annan myös tunnustusta kaikille poliitikoille puoluekannasta riippumatta siitä, että he jaksavat laittaa oman energiansa ja aikansa meidän yhteisten asioiden hoitamiseen. Lämmin kiitos heille ja teille siitä. Rakennetaan tästä maasta yhdessä omilla tonteillamme entistä parempi paikka.
Jeesus oli mitä keskeisimmin myös poliittinen toimija. Kuten monet profeetatkin. Ebioniitti-evankeliumi ei syntynyt tyhjästä.
Aiheeseen liittyvä tuore luku- tai kuuntelusuositus.
Markus Tiittula
”Jumalakortti – Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto”
”Voiko Kaikkivaltiaan selän taakse mennä piiloon?Uutuustietokirja pureutuu uskonnon ja poliittisen vallan liittoon. Kuka käyttää Jumalaa valttikorttinaan, mihin sillä pyritään – ja miksi se edelleen tehoaa? Kristinuskon Jumalaa on käytetty poliittisen vallan välineenä jo toista tuhatta vuotta. Vaikka länsimaiset yhteiskunnat ovat nykyään pitkälti maallistuneita, jumalakortti viuhuu politiikassa painavana argumenttina, joka lopettaa keskustelun ennen kuin se ehtii alkaakaan. Antavatko kristilliset arvot moraalisen oikeutuksen kävellä ihmisoikeuksien yli? Miksi uskonnollisella vakaumuksella voi perustella vihapuheitaan?Poliitikkojen, uskontokuntien edustajien ja tutkijoiden haastatteluille perustuvassa journalistisessa tietokirjassa Markus Tiittula matkustaa eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja selvittäessään jumalakortin käyttöä politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.”
https://www.suomalainen.com/products/jumalakortti
Kristilliset ottaa kantaa lähinnä elämää suojeleviin kysymyksiini. Onko ne isompia ”ongelmia” kuin islamististen maitten, sopii kysyä.
Monet kristityt ovat kokemukseni mukaan sangen vähän kiinnostuneita globaalia elämää suojelevasta luonnonsuojelusta. Se kun näet on on vain viherpipertävien vihervasemmistolaisten probakandaa.
Samuel Kettunen: ”Kristilliset ottaa kantaa lähinnä elämää suojeleviin kysymyksiini. Onko ne isompia ”ongelmia” kuin islamististen maitten, sopii kysyä.”
Sopii myös kysyä, miksi joillekin aiheen väisteleminen näyttää olevan tärkeämpää kuin aihe itse.
Kuka harrastaa muka kristillistä vihapuhetta Suomessa, en ole havainnut. Raamatun siteeraminen ja muistuttaminen ei ole edelleenkään sitä.
Ero seurakunnan ja puolueen välillä on siinä. että puolue pyrkii vahvistamaan yhteiskunnassa arvojaan , mutta seurakunnan tehtävänä on julistaa evankeliumin sanomaa. Arvot jakavat aina kansaa.
On niitä, joille ne on luovuttamattomia ja toisia, joille samat arvot on vastenmielisiä. Siksi seurakunta ei voi asettua joidenkin arvojen kannattajaksi, ilman että samalla asettuu vastustamaan toista osapuolta.
Tällöin evankeliumin sanoman julistaminen kaikille tasapuolisesti ei ole mahdollista.
Kristillinen oppi on täynnä sekä piilo, että julkista juutalaisiin kohdistuvaa valhetta ja väärää todistusta, vihapuhetta ja panettelua, koska sillä on mielessä voitto Kilpailiukeinot ovat kuitenkin sairaita ja tuhoa tuottavia.
Miksi sitten valtio on hyväksynyt tällaisen opetuksen kansalle?
Se johtunee siitä, että meidän on aina pitänyt, tai eliitti on pitänyt oikeana ja hyvänä asiana kumartaa Saksan puoleen ja halunnut nuoleskella kiiltäviä saksalaisia saappaita, uniformuja ja koppalakkeja kokardilla. Kansalle on aivopesty sen ja Lutherin tuoma autuus ja ikuinen elämä luterilaisen ja vain luterilaisen kirkon kautta. Joka siis on valhetta sekin.
Ruotsin vallan aikainen kuuliaisuus kirkolle oli erittäin raskaiden rangaistusten uhalla pakollista. Jos halusi pitää talokirjansa ja maansa, kannatti niiata papille vaikka hampaita purren, eikä siinä kaikki, oli pokkuroitava myös maassa asuville ruotsalaisille, muuten oli henkipatto, kuka tahansa sai tappaa.
Rangaistuksina rikkeistä olivat ainakin jalkapuu, sekä julkinen ruoskiminen kirkon edessä puuhun sidottuna. Kauheimpia ei viitsi edes luetella. Se on ollut kammottavaa aikaa, ainakin naisille, romaaneille, ja vähempiosaisille, joita on kurmuutettu tämän ylemmän tahon laittomuudella. Oikeudenmukaisuudesta ja empaattisuudesta ei ole ollut hajuakaan.
Kuittaako sitten aina mainostettu lukutaidon opettaminen kaiken tämän muun pois pyyhityksi. Ei kuittaa, mutta se lukutaito on varmasti syönyt pois sitä kurjuutta jota kirkon hallinta-aika aikaansai, joten siinä opetuksessa, joka sekin oli lapsille pelottavaa ja julmaa kurituksineen, Kirkko kuitenkin sahasi oksaa jolla itse istui.
Ja lukutaito olisi tullut tänne kyllä pehmeämmilläkin opettajilla ja keinoilla.
On se hyvä että on tämmöisiä paikkoja käsitellä omia negatiivisa tunteita. Tunteet ei kuitenkaan purkaudu, jollei niitä tunnista ja kohtaa itsessään. Viha vain kasvaa kasvamistaan. SE on aivan samaa vihaa jolla terroristit ruokkivat itseään. Viha on aivan luonnollinen tunne jota me tarvitsemme elääksemme. Viha voi myös kohdistua ihan oikeaan kohteeseen. Silloin sen tunnistaminen on helpompaa ja tiedostaa mikä vihan tunteen on saanut aikaan. Muuten se voi kohdistua ihan mihin tahansa ja saada aikaan paljon pahaa.
Valtio ja kunta ovat ensijaisesti vallankäyttöorganisaatioita. Niiden arvopohjana tulee olla laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden ylläpito. Ongelmana tosin on se, että oikeudenmukaisuudesta vallitsee hyvin erilaisia ja täysin vastakkaisiakin käsityksiä. Valtion kansalaisena ja kuntalaisena toimiessaan kristitty harkitsee, mikä puolue parhaiten vastaa hänen henkilökohtaista käsitystään oikeudenmukaisuudesta. Tähän tietysti vaikuttaa myös hänen uskonnollinen vakaumuksensa. Kirkko organisaationa ei ole olemassa ensijaisesti vallankäyttöä varten, vaikka ihmisten yhteisössä sitäkin tarvitaan. Kirkon varsinainen tehtävä on opastaa jäseniään tuntemaan Jumalan tahtoa ja kertoa mahdollisuuksien mukaan ulkopuolisillekin siitä. On kuitenkin muistettava, että ulkopuolisilta ei voi edellyttää uskonnosten väitteiden totenapitämistä. Tuo Jumalan tahdon julistaminen sisältää sekä ns. lakia eli ohjeita siitä, miten olsi hyvä elämäänsä elää, mikä on tavoiteltavaa, mikä kartettavaa. Tätäkin tärkeämpää on julistaa armoa, langenneen mahdollista uuteen alkuun ja toivoa päsystä iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä. Kristillinen laupeudentyö kuvastaa erityisesti ulkopuolella oleville sitä, mitä Jumalan rakkaus kelvottomiakin ihmisiä kohtaan merkitsee.