Toimittajat saattavat letkautella asenteellisia kommentteja kristityistä ja kristinuskosta. Miten se sopii toimittajan etiikkaan?
Helsingin Sanomien toimittaja kirjoitti pakistanilaisesta uskontoriidasta, jonka seurauksena kristittyjen kirkko ja asuinalue Joseph Colony oli tuhottu (HS 31.5.). Tutkivan journalismin otteella tehdystä jutusta selviää kansainvälisen uutisoinnin hatara tietopohja. Kirkonkulman mellakka ei käynnistynytkään juoppojen tappelusta, vaan maksamattomasta parturilaskusta. Kristittyjen ja muslimien vihanpidon sijaan kysymys olisikin ollut kirkon arvokkaasta tontista, jota jotkut havittelivat itselleen. Toimittaja tiivistää löytönsä: ”Joseph Colonyn polttamisesta ei ole kulunut vielä kolmea kuukautta, mutta totuus tapahtumien kulusta on jo karannut yhtä kauas kuin Raamatun kertomukset.”
Raamatun kertomukset? Niiden totuus kaukana tapahtumista? Luulin, että artikkelin aiheena oli tutkia pakistanilaisten kristittyjen kotien ja kirkkojen tuhoamista. Vai onko uskontovihamielisyys ehkä sittenkin perusteltua, kun kristityt perustavat uskonsa Raamattuun, joka on kaukana totuudesta? Toimittajan lipsautus saattaa kertoa laajemminkin siitä tasapuolisuudesta ja neutraaliudesta, jolla kristinuskoa ja muitakin uskontoja käsitellään tiedotusvälineissä. Pohjoismaisesta, yhä sekulaarimmasta horisontista on vaikea hahmottaa, että maailman ihmisten enemmistö suhtautuu uskontoon vakavasti. Kristittyjä on maailman väestöstä kolmannes. Kirkot kasvavat Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Samalla uskonnottomien määrä vähenee.
Tästä katsannosta antaa välähdyksen samassa HS:n numerossa ollut kongolaisen ylioppilaan Claude Ouamban haastattelu. Hän kirjoitti laajasta matematiikasta eximian ja hakee opiskelemaan Aalto-yliopistoon. Lukemista harrastava nuorimies sanoo lempikirjakseen Raamatun. Haastattelija ei sentään kommentoi lempikirjan totuusarvoa.
Toivon sitä, että myös Helsingin Sanomien uusi vastaava päätoimittaja pitää huolen korkeatasoisen uskontojournalismin toteutumisesta. Kristittyjen ja kristinuskon nälviminen ei sitä ole.
S:n mukaan jonkun lauseen/väitteen/aatteen totuudellisuuteen vaikuttaisi se, kuinka se on vaikuttanut ihmisiin…
S:n näkemys totuudesta on niin julkean relativistinen, että olisi luullut hänen itsensä edes hieman havahtuneen sanojensa edessä.
S:n mukaan ”Länsimainen ihminen on vallitsevan historiakäsityksen [.. ] vanki, ja unohtaa samalla, että hänen näkökulmansa tapahtuneen historian tulkintaan on oman taustan ja esiymmärryksen kautta värittynyt.”
Kuitenkin on niin, että mitä korkeammin koulutetusta ihmisestä on kyse, sitä paremmin hän on tuosta tietoinen ja pystyy, ainakin aikaisempia sukupolvia paremmin, lukemaan hänelle esitettyjä kertomuksia kriittisesti. Tämä koskenee myös muita kuin länsimaisia ihmisiä…
Juuri tämä voimistunut kyky irrottautua vanhoista ns. totuuksista, on tehnyt ihmisille mahdolliseksi rakentaa maailmankuvansa mahdollisimman pätevän tiedon varaan. Ihmisten on yhä helpompi päästä oikeaan tietoon kiinni, ilman että kirkko pystyisi näitä tietolähteitä mitenkään kontrolloimaan.
Yhä useammalle on selvinnyt, ettei Raamattu ole mikään auktoriteetti historian kuvaajana tai moraalisten kysymysten kohdalla. Tämä väitehän on nykyjään jo truismi, jopa teologisessa, mutta on ymmärrettävää, että uskonnollisessa virassa olevan on esitettävä eriävä mielipide;-)
Se, että HS:n toimittaja kirjoitti niin kuin kirjoitti, ei ole asenteellista kirjoittelua silloin kun hänen väitteensä on niin ilmiselvästi totta, niin kuin nyt oli. Löytyy nimittäin väitteitä, jotka, siitä huolimatta että ovat kirkon kannalta ikäviä, ovat tosi väittämiä.
Mutta, ehkä sellaisia ei saisi tuoda esille…
Henrik, minusta näyttäisi siltä, että +Särkiön näkemys totuudesta on ennemminkin hermeneuttinen kuin relativistinen. Tähän viittaa ennen kaikkea se, kun hän sanoo: Länsimainen ihminen on vallitsevan historiakäsityksen vanki, ja unohtaa samalla, että hänen näkökulmansa tapahtuneen historian tulkintaan on oman taustan ja esiymmärryksen kautta värittynyt.
Viimeistään viimeisten 100 vuoden aikana käydyt sodat ja muut mellakat osoittavat minun nähdäkseni ennemminkin sen, että ihminen ei ole oppinut historiastaan mitään. Jokainen uusi sukupolvi, joka tämän unohtaa joutuu itse käymään kaiken uudestaan läpi ja oppimaan kovimman kautta unohtuneen.
Samoin sivistystä osoittaisi se jos tietäisi, että Raamattu ei ole mikään historian oppikirja vaikka siinä historiallisia tapahtumia onkin. Moraalin kohdalla (vuorisaarna) se nostaa kyllä riman niin korkealle, että ihminen ei voi sitä täyttää. Juuri siksi ihminen tarvitseekin Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa, niin että ei tarvitse itseään hävittää.
HS:n kirjoittaja lankeaa samaan ansaan kuin sinäkin. Hän ajattelee nykyisen ihmisen olevan niin viisaan, että vanhat neuvot eivät ole tarpeen. Juuri siinä se erehdys tapahtuukin. Ylpeys tai mitä nimeä halutaankaan käyttää käy lankeemuksen edellä.
Mika vastasi jo hyvin, mutta vielä Henrikin kommentin kirvoittamana jokin ajatus. Teknisluonnontieteellinen kysymyksenasettelu odottaa Raamatun totuudelta vaikkapa samankaltaisia vastauksia kuin älypuhelimen manuaalilta, tietoa maailman toiminnasta ja yhteyttä sen alkuperään aina ja kaikkialla. Jumala jo määritelmänsä mukaan ei taivu tähän. Henrikin tarkoittamaa oikeaa, luononontieteellistä tietoa on toki saatavissa eikä kirkko vastusta sen hankintaa. Kirkon ja uskon näkökulma on metatasolla. Miten -kysymysten edelle nousevat miksi -kysymykset. Raamattu edustaa useita eri kirjallisuuden lajeja, joiden kautta avautuvat näkökulmat Jumalan ja ihmisen suhteeseen eivät ole historiallisen totuuden, järjen tai tiedon tasolla. Antiikin hyveet totuus, kauneus ja hyvyys antavat kuvaa uskonnon totuuden olemuksesta, jota on lähestyttävä nöyrällä, palvovalla ihmettelyllä. Totuuden etsinnän lopputulos ei kuitenkaan voi johtaa relativismiin, sillä vain hyvistä puista kasvaa hyviä hedelmiä.
Otto Chrons: ”Nämä kuitenkin kuvaavat vain identifioitumista johonkin uskonnolliseen ryhmään eikä sinänsä kerro vielä kovin paljoa henkilöiden oikeista uskomuksista. Tuossa ”unaffiliated” ryhmässä on paljon johonkin korkeampaan voimaan uskovia ja toisaalta kristityissä on paljon niitä, jotka eivät usko Jumalaan (Suomessa alle kolmannes uskoo Jumalaan).”
Kyllä kristityyn selkeä määritelmä on se, onko henkilö kastettu. Uskon määrä tai peräti sen puute on vain tietyssä aika-avaruudessa vallitseva tila, joka voi vaihtua hetkenä minä hyvänsä. Tämän Otto Chronskin tunnustaa.
Sen vuoksi on vähintään arveluttavaa tehdä (”luotettavia”) tilastoja henkilöiden kunkin hetkisen vakaumuksen perusteella, joka voi jo huomenna muuttua.
Kaste ei muutu. Se ei lähde pesemälläkään pois (vaikka sitäkin ovat joskus jotkut harjoittaneet mm. Hämeen Katumajärvessä).
Kun luotettavia tilastoja tehdään, niiden pitäisi siis perustua tosiasioihin – ei fiiliksiin. Sitä joko ollaan kastettuja tai ei olla.
Aivan kuten avioliitossakin: naimisissa ollaan tai ei olla. Välimuotoa ei ole. Avioliitossakin tunteet voivat vaihdella, mutta liitto pysyy voimassa niin kauan kuin avioliitossa ollaan. Tapahtuipa fiilispuolella mitä tahansa.
Tänään vietetään Rouvan kanssa 35-vuotishääpäivää Kreetalla. Naimisissa ollaan yhä – Jumalan armosta ja keskinäisestä sopimuksesta. Ja fiiliksiäkin on vielä vahvasti jäljellä, muttei meidänkään liittomme pelkästään niihin perustu.
Tosin tänään ne tuntuvat erityisen mukavilta..
Kiitos Pekalle erinomaisesta blogista!
”Toivon sitä, että myös Helsingin Sanomien uusi vastaava päätoimittaja pitää huolen korkeatasoisen uskontojournalismin toteutumisesta. Kristittyjen ja kristinuskon nälviminen ei sitä ole.”
Samaa toivon minäkin. Ehkäpä mekin sitten voisimme uudistaa kauan sitten lopettamamme HS:n tilauksen.
Kun toimittajat eivät tunne alkeitakaan Raamatun tekstistä, tulee outoja selityksiä.
Kuten: entinen kirkkorakennus Helsingissä myytiin ja tuli ”maalliseen” käyttöön. Kirkkorakennuksen eräässä holvissa luki Raamatun teksti ”Herran pelko on viisauden alku”. Uusi omistaja jätti tekstin näkyviin.
Toimittaja tulkitsi sen tarkoittavan luokkajaon mukaista herrojen kumartelua 😮
Intialaisten dalitien (kastittomien) asemasta on kirjoitettu kriittisesti erilaisissa medioissa. Onko kriittisyydessä kyse suvaitsemattomuudesta intialaisia uskonnollisia perinteitä ja traditioita kohtaan?
Sari, kyllä uskonnosta saa ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, kun siihen on aihetta. Samalla kritiikin on syytä perustua muuhunkin kuin uskonnon vastaisuuteen. Tunnen jonkin verran kastittomien dalitien asemasta käytyä keskustelua (mm. Mikko Malkavaara ja Kari Latvus). Heillä ei ole kastittomuutensa vuoksi juuri mahdollisuuksia nousta yhteiskunnassa, koska he ovat kastien jäsenille saastaisia. Daliteille kirkon jäsenyys ja kristinusko ovat tuoneet ihmisarvon. Perinteisellä lähetystyöllä ja Raamatun kääntämisellä yli 50 kielelle (Intian yli 400 pääkielestä) on ollut tässä suuri merkitys. Ehkä suomalaiset tiedotusvälineet voisivat tuoda esille kristinuskon ja Raamatun merkitystä näiden ihmisten aseman paranemisessa.
Jouni Turtiainen: ”Kyllä kristityyn selkeä määritelmä on se, onko henkilö kastettu.”
Väitteesi on kerrassaan onneton, mutta kuvaa paljastavasti kuinka voimakas joittenkin kristittyjen halua on saada inkorpporoida lähes kenet tahansa omiin joukkoihinsa!
Mahtaakohan sinun näkemyksesi vastata kirkon virallista kantaa???
Minut kastettiin pienenä mutta olen takuuvarmasti ateisti ja on perin kummallista että henkilöä joka ei alkuunkaan usko kristillisten(kaan) jumalaan, luokitellaan kristityksi.
Jos Turtiainen ei huomaa väitteensä tahatonta koomillisuutta, niin en tietenkään sille mitään mahda.
”Kaste ei muutu. Se ei lähde pesemälläkään pois…”
Heh, joo, tiedetään että kristinuskossa on mukana pakanallista magiaa! H2O on H2O:ta vaikka pappi mumisisi koko päivän. Mutta saahan sitä kakenlaista kuvitella:D, ja mikäpä siinä olisi, kun siitä vielä maksetaan…
Tätä ei oikein meinaa uskoa. Minä olen siis kristitty kun minut, ilman kysymää, on vauvana kastettu mutta olen yli 20 vuotta ollut ateisti, ala-asteen lopulta saakka kun ensimmäisen kerran asiaa ajattelin. Turtiaiselle kuitenkin kristitty. Nyt täytyy ihan kysyä, että onko Turtiaisella teologin koulutus? Jos on niin tällainen argumentointi yksistään kyseenalaistaa teologian aseman yliopistossa.
Lähetystyön tuloksena on muuallakin ollut seurauksena sama ihmisarvon ja elämänlaadun paraneminen. Kristinusko on vapauttanut monista peloista, nostanut esille ihmisen arvon Jumalan luomistyön ja Kristuksen tuoman sovituksen kautta. Väitän, että mikään muu yksittäinen asia ei ole parantanut maailman naisten ja lasten asemaa niin paljon kuin kristillinen lähetystyö, joka on johtanut tuntemaan Jumalan rakkauden ja oppimaan lähimmäisen-rakkautta. Samalla se on lisännyt lukutaitoa, ammattien oppimista, hygieniaa, viljelyä, ravitsemusta, yhteisöjen yhteistä päätöksentekoa. Olin Namibiassa 2003 tilanteessa, jossa maan ministereitä tapasi vanhan opettajansa Oshigambosta tai Onadjoguesta, suomalaisen lähetystyöntekijän, naisen. Minusta tämä on osoitus Raamatun syvästä totuudesta.