Viime aikoina on puhuttu yhteyden ja ykseyden vaalimisen tärkeydestä ja hankaluudesta niin koti-Suomessa kuin monissa muissakin kirkoissa maailmalla. Yksi yhteyden perusmerkki ja rakentaja on yhteinen uskontunnustus, joka messussa tai sanajumalanpalveluksessakin luetaan yhteen ääneen vastauksena saarnassa kuultuun sananjulistukseen päivän evankeliumin tai muun päivän raamatuntekstin pohjalta. Ytimeltään uskontunnustuksessa on kyse tunnustautumisesta kristinuskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kaikkeuden Luojaan, joka Pojassaan syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin puolestamme ja joka herätettiin ja nousi ylös kuolleista pelastuksemme tähden ja joka on läsnä Pyhän Hengen työn kautta kirkon uskossa ja elämässä ”kaikki päivät”. ”Herrana ja eläväksi tekijänä” Hän on tässä ajassa tuomassa ikuisuuden läsnäolevaksi aikaan sanan ja sakramenttien kautta Kristusta kirkastaen rukouksen, rakkauden, totuuden, anteeksiannon, kiitoksen ja ylistyksen, armolahjojen sekä toivon Henkenä.
On hyvä nähdä, että ihmisyhteisön ja yksittäisen ihmisen näkökulmasta tässä uskontunnustuksen ilmaisemassa uskossa ei ole kyse abstrakteista tai edes monimutkaisista asioista vaan kristityn näkökulmasta lopulta hyvin konkreettisista, elämää kaikkineen tässä elämässä ja tulevassa koskevista asioista. Kirkon yhteisöllisen elämän näkökulmasta uskontunnustuksessa, ja erityisesti Nikean (tai Nikean-Konstantinopolin) uskontunnustuksessa, on näet kyse paitsi Jumalan tuomasta pelastuksesta tämän kääntöpuolena myös arvon antamisesta jokaiselle persoonalle, ihmiselle kirkon yhteisössä ja lopulta jokaiselle ihmiselle. Kristillisen uskon mukaanhan Jumalan olemus on persoonien välistä ykseyttä ja erillisyyttä sekä yhteyttä rakkaudessa. Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa. Jumalan suhteeseen ihmisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin sovellettuna sanoma kertoo, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että jokainen ihminen on ainutkertainen, nimeltä yhteyteen kutsuttu. Persoona ja yhteisö kuuluvat yhteen kuten usko ja rakkaus. Tähän yhteyteen, pelastavaan yhteyteen halutaan kutsua kaikki, jotka suinkin ottavat kutsun vastaan ja palvella saadulla rakkaudella kaikkia avun tarpeessa olevia.
Vanhan kirkon ekumeenisissa kirkolliskokouksissa nähtiin yli 450 vuoden ajan vaivaa Raamatun keskeisen pelastus- ja Jumala-opillisen sisällön ilmaisemisessa sellaisena kuin se oli apostoleilta vastaan otettu ja jollaisena se oli kirkon liturgisessa elämässä ja Raamatun pohjalta ruokkinut uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuten kaikkeen ihmisten väliseen neuvonpitoon ja myös kiistelyyn, tähän liittyi tuolloinkin paljon inhimillistä ”astian makua”. Pohjimmaisena oli silti halu liittyä siihen, mitä Apostolien tekojen 15 luvun kuvauksessa ns. apostolien kokouksesta (synodi) kuvataan. Tärkeätä oli kärsivällisesti kuunnella toinen toistaan ja liittyminen päätöksessä ennen muuta yhteiseen kristilliseen uskoon, jonka Jumala ilmoitti Jeesuksessa Kristuksessa ja jota hän lähetti apostolinsa julistamaan kaikkialla maailmassa kastamalla ja opettamalla ja tekemällä opetuslapsikseen (Matt. 28:18-20): ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavalla kuin heidät” (Ap.t 15:11). Perusteluissa vedottiin kirkon ulospäin suuntautuvaa lähetystehtävää alleviivaten pyhiin Kirjoituksiin: ”Tämä käy yksiin sen kanssa, mitä profeetat ovat kirjoituksissa sanoneet.”
Kun ensi vuonna 2025 vietetään Nikean kirkolliskokouksen 325 (ja uskontunnustuksen) 1700-vuotisjuhlaa, on hyvä tilaisuus jo nyt viritellä pohdintaa siitä, mikä aarre meillä on yhteisessä uskontunnustuksessa, joka kiteyttää keskeisen pelastus- ja Jumala-opillisen sanoman ja paljon muutakin, kun sitä vain tarkasti lukee. Erityisen tilaisuuden sekä apostolisen uskon ymmärtämisen historian ja sen raamatullisten perusteiden tarkasteluun tarjoaa juuri Nikean uskontunnustus, joka on ainoa uskontunnustus, joka on kaikille kristityille tarkoitettuna hyväksytty ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Kaikki vanhan kirkon seitsemän kirkolliskokousta jatkoivat pohjimmiltaan tämän nikealaisen uskon perintöä. Niissä selkeytettiin kristillinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen Kristukseen Jumalan Poikana ja ihmisenä. Tämän uskon kokonaisvaltaisista seurauksista niin armo-opille, mystiikan teologialle tai ekoteologialle tai ihmisen kohtaamiselle ja lähetystyölle tai ekumenialle avautuu monia kiinnostavia näkökohtia, joita ei ensi alkuun tule ajatelleeksikaan.
Suomen ev.-lut. kirkon Jumalanpalveluksen oppaassa todetaan: ”Apostolinen uskontunnustus on kaavassa ensimmäisenä, mutta erityisesti messussa voidaan suositella käytettäväksi perinnekirkkojen yhteistä uskontunnustusta, Nikean uskontunnustusta.” Olen havainnut, että harvassa seurakunnassa on tähän mahdollisuuteen tartuttu ja on tyydytty käyttämään melkein pelkästään apostolista uskontunnustusta, joka jo valmiiksi osataan ja on siis helpointa käyttää. Olen kuitenkin havainnut, että kun nikealaista käytetään, sujuvasti sekin opitaan yhdessä lausumaan. Toivon mukaan ainakin isompina juhlapyhinä, kuten vaikkapa tulevana sunnuntaina eli helluntaina, voitaisiiin yhteinen usko lausua nikealaista tunnustusta käyttäen. Nikean uskontunnustus, sen historia ja merkitys on hyvä teema myös vaikkapa opintopiiriin tai kinkereillä tms. yhteydessä. Toki myös apostolinen uskonnustus edustaa samaa nikealaista perinnettä, mutta se on syntynyt leimallisesti läntisen kristikunnan piirissä ja vakiintunut täällä kastetunnustukseksi toisin kuin idässä.
Ekumeenisesti, kristittyjen yhteyden edistämisen kannalta, Nikean uskontunnustuksen muistaminen myös meikäläisessä jumalanpalveluselämässä olisi tärkeää, jotta konkretisoituisi entistä enemmän liittyminen yhteiseen kristilliseen uskoon. Muutama vuosi sitten myös meillä piispainkokous antoi ohjeen, jonka mukaan Nikean uskontunnustuksesta voidaan ekumeenisissa yhteyksissä jättää pois ns. Filioque-lisäys (”ja Pojasta”), joka aikanaan muodostui yhdeksi idän ja lännen kristillisiä perinteitä erottavaksi tekijäksi. Tällöin voidaan Nikean uskontunnustus siis lukea vuoden 381 Konstantinopolin ja Khalkedonin 451 kirkolliskokousten hyväksymässä (alkuperäisessä) muodossa ilman lisäystä ”ja Pojasta” (283f29c8-440b-6c6f-3547-560758cfa16b (evl.fi)). Jo esimerkiksi yksi kappadokialaisista isistä ja Konstantinopolin kirkolliskokouksessa 381 Pyhän Hengen jumaluutta puolustanut Gregorious Nyssalainen opetti, että Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta, mitä on tarjottu välittäväksi kannaksi.
