Joku saattaa luulla että irvailen moisella otsikolla. En tee niin ,vaan olen vakavissani. Uskoontuleminen prosessina, on vaivannut minua siitä lähtien, kun 16 vuotisena siitä ensikertaa kuulin .Se on saanut minut tutkimaan uskoontuloa niin läheltä kun voin.. Itse luulin nuoruudessani, että en ole oikeasti uskovainen ja siksi yritin tulla ihan oikeasti uskoon, ymmärtämättä itseäni.
Kun kuuntelin ihmisten todistuksia uskoontulosta Vivamon rippileireillä ja kinkereillä ja sitten myöhemmin monessa yhteydessä, niin totesin että minun ja heidän kokemuksemme ovat kaukana toisistaan.Kun liikku hengellisissä piireissä niin tällainen asia voi tulla tosi ongelmaksi.
Kun nyt jälkikäteen ajattelen noita todistuksia uskoontulosta, niin olen mielestäni alkanut ymmärtää niitä toisella tavalla.Tänä päivänä väittäisin, että kaikista yksityiskohtien eroista huolimatta, olemme samoilla linjoilla , nuo oikeasti uskoon tulleet ja minä.
Vika ei ollut kokemuksissa vaan reseptissä. Uskoontulossa karismaattisissa piireissä on selvä yhteisesti ymmärretty resepti. Ollaan kokouksissa, lauletaan ja kuunnellaan karismaattisia puhujia. Tilanteesta ja seurasta riippuen prosessi kestää aikansa, koska se vaatii vastarinnan poissulamista ja voimakkaan myönteisen tunteen (rakastumisen tunteen) syntymistä. Jotkut häpeävät aikaisempaa elämäänsä ja ripitäytyvät, pyytäen syntejään anteeksi ja hyvä sielunhoitaja vakuutta että ne on anteeksiannettu .Siitä seuraa valtava helpotus, jonka sitten tunnistetaan uskoontuloksi.
Tästä syntyy kehitysuskovaisille ongelmia .Herätyskristillisyyden ulkopuolisina he tuntevat itsensä todellakin ulkopuolisiksi ,kun heidän elämänikäistä kehitystään ei hyväksytä oikeaksi uskoon kehittymiseksi.
Kuitenkin kehitysuskovaiset ovat myöskin laulaneet , rukoilleet ja tunteneet kuinka sisällä sydän sulaa ja saa hetkeksi levon. Eli rakkaus elää heissäkin, tehden uskomisen mahdolliseksi.Heidän koko uskonelämänsä on vain prosessina erillaista, mutta sisäiset tarpeet ovat samanlaisia äkistiuskoon tulleitten kanssa.Molemmat kaipaavat ja tarvitsevat elävää rakkautta . Huom. nyt en tarkoita uskoa rakkauteen vaan elävää kokemusta. Sellaista, jota ilman elämä on karua , tyhjää, turhaa ja tuhkan makuista. Kyky rakastaa on kategoorinen imperatiivi. Ja jokainen, joka on rakastanut ja rakastunut, tietää kokemuksestaan sen miten helppoa ja itsestään selvää siinä tilassa on uskoa.
Rakkaus on uskoa.
Äkisti uskoontulleilla on suuri ongelma elämyksestä kiinni pitäminen ja lankeamisprosentti onkin suuri, kun kokemukset eivät uudistu tai he eivät löydä itselleen sopivaa seurakuntaa. Monista tuleekin nomaadeja , vaeltaen yhteisöstä toiseen.
Yhteistä molemmille uskon etsijälle on tuon kokemuksen, rakastamisen, uudelleen etsiminen. Tässä minun oivallukseni siitä, että rakkaus synnyttä uskoa, tulee avuksi.
Rakkaus ei ole jokin sielullinen ominaisuus, joka leijuu siellä omia aikojaan, vaan elääkseen ja herätäkseen se vaatii kohteen. Ongelma on se, että Jumalaa on vaikea rakastaa ja on vaikeata kokea että Hän rakastaa minua.
Jeesusta on vähän helpompi rakastaa, mutta se vaatii sisäistä kehitystä. Ensimmäinen Jeesus-kuva elämässämme on epämääräinen yleissivistykseen kuuluva kuva. Sitä seuraa saarnaajien luoma kuva .Siihen vaikuttaa heidän persoonallisuutensa ollessaan välimiehinä(naisina).
Suoraa jumala-suhdetta ei ole , vaan se syntyy välittäjien kautta. Onnellinen on se joka löytää ”pyhimyksensä” jonka puoleen voi kääntyä. Raamatun lukeminen alkaa ja Jeesus-kuva syvenee . Parhaimmillaan hänestä tulee elävä sisäinen keskustelu-partneri sekä rakkauden kohde että sen herättäjä.
On suuri arvoitus ja armo se, että Jeesuksen voi kohdata ja kohdatankin niin monessa eri muodoissa.Moni lähimmäinen kantaa sisällään voimakasta Kristus-hahmoa, joka heistä riippumatta säteilee ympäristöön. Sellaienen hahmo voi olla uskon sijaiskantajana meille muille silloin kun itsellä on vaikeata uskoa.
Tuon sisäisen kuvan ylläpitämiseksi tarvitaan yhteisö, jossa voi hengellisesti tankata ja jossa rakastuminen voi tapahtua seura-illasta toiseen. Väitän, että se kevyt ja hyvä olo kaiken yhdessälaulamisen ja puheiden kuuntelun jälkeen, on se etsitty rakkauden tila ja siinä on helppo uskoa.
Syntyy vakavia ongelmia, jos saarnaajat eivät tiedä rajojaan, vaan aihuttavat traumoja, joista välillä on melkein mahdotonta toipua.Sellainen tapahtuu samalla lailla, kun kaikkein uskotuin ystävä alkaa käyttä minua hyväkseen ja/tai selän takana onkin epälojaalinen tai uskoton jos elää lähisuhteessa.Jos saarnaaja ei täytä mittaansa, niin hän tyhjentää seurakuntansa.
Mutta suurin rakkauden herättäjä ja ylläpitäjä elämässämme on lähimmäinen. Lähimmäinen ihmisenä, johon on suhde . Kaikki ne lähimmäiset, joilla on karismansa suurten ajatusten,uskontojen , taiteiden ja kultuurien luojana. Kaikki rakkauden muodot kaveruudesta ystävyyteen, eroottisesta kiintymyksestä parisuhde-rakkauteen, suuren aatteen palveluksessa olemiseen, kyky nautti luonnosta ja estetiikan eri muodoista ja oppia ajattelun taito itseään tärkeämmän asian palveluksessa ja paljon , paljon muuta ,on rakkautta.Sellaista rakkautta kaipaamme ja saame lähimmäisten kanssa ja heidän kauttaan yhteiselämässä. Ja mikä tärkeintä, lähimmäiset ovat vastaanottajina meidä rakkaudellemme. Onnton se ihminen jolla ei ole ketään joka häntä tarvitsee.Miten voimme elää, jos meillä ei ole ketään joka tarvitsee meidän rakkauttamme.
Ne meistä jotka ovat rakastaneet ja ymmärtäneet, kokevat siihen sisältyvän uskon, tietäen että Jumala on ja löytyy rakkaudessa. Hienoa että Evankelista Johannes voi väittää että jumala on rakkaus .Miksi ei, sellaisestakin on suuri pilvi todistajia .
Pohjoismaissakin on syytä herätä näkemään se ikävämpi islam.
Tässä ei ole kyse islamista sinänsä, vaan islamisteista / ääri-ihmisistä ja heidän saamastaan tuesta po. henkilön lausuntojen ja toimien kautta.
Kritiikissä kyse on siitä, annetaanko demokraattisessa yhteiskunnassa valtaa sellaisille, joiden päämäärät ja keinot eivät ole demokraattisia.
Herääminen tulee liian myöhään. Ongelmia odotettavissa. Ne, joiden huulilla pyörii sana rasisti, niillä ei taida olla mitään tilanteen korjaamiseksi. Lastenlapsia tulee sääli.
Ruotsissa menn
Ruotsissa mennään edellä, usein kyseenalaisesti.
Taas kerran todella ikävä esimerkki siitä, miten valikoivaa n.s. suvaitsevaisuus on Pohjoismaissa, ja ehkä aivan erityisesti Ruotsissa. Ainakin minulla herää kysymys, olisiko Kaplanista koskaan voinut tulla Ympäristöpuoluetta edustava ministeri jos hän olisi ollut samanlaisen taustan omaava kristitty? Epäilenpä vahvasti, ettei häntä olisi siinä tapauksessa huolittu koko puolueeseen.
Markku Hirn :”Rakkaus ei ole jokin sielullinen ominaisuus, joka leijuu siellä omia aikojaan, vaan elääkseen ja herätäkseen se vaatii kohteen. Ongelma on se, että Jumalaa on vaikea rakastaa ja on vaikeata kokea että Hän rakastaa minua.”
Subjektiivista selittelyä rakkaudesta:
Ymmärtääkseen maailmaa ihmisellä on oltava kaksi ominaisuutta: kyky havaita tarkasteltava asia ja kyky liittää tähän ’näkymättömässä’ mielessään sitä vastaava järjellinen sana, asian ’nimi’.
Asiaa pohtineiden filosofien kohdalla ei ole voinut välttyä ajatukselta, että heistä jokainen on päätynyt omaan lopputulokseensa nostamalla ihmismielen tärkeimmäksi ominaisuudeksi sen, joka heillä itsellään on ollut kaikkein voimakkain tai tärkein. Tämä subjektiivinen piirre voi olla tahto, kuten esim. Erik Ahlmanilla tai ajattelu, kuten Descartesilla.
Oma subjektiivinen käsitykseni on, että ensisijainen ja perustavaa laatua oleva tekijä ihmiselle on kuitenkin rakkaus. Se on mielestäni jopa niin perustavaa laatua oleva, että ilman rakkautta ihminen olisi tuomittu elämään tiedotonta, kiven tai kasvin kaltaista elämää. Paavali luonnehtii tätä asiaa Raamatussa toteamalla, että ’jos minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi’.
Mitä rakkaus on? Jos katsot ulos ikkunasta, sinua ’tervehtii’ luonnon monimuotoisuus: puut, varjot, lumikiteet, naapuritalo. Maiseman miljoonista yksityiskohdista mielesi valikoi tietoisesti tai tiedottomasti ne yksityiskohdat, joihin havaintosi kiinnittyy. Tämän ”mielenkiinnon” olemassaolo ja havainnon kohdistuminen sen mukaisesti johonkin tarjolla olevista yksityiskohdista on mielestäni laadullisesti rakkautta. Jos ihmiseltä puuttuisi kokonaan kyky kiinnostua ja kohdistaa tietoisuutensa havaintojensa piirissä olevaan, hänellä ei olisi järjellistä käsitystä maailmasta, ei sosiaalisia suhteita eikä inhimillistä elämää l. Paavalia lainaten: ’en minä mitään olisi’. Rakkaus ei mielestäni ole tunne, vaikka se tunteena tunnetaan, vaan se on ”yleisinhimillinen” ihmisen perustavaa laatua oleva ominaisuus ja Raamatussa Jumalaksikin sanotun todellinen substanssi.
Subjektiivinen havaintoni tällä ajatuspolulla on, että kun tiedostaa ”pisaran” tästä substanssista omassa pienessä minässään, tiedostaa saman ”pisaran” myös muiden ihmisten ”minässä”, ja ymmärtää mitä ajatuspolkua esim. Eino Leino on kulkenut, kun on ”väittänyt” runossaan, että ”ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi”.
Tuula Hölttä.
Sanoitat oikein hienosti sen mitä minäkin yritän sanoa. Toistan vain, että kaipaus sisällämme, on kaipausta siitä että löytyisi joku tai jotakin joka muuttaisi kaipauksen rakkaudeksi, kaipauksen täyttymykseksi. Kaipauksen olemassa olo paljastaa puutteen siitä mikä tekee elämän tarkoituksenmukaiseksi, siis rakkaudelliseksi.
Markku Hirn :”Kaipauksen olemassa olo paljastaa puutteen siitä mikä tekee elämän tarkoituksenmukaiseksi, siis rakkaudelliseksi.”
Kiitos vastauksesta. Subjektiivisen näkemykseni ja kokemukseni mukaan elämä on rakkaudellista vasta sen jälkeen, kun on ensin todella ymmärtänyt mitä tarkoittaa ”Herra on yksi ainoa; rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi.”
https://www.youtube.com/watch?v=5diqGpttHDk