Kuuntelin jokin aika sitten Yle Areenasta kosmologian professori Kari Enqvistin haastattelun vuodelta 2012. Toimittaja Kalle Haatanen käsitteli vieraansa kanssa tuolloin tuoreen kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan teemoja. Käytännössä Enqvist esitteli näkemyksensä uskonnon luonteesta, uskonnollisuudesta ja uskonnottomuudesta.
En ole valitettavasti ole saanut käsiini Enqvistin kirjaa. Keräsin kuitenkin haastattelusta ylös muutamia mielenkiintoisia huomioita. Niiden perusteella Enqvistin matka ei välttämättä ole ollut täysin uskomaton, vaan siinä on hyvinkin uskottavia huomioita.
Ensinnäkin Enqvist erottaa toisistaan uskonnollisuuden, ateismin ja uskonnottomuuden. Ateismin ja uskonnottomuuden välinen määrittely (uskontotieteellisesti/uskonnonfilosofisesti) on oma kysymyksensä. Silti Enqvistin huomio on kiinnostava: hänelle uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnottomuus ovat yhtä lailla asenteita, jotka eivät kaipaa sen kummempaa perustelua. Tätä kutsutaan uskonnonfilosofiassa myös fideistiseksi asenteeksi, jolla usein puolustetaan uskonnollisiin käytänteisiin osallistumisen mielekkyyttä.
Enqvistin erikoispiirteenä on uskonnon ymmärtäminen tunnekokemuksen kaltaisena. Hän käyttää esimerkkinä seuraavaa: ”Olen rakastunut” ei vaadi perusteluja. Samoin ”olen uskossa” ei vaadi perusteluja. Tällaista asennetta kutsutaan myös emotivismiksi. Sisällöllisesti se ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kaukana siitä, kuinka osa uskonnollisina itseään pitävistä oman uskonnollisuutensa ymmärtää. Lisäksi saman suuntaisia huomioita voidaan löytää esimerkiksi luterilaisen uskonnollisuuden perusteksteistä ja pietismistä.
Toiseksi Enqvist erottaa uskonnon ja tieteen tiukasti toisistaan. Hän puhuu esimerkiksi uskonnollisesta elämänmuodosta. Uskonnonfilosofiassa tämä on tuttu termi erityisesti niin sanotussa wittgensteinilaisessa uskonnonfilosofiassa tai muussa Ludwig Wittgensteinista vaikutteita saaneessa filosofiassa. Jumala on määritelmällisesti jotain, johon tieteen metodi ei ota kantaa. Samalla uskonto rajataan rationaalisuus-käsitteen soveltamisen ulkopuolelle monien muiden ihmisten ei-tieteelliseen ajatteluun liittyvien ilmiöiden mukana.
Lisäksi Enqvist määrittelee uudelleen uskonnon ja tieteen suhdetta. Hän ei tyydy perinteiseen ”tiede vastaa miten, uskonto miksi” -malliin. Hän itse asiassa toteaa, ettei uskonnon vastaus (koska Jumala), oikeastaan ole vastaus. Tämä ajatuskehittely kuitenkin jää lähetyksessä hiukan ohueksi, ehkä kirja selventäisi asiaa. Joka tapauksessa näkemys liittyy Enqvistin näkemykseen tieteestä luotettavan tiedon lähteenä ja uskonnosta tunnekokemuksena. Enqvist ei myöskään käsittele henkilökohtaisia merkityssisältöjä, joita uskonto voi yksilöille antaa.
Kolmanneksi Enqvist uudistaa määritelmän konservatiivit-liberaalit oivallisella taantumukselliset-lisällä. Termin voi korvata myös vähemmän arvottavalla palauttamiseen viittaavalla termillä. Jos termiä ei ymmärretä arvottavana, se on kuvaava: on joukko, joka haluaa palauttaa kirkon elämän sellaiseen tilanteeseen, jossa se on jossain historian vaiheessa ollut. Liberaalit puolestaan pyrkivät muuttamaan käytänteitä ja kielenkäytön tapoja.
Konservatiivit, Enqvistin määritelmässä suurin joukko, pyrkivät tasapainoilemaan välissä ja hillitsemään molempien osapuolten kiivautta säilyttämällä maltillisesti nykytilaa.
Oma keskustelunsa on se, että miten hyvin termit kuvaavat tiettyjä ryhmiä ja miten hyvin joidenkin tavoitteiden ympärille muodostuneita joukkoja. Silloin eri kysymyksissä rajat saattavatkin mennä lomittain. Huomio on joka tapauksessa oivallinen.
On paljon uskonnollisiin käytänteisiin osallistuvia, jotka eivät voi allekirjoittaa edes Enqvistin perusväittämiä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että suurin osa uskonnollisiin käytänteisiin osallistuvista ei käsitele omaa suhdettaan uskontoon kovin syvällisesti rationaalisuuden tai uskon ja tieteen suhteiden näkökulmasta. Niiden ihmisten näkemyksiä voisi siis olla oikeutettua kuvata edellä ehdotetulla tavalla.
Kannattaa muistaa, että filosofiassa premissit ja johtopäätökset eivät ole sama asia. En ole juuri opiskellut logiikkaa, mutta käytännössä samoista premisseistä eli ennakko-oletuksista voidaan päätyä eri johtopäätöksiin. Näin näyttäisi olevan Enqvistin kuvaamien uskonnottomien ja joidenkin uskonnollisten ihmisten suhteen.
Enqvistin näkemyksen voi ymmärtää myös esityksenä, kuinka ihmisten pitäisi toimia. Se vie keskustelun aivan eri suuntaan, eikä minulla riitä kannuksia sen käsittelyyn.
Jos haluaa tutustua hyvin erilaiseen näkemykseen Enqvistin ajattelusta, siihen voi tutusta tietynlaiseen kristinuskon tulkintamalliin sitoutuneella Areiopagi-verkkosivustolla. Ehkä huomaat, kuinka erilaisista lähtökohdista tekstejä voi lukea. Toisaalta kannattaa muistaa, että linkkaamani kirjoitus käsittelee kirjaa, ei radio-ohjelmaa.
Tulipa kirjoitukseen perusteellisia kommentteja. Kiitos siitä. Enqvistin kirja herättää selvästi tunteita suuntaan ja toiseen. Aikomuksena on todellakin ehtiä lukea se, kunhan saan sen käsiini.
Uskonto on inhimillisen kulttuurin ilmiö, jota voi tarkastella niin monella eri tavalla. Uskonnolliseen elämänmuotoon osallistuva katsoo omaa uskonnollisuuttaan eri tavoin kuin ihminen, joka ei jaa samaa kokemusmaailmaa. Se, millaisia johtopäätöksiä uskonnollisiin käytänteisiin osallistumisen järkevyydestä, kannattavuudesta tai mielekkyydestä tämän pohjalta tehdään, onkin sitten aivan eri kysymys. Oma intohimoni uskonnonfilosofian opiskelijana on ollut oppia ymmärtämään uskontoa ilmiönä.
En ole niinkään kiinnostunut siitä, voidaanko uskonnollisiin käytänteisiin osallistumista pitää rationaalisena elämänasenteena. Enqvist mitä ilmeisimmin ottaa tähän myös niin sanotusti normatiivisen eli toimintaohjeita sisältävän kannan (preskriptio). Sen hän johtaa tietystä deskriptiosta eli kuvauksesta. Näkökulmani keskustelun kuunteluun ja kuvaamiseen on siis avoimen kiinnostunut. Kiinnostus suuntautuu sen ymmärtämiseen, kuinka eri tavoin ajattelevat ihmiset suhtautuvat uskonnollisiin ilmiöihin.
Kommenteissa on mielenkiintoista huomata, kuinka keskustelun sävy muuttuu, kun ilmiötason keskusteluun tuodaan mukaan selvästi uskonnollisen kielen tai uskonnollisen/kirkollisen puhetavan sisäinen argumentaatio. Sillä on argumentaatioarvoa lähinnä näiden puhetapojen sisällä. Kun sillä pyritään kuvaamaan uskonnon luonnetta ikään kuin normittaen, se ikään kuin vahvistaa tiettyjä blogissa kuvaamiani käsityksiä uskonnollisen uskon luonteesta.
Kiitos siis avartavien näkökulmien tarjoilusta. Empiirisen havaintomateriaalin kerääminen jatkuu.