Kuuntelin jokin aika sitten Yle Areenasta kosmologian professori Kari Enqvistin haastattelun vuodelta 2012. Toimittaja Kalle Haatanen käsitteli vieraansa kanssa tuolloin tuoreen kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan teemoja. Käytännössä Enqvist esitteli näkemyksensä uskonnon luonteesta, uskonnollisuudesta ja uskonnottomuudesta.
En ole valitettavasti ole saanut käsiini Enqvistin kirjaa. Keräsin kuitenkin haastattelusta ylös muutamia mielenkiintoisia huomioita. Niiden perusteella Enqvistin matka ei välttämättä ole ollut täysin uskomaton, vaan siinä on hyvinkin uskottavia huomioita.
Ensinnäkin Enqvist erottaa toisistaan uskonnollisuuden, ateismin ja uskonnottomuuden. Ateismin ja uskonnottomuuden välinen määrittely (uskontotieteellisesti/uskonnonfilosofisesti) on oma kysymyksensä. Silti Enqvistin huomio on kiinnostava: hänelle uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnottomuus ovat yhtä lailla asenteita, jotka eivät kaipaa sen kummempaa perustelua. Tätä kutsutaan uskonnonfilosofiassa myös fideistiseksi asenteeksi, jolla usein puolustetaan uskonnollisiin käytänteisiin osallistumisen mielekkyyttä.
Enqvistin erikoispiirteenä on uskonnon ymmärtäminen tunnekokemuksen kaltaisena. Hän käyttää esimerkkinä seuraavaa: ”Olen rakastunut” ei vaadi perusteluja. Samoin ”olen uskossa” ei vaadi perusteluja. Tällaista asennetta kutsutaan myös emotivismiksi. Sisällöllisesti se ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kaukana siitä, kuinka osa uskonnollisina itseään pitävistä oman uskonnollisuutensa ymmärtää. Lisäksi saman suuntaisia huomioita voidaan löytää esimerkiksi luterilaisen uskonnollisuuden perusteksteistä ja pietismistä.
Toiseksi Enqvist erottaa uskonnon ja tieteen tiukasti toisistaan. Hän puhuu esimerkiksi uskonnollisesta elämänmuodosta. Uskonnonfilosofiassa tämä on tuttu termi erityisesti niin sanotussa wittgensteinilaisessa uskonnonfilosofiassa tai muussa Ludwig Wittgensteinista vaikutteita saaneessa filosofiassa. Jumala on määritelmällisesti jotain, johon tieteen metodi ei ota kantaa. Samalla uskonto rajataan rationaalisuus-käsitteen soveltamisen ulkopuolelle monien muiden ihmisten ei-tieteelliseen ajatteluun liittyvien ilmiöiden mukana.
Lisäksi Enqvist määrittelee uudelleen uskonnon ja tieteen suhdetta. Hän ei tyydy perinteiseen ”tiede vastaa miten, uskonto miksi” -malliin. Hän itse asiassa toteaa, ettei uskonnon vastaus (koska Jumala), oikeastaan ole vastaus. Tämä ajatuskehittely kuitenkin jää lähetyksessä hiukan ohueksi, ehkä kirja selventäisi asiaa. Joka tapauksessa näkemys liittyy Enqvistin näkemykseen tieteestä luotettavan tiedon lähteenä ja uskonnosta tunnekokemuksena. Enqvist ei myöskään käsittele henkilökohtaisia merkityssisältöjä, joita uskonto voi yksilöille antaa.
Kolmanneksi Enqvist uudistaa määritelmän konservatiivit-liberaalit oivallisella taantumukselliset-lisällä. Termin voi korvata myös vähemmän arvottavalla palauttamiseen viittaavalla termillä. Jos termiä ei ymmärretä arvottavana, se on kuvaava: on joukko, joka haluaa palauttaa kirkon elämän sellaiseen tilanteeseen, jossa se on jossain historian vaiheessa ollut. Liberaalit puolestaan pyrkivät muuttamaan käytänteitä ja kielenkäytön tapoja.
Konservatiivit, Enqvistin määritelmässä suurin joukko, pyrkivät tasapainoilemaan välissä ja hillitsemään molempien osapuolten kiivautta säilyttämällä maltillisesti nykytilaa.
Oma keskustelunsa on se, että miten hyvin termit kuvaavat tiettyjä ryhmiä ja miten hyvin joidenkin tavoitteiden ympärille muodostuneita joukkoja. Silloin eri kysymyksissä rajat saattavatkin mennä lomittain. Huomio on joka tapauksessa oivallinen.
On paljon uskonnollisiin käytänteisiin osallistuvia, jotka eivät voi allekirjoittaa edes Enqvistin perusväittämiä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että suurin osa uskonnollisiin käytänteisiin osallistuvista ei käsitele omaa suhdettaan uskontoon kovin syvällisesti rationaalisuuden tai uskon ja tieteen suhteiden näkökulmasta. Niiden ihmisten näkemyksiä voisi siis olla oikeutettua kuvata edellä ehdotetulla tavalla.
Kannattaa muistaa, että filosofiassa premissit ja johtopäätökset eivät ole sama asia. En ole juuri opiskellut logiikkaa, mutta käytännössä samoista premisseistä eli ennakko-oletuksista voidaan päätyä eri johtopäätöksiin. Näin näyttäisi olevan Enqvistin kuvaamien uskonnottomien ja joidenkin uskonnollisten ihmisten suhteen.
Enqvistin näkemyksen voi ymmärtää myös esityksenä, kuinka ihmisten pitäisi toimia. Se vie keskustelun aivan eri suuntaan, eikä minulla riitä kannuksia sen käsittelyyn.
Jos haluaa tutustua hyvin erilaiseen näkemykseen Enqvistin ajattelusta, siihen voi tutusta tietynlaiseen kristinuskon tulkintamalliin sitoutuneella Areiopagi-verkkosivustolla. Ehkä huomaat, kuinka erilaisista lähtökohdista tekstejä voi lukea. Toisaalta kannattaa muistaa, että linkkaamani kirjoitus käsittelee kirjaa, ei radio-ohjelmaa.
TV:ssä joskus on näkynyt paavin astuessaan lentokoneesta heti portaista päästyään suutelevan kyseisen paikan maata. Onko mahdollisesti siis arkkipiispa Mäkinen alkanut matkimaan paavien temppua tullessaan Turkuun? Itse en kyllä vastaava tekisi ns. mistään hinnasta. 🙂 🙂
Kas kun ei kutsunut visiitille arkkipiispantaloon. Tuntuu sitä kirkolla vaan olevan varaa komeisiin pytinkeihin ja koppaviin remontteihin.
Kirkko olisi paljon uskottavampi jos pistäisi moiset pytingit myyntiin ja jakaisi rahat köyhille. Kyllä piispoille kovin kristillisinä ihmisinä luulisi kelpaavan ihan tavallisten ihmisten asunnot. Prameitten kirkonseinien rakentelu voisi myös loppua (esim. Espoon Suvelassa), kun se budjettipuoli kuulemma niin kovasti jo muutenkin ahistaa ja henkilökuntaakin pitää jo ruveta pistämään pihalle.
Koskakohan joku vääräleuka (ainakin Helsingissä) keksii vääntää mainoslauseen muotoon: Ass my Turku.
Turussahan on hyvin tunnettua historian ja nykyajan ”vuorovaikutusta”, kun arvotalot tuhottiin keskustassa ja korvattiin laatikoilla.
http://www.iltasanomat.fi/elokuvat/art-1288385601216.html
Kimmo Wallentin: Kirkko olisi paljon uskottavampi jos pistäisi moiset pytingit myyntiin ja jakaisi rahat köyhille.
Niinpä, mutta kuka ostaisi esim. Turun tuomiokirkon..? Kiinteistön voi myydä vain kerran ja ”jakaa rahat köyhille”. Entäs sitten, kun kaikki kiinteistöt on myyty ja rahat jaettu.? Missä seurakunta kokoontuu ja missä köyhiä palvellaan..?
Jouni Turtiainen
Puhuin nyt kuitenkin lähinnä piispojen ökypytingeistä, en kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kirkoista. Eikös se Jeesuskin ollut vähän sillä kannalla, ettei passaisi paljon pröystäillä, vaan myydä se minkä omistaa ja jakaa köyhille ja että kyllä se pappa taivaassa pitää huolen omistaan niin kuin niistä taivaan linnuista ja kedon kukkasistakin.
On se Suvelan kappelinkin rakentaminen melkoista ökyilyä varsinkin kun kuuntelee kirkon alituista ruikutusta rahojen riittämättömyydestä ja hehkutusta merkittävästä asemastaan hyväntekijänä. Kirkon keräämistä veroista suurimman osan syövät kuitenkin hallinto- ja kiinteistökulut ja diakoniaan käytetään vain häviävän pieni murto-osa.
”Enqvistin erikoispiirteenä on uskonnon ymmärtäminen tunnekokemuksen kaltaisena.”
Ymmärtääkseen maailmaa ihmisellä on oltava kaksi ominaisuutta: kyky havaita tarkasteltava asia ja kyky liittää tähän ’näkymättömässä’ mielessään sitä vastaava järjellinen sana, asian ’nimi’.
Asiaa pohtineiden filosofien kohdalla ei ole voinut välttyä ajatukselta, että heistä jokainen on päätynyt omaan lopputulokseensa nostamalla ihmismielen tärkeimmäksi ominaisuudeksi sen, joka heillä itsellään on ollut kaikkein voimakkain tai tärkein. Tämä subjektiivinen piirre voi olla tahto, kuten esim. Erik Ahlmanilla tai ajattelu, kuten Descartesilla
Jos katsot ulos ikkunasta, sinua ’tervehtii’ luonnon monimuotoisuus: puut, varjot, lumikiteet, naapuritalo. Maiseman miljoonista yksityiskohdista mielesi valikoi tietoisesti tai tiedottomasti ne yksityiskohdat, joihin havaintosi kiinnittyy. Tämän ”mielenkiinnon” olemassaolo ja havainnon kohdistuminen sen mukaisesti johonkin tarjolla olevista yksityiskohdista on mielestäni laadullisesti rakkautta. Jos ihmiseltä puuttuisi kokonaan kyky kiinnostua ja kohdistaa tietoisuutensa havaintojensa piirissä olevaan, hänellä ei olisi järjellistä käsitystä maailmasta, ei sosiaalisia suhteita eikä inhimillistä elämää l. Paavalia lainaten: ’en minä mitään olisi’. Rakkaus ei mielestäni ole tunne, vaikka se tunteena tunnetaan, vaan se on yleisinhimillinen ihmisen perustavaa laatua oleva ominaisuus ja Raamatussa Jumalaksikin sanotun todellinen substanssi.
Viisasti kirjoitat, etteä rakkaus kristillisessä merkityksessä on varmasti tunneälyn ja tahdonkin asia! Yksi asia kuitenkin kosmologien, fyysikkojen ja matemaatikkojen ajattelun ja tahtitieteen tutkimusten kautta on tullut selväksi: ihmisen havaintokyky on todella odotusten suuntaama ja siksi rajallinen. Se on elämässäselviämisen ehtojen sanelemaa käytännöllistä päättelyä. Emme näe muuta kuin, mitä tarvitsemme arkielämässä. Silti Jumalan todellisus on jotain meille näkymätöntä, ehkä epäkäytännöllistäkin. On vaikea tajuta, että avaruudessamme on koko ajan läsnä esim. pimeää ainetta. Kun näemme revontulet, tajuammeko niiden mekanismin ja huikeuden. Luoja on sen uskoni mukaan aikaansaannut auringon myrskyjen avulla ilmakehässämme, kuten avaruustutkijat ovat havainneet. Me emme havaitse. Olemme hyvin vajavaisia tavallisen ihmisen arjen päättelyllä ja rakkaudessakin.
Sydämen usko Jeesukseen ei ole mikään teoria eikä utopia. Usko on Jumalan lahja anovalle (Ef.2:8-10). Jeesus sanoo: ”Minä ylistän Sinua, Isä Taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on Sinulle hyväksi näkynyt” (Mt.11:25,26). Lapsi on aito ja hän tunnistaa ja ottaa vastaan aidon rakkauden. Niinpä ”Totisesti Minä sanon teille:ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, ette pääse Taivasten Valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin Taivasten Valtakunnassa” (Mt.18:4). Sydämen nöyrtyminen Jumala edessä on valinta.
Joona, hyvä kirjoitus. Lue kuitenkin myös Enqvistin ko. kirja! Siinä on paljon lisätietoa aate- ja kulttuurihistorian sekä filosofian ja kosmologian kannalta.Ja teologisia haasteita! Lisäksi aika hupaisastikin joskus kirjoitettu. Ja purnatahan saa uskovana, jos tahtoo. Toisaalta: kosmologinen tietous on ainakin minulle avannut ihmeellisen ikkunan Jumalaksi uskomani Luojan valtavaan maailmankaikkeudelliseen voimaan. Ja siinä sitten ihmettelen niin pienen kuin yhden ihmisen muistamista rakastavasti, kutakin lyhyenä aikanaan elävien joukossa aistittavassa maailmassa (mikä suuressa mittakaavassa on aika rajallinen ja harhainenkin, ihminen kun ei näe kaikkeutta kuin Jumala).
Ps. Joona hyvä, suosittelen muunkin Enqvistin tuotannon lukemista. Se oli tämän kesän toinen lempiurakkani (esim. Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, uusi painos 2014). Toinen oli kertausharjoitus yhden lempinobelistini, Tony Morrisonin, koko tuotannon kronologisen luennan parissa. Aivan upeaa!
Kirjoitin blogin Enqvistin kirjasta, kun se ilmestyi. Havaintoja:
Tartuin Kari Enqvistin kirjaan Uskomaton matka uskovien maailmaan nähdäkseni, miten tiedemies käsitellee uskonasioita. Olin valmistautunut lyömään lyttyyn Enqvistin kosmologisen sanoman.
Jouduin odotuksissani pettymään, sillä Kari Enqvistin tutkielma suomalaisesta, uskonnollisesta sielunmaisemasta on rehellinen tilitys, mutta ennen kaikkea viiltävän terävä. Enqvist uskonnollisuuden ulkopuolisena tarkkailijana havainnoi analyyttisesti, miten vinoutunut ja epärehellinen uskonnollinen maailma saattaa olla. Vaikka blogisti uskoo pyhiin kirjoituksiin, niin Enqvistin kirjan sulkiessaan hän huomaa ymmärtävänsä paljon paremmin Kari Enqvistiä kuin kirkollisen ja herätysliike kristillisyyden älyllistä epärehellisyyttä.
Näyttäisi jopa siltä, että blogistilla ja Kari Enqvistillä on mielipide-eroista huolimatta pitkälti yhteinen missio. Tosin on vaikea subjektiivisesti nähdä, seisotaanko suoran viivan ääripäissä vai kasvokkain, tai selin.
Vasta kirjan lopussa blogisti tunnisti omakuvansa, jonka Enqvist muotoilee seuraavasti:
”Uskonnollisen kartan sirpaloituessa jäljelle jäänee edelleen niitä, jotka otsa rypyssä tavaavat Raamattua aapiskukon kanssa. Tätä joukkoa voitaisiin kutsua yleisnimellä Jaldabaothin Todistajat…”
Uskaltaako uskonnoton lukea, mitä Jaldabaothin Todistaja ajattelee Kari Enqvistin kirjasta? Pitäisi uskaltaa, koska Jaldabaothin Todistajakin uskalsi sukeltaa keskelle Enqvistin ajatusvirtoja, joihin saattaisi hukkua lapsellisen uskonsa kanssa.
Muidenkin uskonnollisten ihmisten olisi hyvä tehdä koe lukemalla Enqvistin kirja. Jos se loukkaa tunteita, niin tietää olevansa uskonnollinen, sidottu maailman taikauskoisiin alkeisvoimiin. [1]
Kirjan alussa Enqvist vertaa uskonnottomuutta homouteen. Kummankin ryhmän on tultava esiin kaapistaan. Vertaus on hieman ontuva, sillä uskonnottomaksi tunnustautuminen ei herätä kuulijoissa ahaa-elämyksiä. Ehkä aiheen laaja käsitteleminen johtuu enemmänkin Enqvistin omasta, äidinmaidossa saadusta luterilaisuudesta, jonka poistaminen näyttäisi vaativan melkoisia voimavaroja.
Enqvistillä on paljon sanottavaa, jonka on määrä todistaa tieteellinen maailmankuva alku- ja loppupisteeksi. Enqvist todistelee asiaa siten, että koska tiede ei perustu dogmeihin, niin tiede on tietoisempi asemastaan kuin uskonnollisuus: ”Mutta kuten olen todennut, fyysikon ylpeyden kääntöpuolelle on kaiverrettu ikuisesti läsnä oleva tietoisuus erehtymisen mahdollisuudesta.”
Aivan samoin voi todeta uskosta. Sen sijaan uskonnollisuus ei sisällä väärässä olemisen aina läsnä olevaa funktiota, koska uskonnollisuus on sidottu erehtymättömiin dogmeihin. Ja juuri siksi uskonnollisuus on niin pelottavaa, koska se helposti roihahtaa fanatismiksi, mistä esimerkkinä katolisen kirkon roviot. Uskonnollinen usko on pelottavimpia voimia ihmisessä. Taitava vallankäyttäjä voi sen valjastaa tekemään hirvittäviä asioita.
Enqvistin kirjan parasta antia on blogistille, kun tämä onnistuu paljastamaan, miten katolisuus on häivyttänyt pyhien kirjoitusten sanomaa ihmiskunnan historiatajunnasta. Enqvist käsittelee katolisuutta, ikään kuin sen oppi perustuisi tiukasti Raamattuun. Ei perustu, vaan isien perinnäissääntöihin ja dogmeihin, jotka on koottu Katolisen kirkon katekismukseen. Raamattu ja katolisuus eivät ole toistensa synonyymejä eikä niitä siten pitäisi missään yhteydessä asettaa samaan koriin, kuten ikävä kyllä populistisesti jatkuvasti tehdään.
Mikäli tuntee kirkkohistoriaa, kuten Enqvist, niin voi vain kysyä, miten järkevä, ajatteleva ihminen voi edes uskoa kirkkoihin, jotka ovat muotoutuneet vallanhimosta? Miten Jumalaan voisi, ikään kuin automaattina, kirkkojen kautta saada kosketuksen, sillä kirkoissa ilmestymällä Jumala hyväksyisi kirkkojen toimintatavat ja olisi siten niille alisteinen?
Enqvist oivaltaa, ehkä tahtomattaan, uskon ja uskonnollisuuden eron kirjoittaessaan tieteestä: ”Koska tieteellinen maailmankuva ei ole dogmi, ei ole olemassa pyhiä kirjoja…” Sen sijaan äitikatolisuudessa, jonka vuoteesta ovat syntyneet lähes kaikki kristillisiksi luokiteltavat liikkeet, on sitovia dogmeja, jolloin kirkko on muuttanut uskon uskonnollisuudeksi. Uskonnollisuus on kuin kiveen hakattu totuus, jota ei ole lupa epäillä eikä ainakaan julkisesti arvostella. Jos kosmologiasta tehtäisiin dogmi, niin se olisi sama asia kuin katolisuus.
Enqvist on analyyttisen terävästi kyennyt näkemään katolisen kirkon ongelmat: ”Katoliset ejakulaatio-ongelmat huipentuvat pedofiiliskandaaleihin ja kumiseen varmuusesineeseen, joka hiertää kirkkoa käsittämättömällä tavalla. Kirkon nyrpeä suhtautuminen kondomeihin tappaa talossa ja puutarhassa, varsin hiv-epidemiasta kärsivässä Afrikassa.
Enqvist tajuaa katolisen pyydyskoukun, joka on kullatuilla höyhenillä peitetty: ”En epäile, ettei liittyminen katolisen kirkon perinteeseen sykähdyttäisi. Mutta samalla tulee ottaneeksi kantaakseen sen koko historian. Tästä pöydästä ei voi noukkia vain sitä, mitä siitä haluaa nähdä.”
Blogistin mieleen nousi Suomen tunnetuin katolilainen Timo Soini, jonka joukot pakosti marssivat kohti katolista päämäärää. Uskonnollisuutta ei voi erottaa politiikasta, vaan ne ovat saman kolikon eri puolia, minkä jo yksin katolisen kirkon historia todistaa. Islam on toinen suuri politiikan ja uskonnon kolikko. Ortodoksien kuhertelu Venäjän vallanpitäjien kanssa ei lupaa hyvää, koska se mahdollistaa uuden Iivana Julman tai Stalinin esiinnousun.
Enqvist viittaa monesti Tapio Puolimatkaan, joka tieteellisesti koettaa todistaa Jumalan olemassaolon. Enqvist toteaa Puolimatkalle: ”Kysymys on sokraattinen: pyrin sillä avaamaan evidentialistien silmät näkemään, ettei uskonnollista uskoa voi perustella tieteellisellä tiedolla.”
Itse asiassa uskonnottoman Enqvistin näkemys on raamatullisempi kuin Jumalan olemassaoloa puolustavan Puolimatkan. Raamatun ilmoittama Jumala on salattu Jumala. [2] Siten Häntä ei voi löytää eikä käsittää kuin uskon kautta. Raamattu itsessään todistaa, ettei usko synny ihmeistä ja merkeistä, ei edes kuolleiden heräämisestä. Kuinka uskonnollisen tieteen kautta voitaisiin päästä parempaan lopputulokseen?
Uskooko Jumalaan tai ei, on itse asiassa epäoleellista, koska se ei anna mitään lisäarvoa. Katoliset mafiosot uskovat Jumalaan, mutta tekevät kuitenkin hirvittäviä asioita kirkkonsa suojeluksessa. Ovatko murhaajat pelastettuja, mutta Jumalaan uskomattomat humaanit tiedemiehet eivät ole?
Natsikortti heilahtaa
Enqvist lainaa entisen arkkipiispa John Vikströmin kirjoituksia: ”…kuinka monta miljoonaa ihmistä uhrattiin, kun Saksassa ja Neuvostoliitossa vallitsevat ateistiset ideologiat…”
Neuvostoliiton ateismi oli kuitenkin uskonto, vaikka se puhuikin eri tavalla kuin luterilaisuus. Neuvostoliiton ateistiuskovat käyttäytyivät, kuten oikeaoppisten uskovaisten tuleekin käyttäytyä tai muuten heidät julistettiin valtion eli kirkon vihollisiksi. Toiseksi John Vikström ei ymmärrä edes sitä, kuten Enqvistkin toteaa, että natsismi on uskonto. Jopa niin, että alkuaikoina katolisuuteen nojaavaa Hitleriä ihailtiin laajasti Suomen luterilaisessa kirkossa. Amerikasta asti kirkot tulivat katsomaan suurta uskon miestä.
Niin sokeaa on uskonnollisuus. Mutta monet tieteen tekijät ymmärsivät, mitä Hitler merkitsisi tulevaisuudelle, kuten Albert Einstein. He näkivät, mutta ne, joiden olisi pitänyt nähdä ja varoittaa, olivat sokeita, kuten Suomen piispat.
Luterilaisen kirkon ahneuden Enqvist on myös havainnoinut. Kun kirkko ja valtio ovat samassa paketissa, niin kumpikin osapuoli huolehtii toistensa tarpeista. Näin tapahtuu vaikka pakolla, mistä Enqvistillä on hyviä esimerkkejä. Enqvistin huomioista tulee blogistille mieleen sanan vanhurskas merkitys. Kirkko on korvannut Uuteen testamenttiin oikeamielisyyden vanhurskaudella, kirkollisella, hämärällä käsitteellä, jota ei voi lähestyä kuin ymmärtämällä kirkon sisäistä dialogia. Kirkon veronmaksajien sieluilla käymä kauppa voi olla vanhurskasta sen omista tulkinnoista käsin, mutta ei se ole oikeamielistä.
Kirkon lapsikasteen suhteen Enqvist on myös oikeilla jäljillä. Vesikasteeseen ei sisälly sen enempää kirkkojen lupaamaa Hengen saamista kuin syntien anteeksiantoa. Vesikaste on selkeimmin määriteltyjä toimituksia Uudessa testamentissa: ”…vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena – joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta…” [3]
Vesikaste ei ole automaatti mihinkään, vaan pyyntö ja toivomus uudelle mahdollisuudelle elämässä. Vesikaste katolisessa ja luterilaisessa merkityksessä on pelkkää taikauskoista temppuilua.
Onneksi Enqvist ottaa esiin kirkkojen maalaaman helvettikuvan. Tässä kohtaa hän kuitenkin toistaa katolista oppia, ei Raamatun ilmoitusta. Helvetti oli Jeesuksen aikana maan päällinen, Jerusalemin lähellä sijaitseva kaatopaikka, jossa poltettiin jätteitä. Kun Jeesus puhui helvetistä, niin juutalaiset ymmärsivät hänen puhuvan paikasta, jonka tulet saattoivat näkyä yöllä Jerusalemiin asti.
Katolinen väännös helvetistä iankaikkisena paikkana on saanut paljon pahaa aikaiseksi. Helvetti on luotu seurakuntien pelotteeksi: ellette tee niin kuin pappi käskee, joudutte helvettiin, ja varsinkin uskonnottomat. Todellisuudessa helvetin merkitys Uuden testamentin konteksteissa on vapauttava ja nimenomaan ajallisesti. Heitä pois se, mikä ahdistaa ja sitoo, heitä kaatopaikalle, missä tuli polttaa eikä sitä enää ole.
Enqvist jatkaa teräviä huomioitaan: ”Kristillinen lähetysinto nojaa vain muutamaan riviin Uudessa testamentissa. Mistä uskova tietää, etteivät nuo rivit ole lipsahtaneet sinne vahingossa?”
Tai tahallisesti. On viitteitä siitä, että katolinen kirkko on lisännyt tarkoituksella muutamat Enqvistin mainitsemat rivit kirjoituksiin, vaikka kirkko muuten on ollut uskollinen alkuperäisimmille kopioille. Blogisti on samaa mieltä Enqvistin kanssa myös siitä, että kristillinen lähetystyö on pahasti vinoutunut ja itsetarkoituksellinen. Lähetystyön suhteen ollaan samassa tilassa kuin mitä oli juutalaisten harjoittama käännytys Jeesuksen aikana:
”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin (gehennan, ge hinnom’in laakson) lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!” [4]
Blogisti on räksyttävänä rakkina ollut pakotettu pohtimaan samaa asiaa kuin minkä Enqvist pukee sanoiksi: ”Mitä väliä näet uskon perusteluista, jos usko johtaa hyvään ja arvokkaaseen elämään.”
Tässä tulee kuitenkin ratkaiseva vedenjakaja. Raamattu ei lupaa hyvää elämää tässä ajassa. Uskonnollinen ihminen ei voi tätä paradoksia ymmärtää. Onko toivo sitten uskomattomissa? Heissä, jotka pystyvät näkemään isommat ja pienemmät adolf hitlerit, joiden edessä uskonnolliset järjestelmät ovat ihastuksesta polvillaan.
Uskonnottomat sanoillaan ja teoillaan voivat olla paljon lähempänä salattua Jumalaa kuin uskonnolliset, jotka teoillaan lähimmäisiä kohtaan Hänet kieltävät. Raamattu kertoo ihmisistä, jotka todistivat uskonnollisesta järjestelmästä, ettei se suinkaan palvellut Jumalaa, vaikka näkikin identiteettinsä valittuna kansana.
Blogisti ei pidä mahdollisena, että kristittynä – sanan alkuperäisessä merkityksessä – voi elää hyvän elämän sellaisena kuin uskonnolliset ihmiset hyvän elämän käsittävät. Kristityllä ei ole paikkaa sen enempää uskonnollisessa kuin tieteellisessä ja filosofisessa maailmassa, ei turvatyynyä, mihin päänsä kallistaa. He ovat outoja ja muukalaisia, ja etsivät ja odottavat isänmaata.
Enqvist on oivaltanut uskonnollisuuden petoksen kirjoittaessaan: ”…että pahaa tehdään siellä, missä Raamattuun ja sen kirjaimeen liimaudutaan kuin kärpäspaperiin”
Samainen Raamattu vahvistaa Enqvistin huomion:
”…tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” [5]
Blogisti lopettelee siihen, mistä aloitti, Enqvistin Jaldabaothin Todistajiin:
”Toivottavasti myös Raamattu uskalletaan tulevina vuosikymmeninä jättää omaan arvoonsa ja siirtää pyhitetyltä korokkeeltaan kirjaksi kirjojen joukkoon. Luulen, ettei sen jakeiden jatkuva mutustelu jaksa sadan vuoden päästä kiinnostaa kuin JaldabaothinTodistajia.”
Filosofi Voltaire totesi aikoinaan samoin kuin Enqvist: sadan vuoden kuluttua Raamattu on vaipunut unholaan. Voltairen kuolemasta on yli 200 vuotta, joten ainakin hänen ennustuksensa meni pieleen. Historia tulee vielä näyttämään, onko Enqvist parempi tulevaisuuden näkijä kuin Voltaire.
Uskonnollisuuden tulevaisuudesta Enqvist toteaa: ”Uskon myös, että vaikutteita otetaan sekä muista uskonnoista että maallisista aatevirtauksista.”
Blogisti on samaa mieltä, koska kehitystä on viety Enqvistin esittämään suuntaan jo kymmeniä vuosia. Nykyinen ekumenia on ihmiskunnan toinen yritys uskontojen synkretismiksi. Uskontojen näkökulmasta ekumenia onnistuessaan olisi kuin Jumalan valtakunta maan päällä. Mutta Jaldabaothin Todistajasta ekumenia saattaisi olla helvetti, pyhän kaupungin ulkopuolella sijaitseva uskonnollisuuden kaatopaikka, jossa palaa sammumaton tuli.
1. Kol.2:8 Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen.
2. Jes.45:15 Totisesti, sinä olet salattu Jumala, sinä Israelin Jumala, sinä Vapahtaja.
3. 1Piet.3:21
4. Mat.23:15
5. 2Kor.3:6
.