Uskova pappi – parempi ihminen?

Edellisessä kirjoituksessa pohdin ”kunnollisen kristityn” kriteereitä. Nyt haluan pohtia sitä, millaisen papin odotetaan olevan. Millainen on kunnollinen pappi?

Muutama vuosikymmen sitten ei ollut tavatonta, että joku esitti papille kysymyksen: Onkos pastori uskossa? Vielä nykyisinkin jotkut ihmiset saattavat pohtia samaa asiaa jonkun seurakuntalaisen tai työntekijän kohdalla pohtimalla onko tämä elävässä uskossa. On siis yksi asia olla uskossa ja toinen asia olla elävässä uskossa. Ja kolmas asia on ”olla uskomassa”, josta aihepiiristä on paljon viime aikoina keskusteltu. Tuo viimeinen määre nimittää kuuluu lestadiolaiseen perinteeseen. Kun joku ”on uskomassa”, hän kuuluu liikkeeseen.

Papin uskoa ja sen vastakohtaa on määritetty määreellä leipäpappi. Sillä tarkoitetaan, että pappi tekee työtään vain leipänsä eteen eikä siis aidosti ja uskon pohjalta. Ilmaisu liittyi laajempaan kirkkokritiikkiin, jota esiintyi muiden muassa Kansanlähetyksen toiminnassa 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä vielä sen jälkeenkin. Vieläkin joku seurakuntalainen saattaa käyttää tuota ilmaisua vaikka sen käyttö on toki paljolti jäänyt pois.

Papin uskoa saatetaan arvailla ja myös arvioida, koska papin tulee olla laumansa paimen ja myös esikuva. Hänen oletetaan siis olevan myös uskomisessa esikuva. Oletusarvo on, että papin tulee uskoa. Joillekin oletusarvo on edelleen, ettei pappi saa epäillä eikä olla heikko uskossaan. Olisikin tietysti outoa, jos pappi ilmaisi jatkuvasti, ettei oikein usko siihen, mitä puhuu ja mitä on tekemässä. Samalla pitää todeta, että pappeuteen ja meihin pappeihin saatetaan kohdistaa ylisuuria odotuksia ja oletuksia. Näin siitä huolimatta, vaikka papit ovat tulleet ja myös tuotu alas jalustalta, jolla he vielä menneinä aikoina olivat.

Itse en ole tavannut vielä pappia, joka ei minun arvioni ja huomioitteni mukaan uskoisi. Ajattelen omasta kokemuksesta, että papiksi on vaikea ryhtyä, jos ei usko tai jos ei halua sitoutua kirkon yhteiseen uskoon. Papin työssä on vaikea olla, jos haluaa torjua kirkon uskon tai jos on vahvasti näkemyksissään ristiriidassa sen kanssa. Se on kokonaan toinen asia kuin asioiden epäily tai oma hiljainen kyseenalaistaminen ja tutkistelu.

Pappisvihkimyksessä papiksi vihittävä antaa neljä lupausta. Ensimmäinen koskee uskossa (joka on juuri tunnustettu uskontunnustuksen myötä) lujana pysymistä ja siinä seurakuntalaisten vahvistamista. Toinen koskee viran oikeaa hoitamista Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kolmas koskee evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa hoitamista kirkon järjestyksen mukaisesti. Viimeisessä vihittävä lupaa edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja lupaa olla esikuvana seurakunnalle,

Pappisvihkimyksen kysymykset ja lupaukset koskevat perusasioita ja eivät siten ole ”kummallisia”. Samalla vihittävä lupaa kuitenkin suuria asioita. Lupausten täyttämisen arviointi on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikkapa esikuvana olemista voi olla vaikeampi arvioida. Luther-Säätiön ja hiljattain syntyneen lähetyshiippakunnan suunnalta tullut vahvin kritiikki on koskenut sitä, että papit ja myös piispat eivät ole pysyneet tunnustuksessa ja Jumalan sanassa. Senkin alueen arviointi on joskus vaikeaa.

Uskon lisäksi papilta odotetaan siis esikuvallisuutta. Tämä odotus voi joskus saada erikoisia piirteitä, jos papin ei ajatella olevan tavallinen, raadollinen ihminen. Toisaalta tuo odotus on ymmärrettävä, koska pappi edustaa oman yhteisönsä arvoja yhteisön jäsenten keskellä. Itse ajattelen, että papin esikuvallisuus on sitä, että pappi omalla paikallaan kilvoittelee toisten kristittyjen keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Superuskovaa ja moraalista yli-ihmistä papista ei tarvitse tulla eikä tehdä. Toisessa ääripäässä on outoa, jos pappi ”elää kuin pellossa” ja aiheuttaa pahennusta ja hämmennystä niin seurakuntayhteisönsä kuin muun yhteiskunnan keskellä.

Kaiken edellä olevan jälkeen pitää todeta, että pappi on – vain – ihminen ja että hänen tulee olla ihminen ihmisten keskellä. Toisten yläpuolelle asettuva pappi ei saa kosketusta ihmisiin. Papin tulee sallia olla myös heikko ja haavoittuva. Se voi joskus olla vaikeinta papille itselleen. Oman haavoittuvuutensa kautta pappi voi olla pappina niille, jotka ovat tulleet elämän haavoittamiksi. Bernanos´n maalaispappi lienee kirjallisuuden vahvimpia kuvia tällaisesta papista.

Jos pitäisi määritellä millainen on hyvä pappi, määritelmiä tulisi hyvin monia. Papit ovat erilaisia. Oman havaintoni mukaan papeilla on vahva ammatti-identiteetti ja pappien joukossa on monien asioiden harrastajia ja taitajia. Meihin pappeihin ei aina siis päde myöskään se, että ”lähti papiksi kun ei muuanne päässyt tai kelvannut”.

Ja vielä papin uskosta: Kuka uskon synnyttää ja kuka sen mittaa? Papinkin uskon synnyttää yksin Jumalan Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ylläpitää ja vahvistaa uskon seurakunnassa. Papin usko on liittymistä seurakuntalaisten kanssa kirkon yhteiseen uskoon ja kertomista toisille, että sama hyvä asia on tarjolla kaikille. Papin usko ei pelasta ketään vaan papin ja muiden pelastus on Jumalan armossa Kristuksessa. Pappi osoittaa työllään, että hänkin tarvitsee jatkuvasti Jumalan armoa. Ilman sitä ei pappi selviä eikä kukaan muukaan. Pappi tarvitsee työssään tukea, esirukousta ja seurakuntalaisten ystävyyttä.

Toivo Loikkanen, kirkon uskoon toisten kanssa tunnustautuva pappi, ihminen

  1. Minä en myöskään ole tavannut koskaan ”uskomatonta” pappia. Olen sitä mieltä, että se olisikin mahdoton yhtälö. Jos ei itse usko asiaansa, täytyy olla lähes uskomaton huijari (huijarisaarnaajat on asia erikseen). Se, joka epäilee papin uskoa, epäilee itse asiassa myös omaa uskoaan. koska sitä täytyy pönkittää yrittämällä selvittää, onko toinen ”oikeassa” eli samanlaisessa uskossa kuin itse on. Hän yrittää ottaa siis ottaa oman sisäisen turvattomuutensa vuoksi selvää, onko toinen ystävä vai vihollinen. Toisekseen se osoittaa asiattomuutta ja tahdittomuuta, sillä siinä ei kunnioiteta toisen uskonnäkemystä. Jokaiselle usko on auennut vain sen verran kuin Jumala Henkensä kautta on sitä kirkastanut. Enempää ei voi vaatia keneltäkään. Kukaan ei voi tulla minun ja Jumalan väliin ja kukaan ei näe toisen sydämeen. Uskonnollinen kieli voidaan tulkita epäuskoksi (vrt. ”olla uskomassa”) tai mikä muu tahansa ulkonainen seikka. Jos pappi elää julkisynnissä, hän ei enää voi mielestäni hoitaa virkaansa, mutta kuitenkaan en voi kyseenalaistaa hänen, syntisen ihmisen, uskoa! Jeesus ”uskoi” ihmiseen, ei halveksinut syntisintäkään vaan auttoi ja armahti, rakasti. Meillä on paljon tärkeämpää tekemistä kuin ”haistella henkiä” – kertoa ilosanomaa ja tehdä rakkauden tekoja.

  2. Jäin miettimään Soili Juntumaata, joka ei sanojensa mukaan ole tavannut yhtään ”uskomatonta” pappia.
    En tiedä, olenko minä tavannut todella uskovia ja/tai/vai todella uskomattomia pappeja, koska en näe ihmisten sydämiin, mutta pappeja, jotka uskomattoman monimutkaisin sanankääntein pyrkivät olemaan sanomatta mitään henkilökohtaisesta uskostaan, olen kyllä tavannut ja kuullut ja nähnyt. Jostain syystä tätä asiaa moni ei halua ilmaista, vaan haluaa jättää sen ilmaan. Tai sitten sanoo vaikka ”sitoutuvansa omaan kristilliseen kulttuuriinsa ja perinteeseensä ”. Tai sanoo, että ei näitä juttuja ole tarkoitettukaan ottaa todesta, vaan vertauskuvina tai tai… Ota siitä sitten selvää…

    Täällä näköjään tästä asiasta puhutaan lähinnä eri tavalla uskonsa ilmaisevien erimielisyytenä, mutta olen kyllä kuullut ”ihan tavallisilta” ihmisiltä myös sitä, kuinka hämmentyneitä he ovat tässä asiassa. Osa sanoo suoraan, että he eivät usko, kun papitkaan eivät usko…

  3. Vielä Maija Mäkelälle: Miksi pappien pitäisi antaa ”henkilökohtaisia todistuksia” hoitaessaan paimenvirkaa? Ei kaikilla ole uskonnollisia kokemuksia, vaan he pitäytyvät siihen uskontunnustukseen, mihin kirkkokin. Uskontunnustushan on suureksi osaksi symbolinen likiarvo siitä, mitä emme koskaan voi sanoin kuvata saatikka ymmärtää. Kaikki on vain aavistelua sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on itsekullekin kirkastanut. Se, ettei usko kirjaimellisesti (=järjen mukaan) johonkin, ei todista sitä, ettei uskoisi! Oikeastaan ne, jotka sanovat uskovansa Raamatun joka sanaan sellaisenaan, ovat järkiuskoisia. Pyhä Henki kirkastaa jokaiselle sen, mitä haluaa. Enempää emme voi vaatia itseltämme emmekä toisilta. Eikä meidän tarvitse kritisoida toisten uskoa kunhan pitäisimme omastamme huolta. Siksi ajattelen, että ”uskomaton pappi” on mahdoton yhtälö. Luottakaamme toisiimme ja kunnioittakaamme toistemme (erilaillakin ymmärrettyä) uskoa ja rakastakaamme toisiamme!

  4. Soili Juntumaan teksti pani hiukan kysymään ja ihmettelemään. Onko jäänyt Soililta huomaamatta ne monet eri pappien lausunnot, jossa kiistetään uskomme keskeiset totuudet??
    Ajatteleekohan häni että tällaiset epäuskon ilmaukset ovat uskon hedelmiä, että Herramme tahtoo hämmentää uskoviensa laumaa?
    Samoin piispalliset vierailut ulkomailta, jossa asianomainen piispa ilmoittaa, että ylösnousemusta ei ole, eikä myöskään rukouksia kuulevaa Jumalaa. Varmaankin kutsuja on itse samassa hengessä kun kutsuttava.
    Näinkö toteutetaan Jeesuksen käskyä: ruoki minun lampaitani ??
    Selkääntaputtajien sijasta voisi olla ihan hyvä joku kysymässä asianomaiselta:; oletko uskossa, miten on asiasi…?

  5. Soili Juntumaa. Luulen ymmärtäväni, mistä puhut. Usein oma taustamme saa meidät allergisiksi tietyille ilmaisuille. Samoja puheita olen kanssasi nuoruudessa kuullut ja niiden takia varmaan armollisemmaksi tullut niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Ymmärrän hyvin niitäkin, jotka kokevat tarpeelliseksi sanoutua irti kaikesta kokemastaan, esim ilmaisemastaan ”ahdistavasta fanaattisuudesta”.

    Sittenkin… jos pappi haluaa monisanaisesti selittää, mihin ja miten hän ei usko, ihmisten olisi mielestäni oikeus kuulla edes jotain myös siitä, mihin ja miten hän uskoo. Minun on edelleenkin, kaikista kokemuksistani huolimatta, vaikea ymmärtää papin täysin sanoittamatonta uskoa, kun epäuskoa sanoitetaan varsin huolettomasti. Minusta tuntui esim. hyvältä, kun eräs pappi ilmaisi halunsa olla ”toivovainen”, kun ei halunnut olla ”uskovainen”.

    Nyt en siis puhu vain itsestäni tai viiteryhmästäni vaan siitä, mitä kuulen ja luen kirkon aktiivipiirin ulkopuolisilta ihmsiltä, heidän oikeuksistaan…

Loikkanen Toivo
Loikkanen Toivohttps://www.facebook.com/toivo.loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.