Edellisessä kirjoituksessa pohdin ”kunnollisen kristityn” kriteereitä. Nyt haluan pohtia sitä, millaisen papin odotetaan olevan. Millainen on kunnollinen pappi?
Muutama vuosikymmen sitten ei ollut tavatonta, että joku esitti papille kysymyksen: Onkos pastori uskossa? Vielä nykyisinkin jotkut ihmiset saattavat pohtia samaa asiaa jonkun seurakuntalaisen tai työntekijän kohdalla pohtimalla onko tämä elävässä uskossa. On siis yksi asia olla uskossa ja toinen asia olla elävässä uskossa. Ja kolmas asia on ”olla uskomassa”, josta aihepiiristä on paljon viime aikoina keskusteltu. Tuo viimeinen määre nimittää kuuluu lestadiolaiseen perinteeseen. Kun joku ”on uskomassa”, hän kuuluu liikkeeseen.
Papin uskoa ja sen vastakohtaa on määritetty määreellä leipäpappi. Sillä tarkoitetaan, että pappi tekee työtään vain leipänsä eteen eikä siis aidosti ja uskon pohjalta. Ilmaisu liittyi laajempaan kirkkokritiikkiin, jota esiintyi muiden muassa Kansanlähetyksen toiminnassa 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä vielä sen jälkeenkin. Vieläkin joku seurakuntalainen saattaa käyttää tuota ilmaisua vaikka sen käyttö on toki paljolti jäänyt pois.
Papin uskoa saatetaan arvailla ja myös arvioida, koska papin tulee olla laumansa paimen ja myös esikuva. Hänen oletetaan siis olevan myös uskomisessa esikuva. Oletusarvo on, että papin tulee uskoa. Joillekin oletusarvo on edelleen, ettei pappi saa epäillä eikä olla heikko uskossaan. Olisikin tietysti outoa, jos pappi ilmaisi jatkuvasti, ettei oikein usko siihen, mitä puhuu ja mitä on tekemässä. Samalla pitää todeta, että pappeuteen ja meihin pappeihin saatetaan kohdistaa ylisuuria odotuksia ja oletuksia. Näin siitä huolimatta, vaikka papit ovat tulleet ja myös tuotu alas jalustalta, jolla he vielä menneinä aikoina olivat.
Itse en ole tavannut vielä pappia, joka ei minun arvioni ja huomioitteni mukaan uskoisi. Ajattelen omasta kokemuksesta, että papiksi on vaikea ryhtyä, jos ei usko tai jos ei halua sitoutua kirkon yhteiseen uskoon. Papin työssä on vaikea olla, jos haluaa torjua kirkon uskon tai jos on vahvasti näkemyksissään ristiriidassa sen kanssa. Se on kokonaan toinen asia kuin asioiden epäily tai oma hiljainen kyseenalaistaminen ja tutkistelu.
Pappisvihkimyksessä papiksi vihittävä antaa neljä lupausta. Ensimmäinen koskee uskossa (joka on juuri tunnustettu uskontunnustuksen myötä) lujana pysymistä ja siinä seurakuntalaisten vahvistamista. Toinen koskee viran oikeaa hoitamista Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kolmas koskee evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa hoitamista kirkon järjestyksen mukaisesti. Viimeisessä vihittävä lupaa edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja lupaa olla esikuvana seurakunnalle,
Pappisvihkimyksen kysymykset ja lupaukset koskevat perusasioita ja eivät siten ole ”kummallisia”. Samalla vihittävä lupaa kuitenkin suuria asioita. Lupausten täyttämisen arviointi on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikkapa esikuvana olemista voi olla vaikeampi arvioida. Luther-Säätiön ja hiljattain syntyneen lähetyshiippakunnan suunnalta tullut vahvin kritiikki on koskenut sitä, että papit ja myös piispat eivät ole pysyneet tunnustuksessa ja Jumalan sanassa. Senkin alueen arviointi on joskus vaikeaa.
Uskon lisäksi papilta odotetaan siis esikuvallisuutta. Tämä odotus voi joskus saada erikoisia piirteitä, jos papin ei ajatella olevan tavallinen, raadollinen ihminen. Toisaalta tuo odotus on ymmärrettävä, koska pappi edustaa oman yhteisönsä arvoja yhteisön jäsenten keskellä. Itse ajattelen, että papin esikuvallisuus on sitä, että pappi omalla paikallaan kilvoittelee toisten kristittyjen keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Superuskovaa ja moraalista yli-ihmistä papista ei tarvitse tulla eikä tehdä. Toisessa ääripäässä on outoa, jos pappi ”elää kuin pellossa” ja aiheuttaa pahennusta ja hämmennystä niin seurakuntayhteisönsä kuin muun yhteiskunnan keskellä.
Kaiken edellä olevan jälkeen pitää todeta, että pappi on – vain – ihminen ja että hänen tulee olla ihminen ihmisten keskellä. Toisten yläpuolelle asettuva pappi ei saa kosketusta ihmisiin. Papin tulee sallia olla myös heikko ja haavoittuva. Se voi joskus olla vaikeinta papille itselleen. Oman haavoittuvuutensa kautta pappi voi olla pappina niille, jotka ovat tulleet elämän haavoittamiksi. Bernanos´n maalaispappi lienee kirjallisuuden vahvimpia kuvia tällaisesta papista.
Jos pitäisi määritellä millainen on hyvä pappi, määritelmiä tulisi hyvin monia. Papit ovat erilaisia. Oman havaintoni mukaan papeilla on vahva ammatti-identiteetti ja pappien joukossa on monien asioiden harrastajia ja taitajia. Meihin pappeihin ei aina siis päde myöskään se, että ”lähti papiksi kun ei muuanne päässyt tai kelvannut”.
Ja vielä papin uskosta: Kuka uskon synnyttää ja kuka sen mittaa? Papinkin uskon synnyttää yksin Jumalan Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ylläpitää ja vahvistaa uskon seurakunnassa. Papin usko on liittymistä seurakuntalaisten kanssa kirkon yhteiseen uskoon ja kertomista toisille, että sama hyvä asia on tarjolla kaikille. Papin usko ei pelasta ketään vaan papin ja muiden pelastus on Jumalan armossa Kristuksessa. Pappi osoittaa työllään, että hänkin tarvitsee jatkuvasti Jumalan armoa. Ilman sitä ei pappi selviä eikä kukaan muukaan. Pappi tarvitsee työssään tukea, esirukousta ja seurakuntalaisten ystävyyttä.
Toivo Loikkanen, kirkon uskoon toisten kanssa tunnustautuva pappi, ihminen
Niin – ja pappi on syntinen!
…pappi(kin) on armahdettu syntinen!
Minulla on se ongelma, että omissa huomioissani (ei arviossani) on löytynyt joukko pappeja, jotka pyrkivät itse ”rehellisesti” sanallisesti ilmaisemaan sen, että he eivät usko… Se saattaa tietysti sisältää tarpeen olla lukeutumatta näiden ns uskovien pappien joukkoon, mutta tuottaa kuitenkin hämmennystä meissä yksinkertaisissa…
Miksi ihmeessä epäily olisi niin paljon kunnioitettavampaa kuin yksinkertainen usko? Onko tuo sanailu vain kielipeliä vai onko kyse erilaisesta uskon äidinkielestä? Minulle tällainen näpertely sanoilla viestii pikemminkin ylemmyydentunteesta kuin nöyryydestä suurten asioiden edessä?
Papin pitäisi tietysti olla uskossa eikä ainoastaan virkamies. Juuri uskossa oleva ihminen on armahdettu syntinen.
Hyvää pohdiskelua. Minä olen mielestäni uskossa, jopa elävässä uskossa. Mutta jos ”olla uskomassa” tarkoittaa vanhoillislestadiolaisuutta, niin sitä en ole. Kaikki tuntemani papit ovat elävässä uskossa. Uskokaa huviksenne. Esikuvallisuudesta en ole varma, kun en ihan tiedä, mitä kukin sillä tarkoittaa. Synnitön en ole.
Moniko pappi jättäisi papintyön, jos vaikka kotikunnassa olisi tarjolla samalla palkalla muuta työtä? Moniko pappi kokee, että tekee työtään Jumalalle, eikä voisi lähteä ”maalliseen” työhön, vaikka saisi enemmän palkkaa tästä uudesta työstä?
Juha. Minä en ainakaan lähde papin työstä, vaikka saisin tuhatkertaisen palkan.
Uskon, että seurakuntalaiset rukoilevat minunkin puolestani. Näillä palstoilla ei juuri muuta saa kuin arvostelua. Mutta tapaamani tavalliset seurakuntalaiset ovat ihania ihmisiä. He ymmärtävät jopa pappiakin.
Minustakin olisi kiva olla sellaisessa prelaattijoukossa, jossa kaikki ovat uskossa.
Kyllä papin pitää uskoa, vieläpä uskoa kirkon tunnustuksen mukaisesti. Ellei näin ole, tulevat seurakuntalaiset väistämättä petetyiksi. Jos nimittäin epäuskoinen pappi puhuu kirkon opin mukaisesti, mutta vastoin omaa vakaumustaan, hän valehtelee, koska väittää todeksi semmoista, minkä itse uskoo epätodeksi. Jos hän taas puhuu omiaan vastoin kirkon tunnustusta hän niinikään valehtelee, koska seurakuntalaiset luulevat hänen puhuvan kirkon opin mukaisesti, vaikka hän puhuukin aivan toisin. Kaikkein vaativimaksi lupaukseksi koen kuitenkin tuon lupauksen esikuvallisesta elämästä. Pappi kun lankeilee siinä missä kuka tahansa. Tuo lupaus kuitenkin velvoittaa yritykseen elää pahennusta herättämättä, ja ehkä tuo yritys sentään vie oikeaan suuntaan. On olennaista myöntää, että pappi ei voi jyrkästi erottaa virkaminää ja yksityisminää.