Uskova pappi – parempi ihminen?

Edellisessä kirjoituksessa pohdin ”kunnollisen kristityn” kriteereitä. Nyt haluan pohtia sitä, millaisen papin odotetaan olevan. Millainen on kunnollinen pappi?

Muutama vuosikymmen sitten ei ollut tavatonta, että joku esitti papille kysymyksen: Onkos pastori uskossa? Vielä nykyisinkin jotkut ihmiset saattavat pohtia samaa asiaa jonkun seurakuntalaisen tai työntekijän kohdalla pohtimalla onko tämä elävässä uskossa. On siis yksi asia olla uskossa ja toinen asia olla elävässä uskossa. Ja kolmas asia on ”olla uskomassa”, josta aihepiiristä on paljon viime aikoina keskusteltu. Tuo viimeinen määre nimittää kuuluu lestadiolaiseen perinteeseen. Kun joku ”on uskomassa”, hän kuuluu liikkeeseen.

Papin uskoa ja sen vastakohtaa on määritetty määreellä leipäpappi. Sillä tarkoitetaan, että pappi tekee työtään vain leipänsä eteen eikä siis aidosti ja uskon pohjalta. Ilmaisu liittyi laajempaan kirkkokritiikkiin, jota esiintyi muiden muassa Kansanlähetyksen toiminnassa 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä vielä sen jälkeenkin. Vieläkin joku seurakuntalainen saattaa käyttää tuota ilmaisua vaikka sen käyttö on toki paljolti jäänyt pois.

Papin uskoa saatetaan arvailla ja myös arvioida, koska papin tulee olla laumansa paimen ja myös esikuva. Hänen oletetaan siis olevan myös uskomisessa esikuva. Oletusarvo on, että papin tulee uskoa. Joillekin oletusarvo on edelleen, ettei pappi saa epäillä eikä olla heikko uskossaan. Olisikin tietysti outoa, jos pappi ilmaisi jatkuvasti, ettei oikein usko siihen, mitä puhuu ja mitä on tekemässä. Samalla pitää todeta, että pappeuteen ja meihin pappeihin saatetaan kohdistaa ylisuuria odotuksia ja oletuksia. Näin siitä huolimatta, vaikka papit ovat tulleet ja myös tuotu alas jalustalta, jolla he vielä menneinä aikoina olivat.

Itse en ole tavannut vielä pappia, joka ei minun arvioni ja huomioitteni mukaan uskoisi. Ajattelen omasta kokemuksesta, että papiksi on vaikea ryhtyä, jos ei usko tai jos ei halua sitoutua kirkon yhteiseen uskoon. Papin työssä on vaikea olla, jos haluaa torjua kirkon uskon tai jos on vahvasti näkemyksissään ristiriidassa sen kanssa. Se on kokonaan toinen asia kuin asioiden epäily tai oma hiljainen kyseenalaistaminen ja tutkistelu.

Pappisvihkimyksessä papiksi vihittävä antaa neljä lupausta. Ensimmäinen koskee uskossa (joka on juuri tunnustettu uskontunnustuksen myötä) lujana pysymistä ja siinä seurakuntalaisten vahvistamista. Toinen koskee viran oikeaa hoitamista Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kolmas koskee evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa hoitamista kirkon järjestyksen mukaisesti. Viimeisessä vihittävä lupaa edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja lupaa olla esikuvana seurakunnalle,

Pappisvihkimyksen kysymykset ja lupaukset koskevat perusasioita ja eivät siten ole ”kummallisia”. Samalla vihittävä lupaa kuitenkin suuria asioita. Lupausten täyttämisen arviointi on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikkapa esikuvana olemista voi olla vaikeampi arvioida. Luther-Säätiön ja hiljattain syntyneen lähetyshiippakunnan suunnalta tullut vahvin kritiikki on koskenut sitä, että papit ja myös piispat eivät ole pysyneet tunnustuksessa ja Jumalan sanassa. Senkin alueen arviointi on joskus vaikeaa.

Uskon lisäksi papilta odotetaan siis esikuvallisuutta. Tämä odotus voi joskus saada erikoisia piirteitä, jos papin ei ajatella olevan tavallinen, raadollinen ihminen. Toisaalta tuo odotus on ymmärrettävä, koska pappi edustaa oman yhteisönsä arvoja yhteisön jäsenten keskellä. Itse ajattelen, että papin esikuvallisuus on sitä, että pappi omalla paikallaan kilvoittelee toisten kristittyjen keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Superuskovaa ja moraalista yli-ihmistä papista ei tarvitse tulla eikä tehdä. Toisessa ääripäässä on outoa, jos pappi ”elää kuin pellossa” ja aiheuttaa pahennusta ja hämmennystä niin seurakuntayhteisönsä kuin muun yhteiskunnan keskellä.

Kaiken edellä olevan jälkeen pitää todeta, että pappi on – vain – ihminen ja että hänen tulee olla ihminen ihmisten keskellä. Toisten yläpuolelle asettuva pappi ei saa kosketusta ihmisiin. Papin tulee sallia olla myös heikko ja haavoittuva. Se voi joskus olla vaikeinta papille itselleen. Oman haavoittuvuutensa kautta pappi voi olla pappina niille, jotka ovat tulleet elämän haavoittamiksi. Bernanos´n maalaispappi lienee kirjallisuuden vahvimpia kuvia tällaisesta papista.

Jos pitäisi määritellä millainen on hyvä pappi, määritelmiä tulisi hyvin monia. Papit ovat erilaisia. Oman havaintoni mukaan papeilla on vahva ammatti-identiteetti ja pappien joukossa on monien asioiden harrastajia ja taitajia. Meihin pappeihin ei aina siis päde myöskään se, että ”lähti papiksi kun ei muuanne päässyt tai kelvannut”.

Ja vielä papin uskosta: Kuka uskon synnyttää ja kuka sen mittaa? Papinkin uskon synnyttää yksin Jumalan Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ylläpitää ja vahvistaa uskon seurakunnassa. Papin usko on liittymistä seurakuntalaisten kanssa kirkon yhteiseen uskoon ja kertomista toisille, että sama hyvä asia on tarjolla kaikille. Papin usko ei pelasta ketään vaan papin ja muiden pelastus on Jumalan armossa Kristuksessa. Pappi osoittaa työllään, että hänkin tarvitsee jatkuvasti Jumalan armoa. Ilman sitä ei pappi selviä eikä kukaan muukaan. Pappi tarvitsee työssään tukea, esirukousta ja seurakuntalaisten ystävyyttä.

Toivo Loikkanen, kirkon uskoon toisten kanssa tunnustautuva pappi, ihminen