Edellisessä kirjoituksessa pohdin ”kunnollisen kristityn” kriteereitä. Nyt haluan pohtia sitä, millaisen papin odotetaan olevan. Millainen on kunnollinen pappi?
Muutama vuosikymmen sitten ei ollut tavatonta, että joku esitti papille kysymyksen: Onkos pastori uskossa? Vielä nykyisinkin jotkut ihmiset saattavat pohtia samaa asiaa jonkun seurakuntalaisen tai työntekijän kohdalla pohtimalla onko tämä elävässä uskossa. On siis yksi asia olla uskossa ja toinen asia olla elävässä uskossa. Ja kolmas asia on ”olla uskomassa”, josta aihepiiristä on paljon viime aikoina keskusteltu. Tuo viimeinen määre nimittää kuuluu lestadiolaiseen perinteeseen. Kun joku ”on uskomassa”, hän kuuluu liikkeeseen.
Papin uskoa ja sen vastakohtaa on määritetty määreellä leipäpappi. Sillä tarkoitetaan, että pappi tekee työtään vain leipänsä eteen eikä siis aidosti ja uskon pohjalta. Ilmaisu liittyi laajempaan kirkkokritiikkiin, jota esiintyi muiden muassa Kansanlähetyksen toiminnassa 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä vielä sen jälkeenkin. Vieläkin joku seurakuntalainen saattaa käyttää tuota ilmaisua vaikka sen käyttö on toki paljolti jäänyt pois.
Papin uskoa saatetaan arvailla ja myös arvioida, koska papin tulee olla laumansa paimen ja myös esikuva. Hänen oletetaan siis olevan myös uskomisessa esikuva. Oletusarvo on, että papin tulee uskoa. Joillekin oletusarvo on edelleen, ettei pappi saa epäillä eikä olla heikko uskossaan. Olisikin tietysti outoa, jos pappi ilmaisi jatkuvasti, ettei oikein usko siihen, mitä puhuu ja mitä on tekemässä. Samalla pitää todeta, että pappeuteen ja meihin pappeihin saatetaan kohdistaa ylisuuria odotuksia ja oletuksia. Näin siitä huolimatta, vaikka papit ovat tulleet ja myös tuotu alas jalustalta, jolla he vielä menneinä aikoina olivat.
Itse en ole tavannut vielä pappia, joka ei minun arvioni ja huomioitteni mukaan uskoisi. Ajattelen omasta kokemuksesta, että papiksi on vaikea ryhtyä, jos ei usko tai jos ei halua sitoutua kirkon yhteiseen uskoon. Papin työssä on vaikea olla, jos haluaa torjua kirkon uskon tai jos on vahvasti näkemyksissään ristiriidassa sen kanssa. Se on kokonaan toinen asia kuin asioiden epäily tai oma hiljainen kyseenalaistaminen ja tutkistelu.
Pappisvihkimyksessä papiksi vihittävä antaa neljä lupausta. Ensimmäinen koskee uskossa (joka on juuri tunnustettu uskontunnustuksen myötä) lujana pysymistä ja siinä seurakuntalaisten vahvistamista. Toinen koskee viran oikeaa hoitamista Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kolmas koskee evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa hoitamista kirkon järjestyksen mukaisesti. Viimeisessä vihittävä lupaa edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja lupaa olla esikuvana seurakunnalle,
Pappisvihkimyksen kysymykset ja lupaukset koskevat perusasioita ja eivät siten ole ”kummallisia”. Samalla vihittävä lupaa kuitenkin suuria asioita. Lupausten täyttämisen arviointi on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikkapa esikuvana olemista voi olla vaikeampi arvioida. Luther-Säätiön ja hiljattain syntyneen lähetyshiippakunnan suunnalta tullut vahvin kritiikki on koskenut sitä, että papit ja myös piispat eivät ole pysyneet tunnustuksessa ja Jumalan sanassa. Senkin alueen arviointi on joskus vaikeaa.
Uskon lisäksi papilta odotetaan siis esikuvallisuutta. Tämä odotus voi joskus saada erikoisia piirteitä, jos papin ei ajatella olevan tavallinen, raadollinen ihminen. Toisaalta tuo odotus on ymmärrettävä, koska pappi edustaa oman yhteisönsä arvoja yhteisön jäsenten keskellä. Itse ajattelen, että papin esikuvallisuus on sitä, että pappi omalla paikallaan kilvoittelee toisten kristittyjen keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Superuskovaa ja moraalista yli-ihmistä papista ei tarvitse tulla eikä tehdä. Toisessa ääripäässä on outoa, jos pappi ”elää kuin pellossa” ja aiheuttaa pahennusta ja hämmennystä niin seurakuntayhteisönsä kuin muun yhteiskunnan keskellä.
Kaiken edellä olevan jälkeen pitää todeta, että pappi on – vain – ihminen ja että hänen tulee olla ihminen ihmisten keskellä. Toisten yläpuolelle asettuva pappi ei saa kosketusta ihmisiin. Papin tulee sallia olla myös heikko ja haavoittuva. Se voi joskus olla vaikeinta papille itselleen. Oman haavoittuvuutensa kautta pappi voi olla pappina niille, jotka ovat tulleet elämän haavoittamiksi. Bernanos´n maalaispappi lienee kirjallisuuden vahvimpia kuvia tällaisesta papista.
Jos pitäisi määritellä millainen on hyvä pappi, määritelmiä tulisi hyvin monia. Papit ovat erilaisia. Oman havaintoni mukaan papeilla on vahva ammatti-identiteetti ja pappien joukossa on monien asioiden harrastajia ja taitajia. Meihin pappeihin ei aina siis päde myöskään se, että ”lähti papiksi kun ei muuanne päässyt tai kelvannut”.
Ja vielä papin uskosta: Kuka uskon synnyttää ja kuka sen mittaa? Papinkin uskon synnyttää yksin Jumalan Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ylläpitää ja vahvistaa uskon seurakunnassa. Papin usko on liittymistä seurakuntalaisten kanssa kirkon yhteiseen uskoon ja kertomista toisille, että sama hyvä asia on tarjolla kaikille. Papin usko ei pelasta ketään vaan papin ja muiden pelastus on Jumalan armossa Kristuksessa. Pappi osoittaa työllään, että hänkin tarvitsee jatkuvasti Jumalan armoa. Ilman sitä ei pappi selviä eikä kukaan muukaan. Pappi tarvitsee työssään tukea, esirukousta ja seurakuntalaisten ystävyyttä.
Toivo Loikkanen, kirkon uskoon toisten kanssa tunnustautuva pappi, ihminen
Ensin historiallinen katsaus. Ennen vanhaan papin henkilökohtaisen uskon kanssa ei ollut niin suurta väliä. Kahdesta syystä. Papin työ ei ollut samanlaista omakohtaiseen uskoon vaikuttamista. Riitti kun hoiti asianmukaisesti kirkolliset toimitukset. Pappi ei ollut mikään herätysjulistaja, sielunhoitaja eikä rinnallakulkija, vaan kirkon virkamies. Pietistioikeudenkäynneissä yksi syytteen saamisen kriteeri oli se, että vaati papilta henkilökohtaista uskoa. Siinä peilattiin luterilaista opintulkintaa sakramenttien pätevyydestä huolimatta niiden toimittajan uskosta. Jos henkilö edellytti papilta omakohtaista uskoa, oli pietisti ja saattoi saada tuomion. (Kungliga Bibliotekissa Tukholman Humlegårdenissa on pietismioikeudenkäyntien päytäkirjoja.)
Myöhemmin papin toimenkuva on muuttunut sellaiseksi, että siihen on ollut lähes välttämätöntä liittää papin omakohtaisen uskon vaatimus. Kahdesta syystä, eli motivaation ja sisällön puolesta. Sekin on vaikuttanut, että papit on vedetty kruununvirkamiehen arvokkaalta jalustalta ja he ovat alistuneet arvosteltaviksi.
Suurin osa suomalaisista papeista kuuluu varmaan oman uskon tunnustamisen harmaalle alueelle. Uskotaan, muttei pidetä siitä meteliä. Minä, Osmo ja Toivo ollaan varmaan kaikki siinä joukossa.
Sitten on vastakkaisilla äärilaidoilla pappeja, jotka lausuvat ääneen epäuskonsa ja niitä, joille omakohtaisuudesta on tullut uskon sisältö.
Teemu kommentoi jälleen viisaasti. Kiitos siitä.
Niin on Teemu. En minä yleensä omasta uskostani pidä meteliä. Mutta kun täällä on henkilöitä, jotka arvelevat, että papit eivät usko, on syytä tunnustaa vahva uskoni, jopa elävä uskoni.
Teemun kommenttiin liittyen vielä tämä: Se, että pappi ei pidä ääntä henkilökohtaisesta uskostaan voi saada jonkun toisenlaista uskontulkintaa edustavan ajattelemaan, ettei papilla ole henkilökohtaista uskoa. Minulle usko on koko elämän läpäisevä, arjen ja juhlan ja työn asia. Työn yhteydessä ja muutenkin puhun spiritualiteetista, en oman uskoni julkilausumisesta. Spiritualiteetti on jotakin sellaista, että usko on läsnä kaikessa tekemisessä vaikka en osoita sitä erityisesti ulospäin. Palvelu virassa on minusta uskon osoitus.
Osasit Toivo pukea sanoiksi sen, mitä minäkin ajattelen.
Tanskassa herätti hiljattain hilpeyttä ja pahennusta erään seurakunnan työpaikkailmoitus, jossa etsittiin uskovaa pappia. Arvatkaapa, kuinka monta hakijaa?
Vastaus: Yhtä monta kuin Uudessa testamentissa on kirjoja.
Uskossa oleva on käsittääkseni sioutunut kirkon uskoon, mutta kirkon uskoon sitounut ei silti vältämättä ole uskossa.
Siitä on esimerkkejä, ettei kuitenkaan opeteta tunnustuksemme mukaisesti.
TT Leppänen tutki pappien raamattukäsitystä, eivätkä kaikki papit näyttäneet sen mukaan pitävän Raamattua Jumalan sanana.
Tavan takaa pappien suulla puhutaan siitä, ettei kaikkia uskontunnustuksen kohtia tarvitse uskoa. Joku pappi taas opettaa, että Jeesus haudattiin joukkohautaan jne.
Mikä on kirkon usko, pitäisi määritellä Pyhällä Raamatulla ja tunnustuksella ja vahoilla uskontunnustuksilla. Tunnustuksemme ei anna esim. kirkolliskokoukselle auktoriteettiasemaa ohi Raamatun, kannattaisi pitää mielessä.
Silloin kun puhutaan muotista, puhutaan persoonasta ja tapakulttuurista, ja ovat vallan eri juttunsa.
Paavalin kirjeet antavat mieestäni viitteitä siitä, miten uskova elää.
Tästä näkyy aina syntyvän ristiriitaa.
Voisimmeko sitten sanoa, jossain seminaarissa vaikka, mitä kristitty veljemme Adolf Eichmann ja Josef Menegele ovat sanoneet ja jostakin asiasta…
Teemu Kakkurin kommentin jälkeen tuli mieleeni ajatus, että heikoille se uskon asia jää, jos rajoitutaan vain miettimään sakramentin kelvollisuutta ja sen jakajan kelpoisuutta. Tarvitseehan seurakuntalainen myös selvää sanan ravintoa ja siinä suhteessa vastuullisen paimenen.
Pietistipappeja vihattiin eri tavalla ajattelevien kollegoiden taholta
1800-luvun Norrlannissa.
”Jos pappi ei pidä ääntä henkilökohtaisesta uskostaan….”
En osaa varmasti ajatella, mitä tämä äänen pitäminen tarkoittaa. Mietin vain, että jos pappi on todella uskossaan vahva, hän on myös huolissaan seurakuntalaistensa uskosta ja elämästä – eikä niin sanotusti pidä kynttiläänsä vakan alla.
Papin pitää pitää hyvää huolta itsestään ja perheestään. Ei liikaa töitä. Hyvä kunto. Oma hyvinvointi on tärkeintä-ja oman perheen.
Työpaikka kuin työpaikka-kunhan tekee työnsä, mihin on palkattu. Työnantajaa ei paljon muu kiinnosta. Teot kertovat enemmän kuin 1000 sanaa. Teot kertovat millainen ihminen on. Yksityisen ja työn välillä pitää olla tasapaino. Ei saa olla työhullu. Ei saa tehdä itseään sairaaksi työllä. Työ ei saa mennä kaiken edelle. Kunhan tekee parhaansa, se riittää. Jos on liikaa työtä, niin pitää laittaa rajat: puhelin kiinni ja pitää opetella sanomaan ei käy, ei sovi.