Edellisessä kirjoituksessa pohdin ”kunnollisen kristityn” kriteereitä. Nyt haluan pohtia sitä, millaisen papin odotetaan olevan. Millainen on kunnollinen pappi?
Muutama vuosikymmen sitten ei ollut tavatonta, että joku esitti papille kysymyksen: Onkos pastori uskossa? Vielä nykyisinkin jotkut ihmiset saattavat pohtia samaa asiaa jonkun seurakuntalaisen tai työntekijän kohdalla pohtimalla onko tämä elävässä uskossa. On siis yksi asia olla uskossa ja toinen asia olla elävässä uskossa. Ja kolmas asia on ”olla uskomassa”, josta aihepiiristä on paljon viime aikoina keskusteltu. Tuo viimeinen määre nimittää kuuluu lestadiolaiseen perinteeseen. Kun joku ”on uskomassa”, hän kuuluu liikkeeseen.
Papin uskoa ja sen vastakohtaa on määritetty määreellä leipäpappi. Sillä tarkoitetaan, että pappi tekee työtään vain leipänsä eteen eikä siis aidosti ja uskon pohjalta. Ilmaisu liittyi laajempaan kirkkokritiikkiin, jota esiintyi muiden muassa Kansanlähetyksen toiminnassa 1960- ja 1970-luvuilla, ehkä vielä sen jälkeenkin. Vieläkin joku seurakuntalainen saattaa käyttää tuota ilmaisua vaikka sen käyttö on toki paljolti jäänyt pois.
Papin uskoa saatetaan arvailla ja myös arvioida, koska papin tulee olla laumansa paimen ja myös esikuva. Hänen oletetaan siis olevan myös uskomisessa esikuva. Oletusarvo on, että papin tulee uskoa. Joillekin oletusarvo on edelleen, ettei pappi saa epäillä eikä olla heikko uskossaan. Olisikin tietysti outoa, jos pappi ilmaisi jatkuvasti, ettei oikein usko siihen, mitä puhuu ja mitä on tekemässä. Samalla pitää todeta, että pappeuteen ja meihin pappeihin saatetaan kohdistaa ylisuuria odotuksia ja oletuksia. Näin siitä huolimatta, vaikka papit ovat tulleet ja myös tuotu alas jalustalta, jolla he vielä menneinä aikoina olivat.
Itse en ole tavannut vielä pappia, joka ei minun arvioni ja huomioitteni mukaan uskoisi. Ajattelen omasta kokemuksesta, että papiksi on vaikea ryhtyä, jos ei usko tai jos ei halua sitoutua kirkon yhteiseen uskoon. Papin työssä on vaikea olla, jos haluaa torjua kirkon uskon tai jos on vahvasti näkemyksissään ristiriidassa sen kanssa. Se on kokonaan toinen asia kuin asioiden epäily tai oma hiljainen kyseenalaistaminen ja tutkistelu.
Pappisvihkimyksessä papiksi vihittävä antaa neljä lupausta. Ensimmäinen koskee uskossa (joka on juuri tunnustettu uskontunnustuksen myötä) lujana pysymistä ja siinä seurakuntalaisten vahvistamista. Toinen koskee viran oikeaa hoitamista Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kolmas koskee evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa hoitamista kirkon järjestyksen mukaisesti. Viimeisessä vihittävä lupaa edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja lupaa olla esikuvana seurakunnalle,
Pappisvihkimyksen kysymykset ja lupaukset koskevat perusasioita ja eivät siten ole ”kummallisia”. Samalla vihittävä lupaa kuitenkin suuria asioita. Lupausten täyttämisen arviointi on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikkapa esikuvana olemista voi olla vaikeampi arvioida. Luther-Säätiön ja hiljattain syntyneen lähetyshiippakunnan suunnalta tullut vahvin kritiikki on koskenut sitä, että papit ja myös piispat eivät ole pysyneet tunnustuksessa ja Jumalan sanassa. Senkin alueen arviointi on joskus vaikeaa.
Uskon lisäksi papilta odotetaan siis esikuvallisuutta. Tämä odotus voi joskus saada erikoisia piirteitä, jos papin ei ajatella olevan tavallinen, raadollinen ihminen. Toisaalta tuo odotus on ymmärrettävä, koska pappi edustaa oman yhteisönsä arvoja yhteisön jäsenten keskellä. Itse ajattelen, että papin esikuvallisuus on sitä, että pappi omalla paikallaan kilvoittelee toisten kristittyjen keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Superuskovaa ja moraalista yli-ihmistä papista ei tarvitse tulla eikä tehdä. Toisessa ääripäässä on outoa, jos pappi ”elää kuin pellossa” ja aiheuttaa pahennusta ja hämmennystä niin seurakuntayhteisönsä kuin muun yhteiskunnan keskellä.
Kaiken edellä olevan jälkeen pitää todeta, että pappi on – vain – ihminen ja että hänen tulee olla ihminen ihmisten keskellä. Toisten yläpuolelle asettuva pappi ei saa kosketusta ihmisiin. Papin tulee sallia olla myös heikko ja haavoittuva. Se voi joskus olla vaikeinta papille itselleen. Oman haavoittuvuutensa kautta pappi voi olla pappina niille, jotka ovat tulleet elämän haavoittamiksi. Bernanos´n maalaispappi lienee kirjallisuuden vahvimpia kuvia tällaisesta papista.
Jos pitäisi määritellä millainen on hyvä pappi, määritelmiä tulisi hyvin monia. Papit ovat erilaisia. Oman havaintoni mukaan papeilla on vahva ammatti-identiteetti ja pappien joukossa on monien asioiden harrastajia ja taitajia. Meihin pappeihin ei aina siis päde myöskään se, että ”lähti papiksi kun ei muuanne päässyt tai kelvannut”.
Ja vielä papin uskosta: Kuka uskon synnyttää ja kuka sen mittaa? Papinkin uskon synnyttää yksin Jumalan Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ylläpitää ja vahvistaa uskon seurakunnassa. Papin usko on liittymistä seurakuntalaisten kanssa kirkon yhteiseen uskoon ja kertomista toisille, että sama hyvä asia on tarjolla kaikille. Papin usko ei pelasta ketään vaan papin ja muiden pelastus on Jumalan armossa Kristuksessa. Pappi osoittaa työllään, että hänkin tarvitsee jatkuvasti Jumalan armoa. Ilman sitä ei pappi selviä eikä kukaan muukaan. Pappi tarvitsee työssään tukea, esirukousta ja seurakuntalaisten ystävyyttä.
Toivo Loikkanen, kirkon uskoon toisten kanssa tunnustautuva pappi, ihminen
Kun johdantoteksti esittää kysymyksen ”uskova pappi – parempi ihminen”, niin teksi mieli sanoa Leinon sanoin:
”Huonoin hän kansalaisista kaikista on,
ellei hän kuulunekin elon varmemman valtiohon,
jonka lie linnat ja maat liki taivahan auringon”.
Ajattelen niitä veljiä ja sisaria, jotka eivät ole muuta pyytäneet, kuin uskoa niin kuin Kristuksen kirkossa on aina uskottu.
Voiko olla uskoa ilman kristillistä rakkautta ja suvaitsevaisuutta heitäkin kohtaan?
Kun T.K. otti esille pietismin, otin minäkin esille, Spenerin teoksen Hurskaita toiveita, jonka kauan sitten nuorena märkäkorvana sain luettavakseni. En ole tietoisesti ollut mikään speneriläinen, mutta lainaan hiukkasen, kun Kakkuri otti aiheeksi ehtoollisen sakramentin:
”.. ovatko he antaneet sen vahvistaa hengellistä elämäänsä, julistavatko he Herran kuolemaan sydämellä, suulla ja seuraamisella, vaiikuttaako Herra heissä, vai antavatko he vanhan aatamin vielä jäädä valtaistuimelleen…?”
Jorma Ojalan kommenttiin liittyen totean, että pidän itse kristittyinä, sisarina ja veljinä eri kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen ihmisiä. Pidän sisarina ja veljinä silloin – mainittakoon se tässä erikseen – myös Luther-Säätiön ja lähetyshiippakunnan ihmisiä. Toinen asia on sitten oman kirkkomme järjestys ja sen mukaan toimiminen. Pidän rakkaina veljinä kirkossamme myös ns. vanhan virkakannan omaavia, mutta toivon heidän toimivan kirkkomme antamien ohjeiden mukaisesti. Tuolta lähetyshiippakunnan suunnalta taannoin esitettiin meitä kohtaan, että kirkossamme on ”väärän kirkon tuntomerkkejä”. Toivoisin, että tällaiset lausumat jätettäisiin kristityistä veljistä ja sisarista puhuttaessa pois.
Aivan oikein, järjestys se on Jumalan sanaakin korkeampi. Niinpä niin, jospa ne ”väärän…tuntomerkit” olisi voitu jättää kokonaan pois myös niiden veljien ja sisarien kohdalla, jotka eivät halunneet muuta kuin pysyä rakastamassasi kirkossa ja tehdä työtä & uskoa niin kuin ovat aina uskoneet ja Raamattunsa lukeneet.
Papin uskosta puhutaan yleensä tarkoittaen belief-uskoa. Luulen, että se koetellumpi ja kiusatumpi puoli on kuitenkin trust-usko. Uskoa koetellaan paljon rajummin elämän vastoinkäymisissä kuin älyllisissä pohdinnoissa.
Mukava lukea kommenttiasi, TK. En ymmärrä tuosta kuin sen, että ne ovat molemmat minun mielestäni yhtä ja samaa uskoa.
Ajan riento saa monen uskovan surulliseksi. Ei se huoli todellakaan ole turhaa, kun katsoo esimerkiksi Hannu Kiurun blogista, millaiseksi torsoksi on kutistunut sosiaalievankelistan Jeesus ja hänen sanomansa. Hienojen periaatteiden alla se hiipii, kuten aina ennenkin.
Näinhn se syvimmiltään onkin. Samaan Jumalaan kohdistuu usko silloin, kun se yhtyy uskontunnustukseen ja silloin, kun se tyytyy ottamaan Jumalan kädestä niin hyvät kuin pahatkin päivät. Ja nämä uskon eri puolet, eli totenapitäminen ja luottamus kyllä reflektoivat toisiaan. Minun oma kokemukseni on, että tuossa belief-puolessa en ole niin koeteltu kuin tuossa trust-puolessa.
Kiitos, TK mukavasta vastauksestasi. Tuntuu hiukan pahalta siitä ruveta enää vänkäämään mitään, mutta jospa nyt kumminkin……ilman mitään osoittelua.
Duoda, duoda, aika laihaksi se usko jää, jos se kohdistuu vain Symbolan totena pitämiseen tai sen elementteihin. Luottamus kai sentään etsii turvaa myös siitä, että minun syntini on anteeksi annettu…. kuten täällä kerran siteerasit. Ilman tätä jälkimmäistä tarkastelua lienee se ensimmäinen vähän niin kuin turhaksi.
Jormalla ja Teemulla on hyviä kommentteja uskosta. Jatkanpa siis minäkin aiheesta lyhyesti: Uskossa tai uskomisessa on siis ainakin totena pitäminen, turvautuminen (avun pyytäminen) ja luottamus (Jumalan varaan jättäytyminen). Luther taisi kuvata uskoa niinkin vahvalla ilmauksella kuin sanomalla, että se on jättäytymistä ”ei minkään” varaan ja että se on ”mitä suurinta pimeyttä”. Näillä ilmauksilla Luther korostaa sitä, että usko ei ole minkään näkyvän ja tässä maailmassa tunnetun asian tai ilmiön varaan jäämistä. Kyllä Teemu on oikeassa siinä, että tiedollisesti ja ”normaalioloisssa” uskominen on kohtuullisen helppoa älyllisine epäilyineen ja kiusauksineen, mutta vastoinkäymissä usko sitten vasta punnitaan. Samoin varmasti elämän lopun kalkkiviivoilla…
En minäkään ole koskaan tavannut ”uskomatonta” pappia! Joka sellaista epäilee, osoittaa suurta ymmärtämättömyyttä ihmismielen suhteen ja epäkunnioitusta toisen uskonkäsitystä kohtaan. Kukaan ei voi nähdä toisen sydämeen, ja siksi toisen uskon arvioiminen on mahdotonta – vaikka moni sitä yrittää! Siksi Jeesus käski olla tuomitsematta, vaikka me sitä jatkuvasti teemme. En myöskään jaksa uskoa, että joku kykenisi toimimaan pappina uskomatta asiaansa. Silloin täytyisi olla lähes mahdoton huijari. Katolisen kirkon pedofiliaan syyllistyneet papit ovart varmasti silti vilpittömiä uskovaisia, mutta ovat – kuten niin moni muukin ihminen – sortuneet syntiin – jonka ovat joko selittäneet oikeaksi (muutkin tekevät niin) tai pitäneet sitä pienenä syntinä tai jääneet ”koukkuun”. Vaikka tuomitsen heidän tekonsa, en silti voi asettaa heidän uskoaan kyseenalaiseksi. Se on täysin heidän ja Jumalan välinen asia. Toki he voivat menettää uskottavuutensa ja virkansa -mutta minä en voi tuomita heidän uskoaan – tai uskomattomuuttaan. Ne seurakuntalaiset, jotka miettivät, onkohan pappi uskovainen vai ei, miettivät tosiasiassa sitä, uskooko hän samalla tavoin me ja onko hän siis ystävä vai vihollinen. Se osoittaa ihmisen perusturvattomuutta, kun kyselee tällaisia. Mielestäni se on myös asiatonta ja tahditonta. Oman Jumalan edessä jokainen seisoo tai kaatuu, siihen väliin ei kukaan saa tulla. Jeesus lähti aina siitä, että hän ”uskoi” ihmiseen, kunnoitti häntä ja auttoi eteenpäin. – Kiitos, Toivo, taas kerran, hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!