Kirkkolain määrävähemmistösäännös näytti taas voimansa kirkolliskokouksessa 7.5.2015. Säännöksestä oli kirjoitus Kotimaassa vajaa pari viikkoa sitten ja siinä emerituskirkkoneuvos Halttusen sanoissa oli keskeistä tietoa ja viisautta, jonka soisi tulevan huomatuksi jatkossa.
En viitsi ottaa tässä enempää kantaa kaatuneeseen esitykseen, sen etuihin ja ongelmiin. Jollei muuta, tämä onneton episodi osoitti taas kerran kirkon päätöksentekojärjestelmän mahdottomuuden – ellei peräti kelvottomuuden. Kirkolliskokouksen ja koko kirkon keskushallinnon työskentelytavat sopivat aikaan, jota ei ole.
Määrävähemmistöjärjestelmä on tehty suojaamaan päätöksentekoa kaikkein tärkeimmissä asioissa, jottei ilman vahvoja perusteita tehtäisi isoja ja perustavanlaatuisia muutoksia ja jotta selväkään enemmistö ei voisi jyrätä merkittävän vähemmistön oikeina pitämiä näkökohtia. Jotta tämä toimisi mielekkäästi, määrävähemmistösäännös pitäisi rajoittaa koskemaan vain todella tärkeitä asioita ja määrävähemmistö pitäisi mitoittaa asiallisen suuruiseksi. Mutta ennen kaikkea pitäisi luoda menettely ja toimintatavat, joilla päätettävä asia voidaan hioa sellaiseksi, että päätöksiä voidaan saada aikaan.
Viime torstain määrävähemmistö muodostui sekalaisesta seurakunnasta. Jotkut luulivat, että diakoniatyö joutuu vaaraan. Jotkut arvelivat, että seurakuntien itsenäisyys ja omaleimaisuus vaarantuu. Eräät kuvittelivat, että seurakuntarakenteen uudistus olisi kuitenkin kytkyssä kuntarakenteen uudistukseen, joka nyt on (tilapäisesti) pysähdyksissä ja muutamat vain halusivat työrauhaa kyllästyneinä jatkuvaan muutospaineeseen. Ja niin edelleen. Vähemmistö ei siis ollut mikään yhtenäinen ryhmä, johon voisi vaikuttaa kirjoittamalla mietintöjä ja puhumalla yleviä pöntöstä. Se on pikemminkin varpusparvi, joka toimii omien käsitystensä ja vaistojensa varassa.
Kirkolliskokouksessa ei ole eduskuntaryhmiä vastaavia ”kirkolliskokousryhmiä” ja se kokoontuu harvakseltaan. Edustajilla – paitsi individualisteilla – on omat taustaryhmänsä, mutta relevanttia valmistelutukea päätöksentekoon valmistautuessa heillä harvoin on. Riittävään dialogiin ja faktojen tarpeelliseen havaitsemiseen on tässä asetelmassa huonosti eväitä. Asioiden valmistelijoilla ja päätökseen osallistuvilla pitäisi olla nykyistä enemmän ja toimivampaa yhteydenpitoa. Puoluepoliittisilla tai herätysliikeryhmillä ei kirkolliskokouksessa ole sellaista koheesiota, että vuorovaikutusta niiden kautta voisi riittävästi lisätä, mutta ei sekään pahitteeksi olisi. Kun kirkolliskokous rakentuu hiippakuntaedustuksen varaan, vähimmäisvaatimus olisi, että kirkolliskokouksen hiippakuntaryhmät kokoontuisivat paljon nykyistä tiheämmin ja kutsuisivat asiantuntijoita ja valmistelijoita tapaamisiinsa. Näin voitaisiin vähentää edes virheellisten faktojen ja aiheettomien pelkojen määrää. Tämä ei riitä, mutta se olisi edes jokin liike odotellessa sitä, että päätöksentekojärjestelmä ihan oikeasti uudistettaisiin ja kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen toimintatavat sekä vuorovaikutus- ja vastuujärjestelmät saatettaisiin tolkulliseen muottiin.
Niin ja aamen!
Yritin osaltani aikanaan(2007) vaikuttaa KK:ssa asiaan, josta kirkkoneuvos bloginsa viimeisessä kappaleessa kirjoitti ja ettei pieni kustannus olisi antanut pohjoisessakaan oikeutta evätä eliminoida keskusteluyhteys, edustajajoukossa ja jopa laajemminkin. Sanotaan nyt vaikka niin, että vetäjää pohjoisessa ei löytynyt – KK:n ymmärrystä asiaa kohtaan runsaana kylläkin.
http://kappeli2.evl.fi/kkoweb.nsf/386d28582428f977c2256e38003edaf5/120423b65e40dbb7c22574f7002a06f7?OpenDocument
Kirkon hallintoon liittyvissä kysymyksissä määräenemmistö säädoksiä voisi nykyisestään väljentää, mutta opin ja uskon alueella niitä pitäisi mielummin hieman kiristää.
Eduskunnassa perustuslansäätämisjärjestys edellyttää käsittelyä kaksilla eri valtiopäivillä, joiden välissä on toimitettu eduskuntavaalit. Perustuslainsäätämisjärjestys edellyttää tällöin 2/3 ääntenenemmistöä. Lakiehdotus voidaan kuitenkin julistaa kiireelliseksi päätöksellä, jota on kannattanut vähintään 5/6 annetuista äänistä.
Kirkolliskokoukseen sovellettuna tämä merkitsisi sitä, että muutosesitys jäisi lepäämään seuraavien seurakuntavaalien jälkeen valitulle kirkolliskokoukselle, ellei sitä ole päätetty kiireelliseksi.
Päätöksen joka merkitsee muutosta kirkon aiempiin opillisiin tulkintoihin, näkisin 5/6 määräenemmistön tarpeelliseski siitä huolimatta, että asiaa käsiteltäisiin useammalla eri kirkolliskokouskaudella. Tällöin esimerkiksi uuteen kirkkokäsikirjaan riittäisi pienempi määräenemmistö vain silloin, kun se vastaisi opillisesti aiempaa. Opillinen uutuustulkinta vaatisi aina suurempaa määräenemmistöä.
Risto Voipio kirjoittaa asiaa. Olennainen havainto on tämä: ”Kirkolliskokouksen ja koko kirkon keskushallinnon työskentelytavat sopivat aikaan, jota ei ole.”
Luulen, että kysymys ei ole viime kädessä edes määrävähemmistösäädöksistä.
Kysymys on koko päätöksentekokulttuurista. Jähmeys syntyy siitä, että nyt asiat tuodaan kerta toisensa jälkeen täysistuntoon, niistä käydään pöntöstä lukemassa ennalta laadittuja puheenvuoroja ja sitten ihmetellään, eivätkä muut muuttaneetkaan mielipiteitään.
Eli kuten Voipio kirjoittaa: ”…ennen kaikkea pitäisi luoda menettely ja toimintatavat, joilla päätettävä asia voidaan hioa sellaiseksi, että päätöksiä voidaan saada aikaan.”
Politiikassa puhutaan ryhmäpäätöksistä. Niitä voidaan toki kritisoida, mutta on niissä se etu, että päätöksiä myös syntyy, kun asiat on valmiiksi hiottu ja sovittu.
On tietysti ennenaikaista puhua hallitusneuvotteluista, kun lopputulosta ei vielä tiedetä. Mutta jotain kuvastaa niiden uudesta päätöksentekoilmapiiristä Timo Soinin toteamus: ”Me mennään asia kerrallaan johdetusti.” Paino siis sanalla johdetusti.
Oisko jotain opittavaa insinöörien projektijohtamisesta?
Ottamatta muuten kantaa rakenneuudistukseen puolesta tai vastaan, kysyn seuraavaa: Jos seurakuntarakennepäätös, jolla sadat itsenäiset seurakunnat olisi lakkautettu ja niiden omaisuus siirretty muodostettaville yhtymille, ei olisi ollut ”perustavanlaatuinen muutos”, jossa tarvitaan määräenemmistöä, jotta ”selväkään enemmistö ei voisi jyrätä merkittävän vähemmistön oikeina pitämiä näkökohtia”, niin mikä sitten olisi tällainen muutos?
Kuntauudistus kaatui ymmärtääkseni sekulaarillakin puolella perustuslakivaliokunnan kannanottoihin, eli olisi vaatinut eduskunnassakin perustuslain säätämisjärjestystä ja määräenemmistöä.
Olen kyllä samaa mieltä Riston kanssa itse substanssista, eli siitä, että jonkinlaisia koordinoituja päätöksentekoryhmiä tai ’kirkkopuolueita’ olisi hyvä olla.
Perusongelma rakenneuudistuksen valmistelussa oli minusta se, että valmisteluvaiheessa jyrättiin yksinkertaisella enemmistöllä läpi useita kokonaisuudistukseen sinänsä liittymättömiä päätöksiä, joilla oli vankka vastustus. Näissä kysymyksissä olisi pitänyt tehdä valmisteluvaiheessa kompromisseja. Nyt asiat yritetiin saada läpi ’kuorman mukana’. Tällä riskeerattiin kokonaisesityksen kaatuminen, joka nyt sitten toteutui.
Kirkolliskokouksen päätöksenteossa pitäisi etsiä laajapohjaisia kompromisseja, ja määräenemmistön tarkoitus on ohjata tähän suuntaan turvaten kirkon yhteyttä. Määräenemmistö vain takaisi sen, että mikäli syntyisi ’kirkkopuolueita’, jotka neuvottelisivat ’hallitusohjelman’, sen edustavuudeksi ei riittäisi 50%, vaan pitäisi neuvotella siihen asti, että saadaan 75% edustavuus.
Ilmari Karimies :”Kirkolliskokouksen päätöksenteossa pitäisi etsiä laajapohjaisia kompromisseja, ja määräenemmistön tarkoitus on ohjata tähän suuntaan turvaten kirkon yhteyttä.”
Mitä kompromissejä, kun mielestäni kirkon tärkein tehtävä on edustaa Häntä, ”jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta”, ja joka mielestäni kuuluu fyysisten aistihavaintojen ulkopuolella olevaan eettiseen elämän maailmaan.
Tästä maailmasta on mielestäni mm. pelkkään seksuaalisuuteen liittyvät asiat, joita tälläkin palstalla on toitotettu niin, että jossakin vaiheessa taisin sanoakin, että pitäisikö kirkkojen alttaritaulutkin muuttaa kuvaamaan ihmisen genitaalialuetta.
En oikein hyväksy kirkolliskokouksen päätöksessä olevaa lausetta ””Kirkolle annetun julistus- ja palvelutehtävän hoitamista varten kirkko voi inhimillisen harkinnan perusteella luoda tarkoituksenmukaisia vihkimysvirkoja.” Tekee mieli kysyä, että kenen ja minkä puolueen ”inhimillisen harkinnan perusteella”?
Ilmari, miten tekisit kompromissin tilanteessa, jossa esim 60% päättäjistä on jotakin mieltä? Eikö silloin kuitenkin ole syytä rakentaa jatko sen 60%n mielen mukaisesti, eikä vähemmistöön jääneen 40%n? Tästä oli juurikin kysymys, kun esitystä rakennettiin. Monissa yksittäiskysymyksissä ”oikeutus” asiaa ratkaistaessa haettiin nimenomaan KKn enemmistön mielipiteestä, ei vähemmistön. Ja vähemmistöhän tämänkin paketin sitten lopulta kaatoi. Noh, mua lohduttaa kun muillakin on asiat sekaisin: usassa voi päästä pressaksi, vaikkei saa eniten ääniä 🙂
En nyt viitsi liiaksi lähteä edustajia neuvomaan, mutta tässä tapauksessa olisin eriyttänyt kysymyksen neuvoston puheenjohtajasta omaksi esityksekseen sekä jättänyt pakolliset virat (ja tehnyt niistäkin ehkä oman esityksen). Koska ainakin muutama edustaja ilmoitti äänestäneensä esitystä vastaan pakollisen diakonian viran poistamisen vuoksi, olisi esitys luultavasti mennyt näilä muutoksilla läpi. Kysymys mahdollisuudesta pitää yhtymään liittyminen vapaaehtoisena onkin sitten jo vaikeampi.
Ymmärrän pointtisi. Mutta näin toimien valmistelijat olisivat jyränneet kirkolliskokouksen enemmistön yli. Hankala järjestelmä, kun pitäisi vähemmistön peppua nuolla päätösten aikaansaamiseksi.
Niin juuri. Valmistelijoiden kädet ovat sidotut, koska vain 2. käsittely tehdään määräenemmistöllä, mutta päätökset esim. valiokuntamietintöjen sisällöstä yksinkertaisella enemistöllä. Siksi olisi tarpeen edustajaryhmien neuvotella etukäteen kompromissiratkaisuja, joilla saavutettaisiin lopullisessa äänestyksessä määräenemmistö.
Muuten tehdään paljon turhaa työtä.