Minulta on kysytty, mitä tarkoittaa olla uudistusmielinen kirkossa. Emmekö me kaikki – kuka enemmän kuka vähemmän – ole uudistusmielisiä? Sanotaan valmiuden uudistuksiin vaihtelevan samankin henkilön kohdalla asiasta riippuen, esimerkiksi onko kyse jumalanpalveluksesta ja musiikista, taloudesta ja hallinnosta tai kristillisestä opista. Ei ole olemassa kaikkeen sopivaa joko-tai –asennetta. Uudistaja voi olla toisessa asiassa säilyttäjä ja päinvastoin.
Varmaan niinkin, mutta kyllä kokemukseni mukaan suurena linjana uudistaminen ja säilyttäminen ennallaan tulevat usein näkyviin kirkollisessa keskustelussa ja myös vaikkapa kirkolliskokouksessa.
Jaakko Olavi Antilan kirjoittama kirkolliskokouksen historia vuosilta 1974 – 2011 Kansankirkko ristipaineessa tuo esiin lukuisia esimerkkejä uudistamisen ja säilyttämisen painista.
Päättyneellä nelivuotiskaudella uudistusmieliset ovat kirkolliskokouksessa kannattaneet hallinnon keventämistä, vaalitapojen kehittämistä ja jäsendemokratian vahvistamista sekä seurakuntarakenneuudistusta. He ovat olleet valmiita lieventämään määräenemmistösäädöksiä. Ja he ovat olleet valmiita käyttämään nykykielisiä ilmauksia ja hengellistä kieltä sekä uusia tapoja viestiä. Erot näkyivät jossain määrin virsikirjan lisävihkoa käsiteltäessä.
Erilaiset tavat tulkita Raamattua ovat yksi mielipide-eroja tuottava tekijä. Tietysti isoina asioina nousevat esiin sukupuoleen ja seksuaalietiikkaan liittyvät asiat, mutta eivät pelkästään ne.
Uudistaminen ja muutos eivät ole itsetarkoituksia, mutta uudistusmielinen ei lähtökohtaisesti vastusta tai pelkää muutoksia. Hyväksymme, että kirkossa on paljon petrattavaa, ja meidän on uskallettava tehdä muutoksia. Monet kirkon opettajat ovat perään kuuluttaneet jatkuvaa uudistamista. Alkukirkon aikana ja usein myöhemminkin kristinusko on ollut nimenomaan uudistusliike.
Uudistusmielinen hyväksyy, että maailma muuttuu, ihmisten uskonnollisuus ja uskonsa sanoittaminen muuttuvat. Hän ei ajattele kristinuskon tarkoituksena olevan nykyisen yhteiskunnan muotojen säilyttäminen tai peräti palauttaminen johonkin vanhaan, vaan vastauksen etsimistä siihen, mitä kristinusko tarkoittaa kunakin aikana uusissa olosuhteissa. Etsimme sitä samaa, mitä esi-isämme ovat etsineet.
Tämä ei tarkoita ydinsanoman muuttumista tai muuttamista! Se ei tarkoita, että oppi vaihtuu galluppien tai ihmisten mielen mukaan, vaan vastauksia ihmisten arjen elämään – tänään.
Toki uudistus -sana on monisisältöinen. Uudistus voi epäonnistua ja se voi olla hyvä tai huono. Sitä käytetään joskus myös kuvaamaan paluuta johonkin vanhaan.
Uudistamisen vastasana voisi olla säilyttäminen, ajatus, että ainakin hengellinen elämä ja kirkko voisivat säilyä entisellään yhteiskunnan muutoksista riippumattomana, maailmasta ja ihmisten arjesta irrallaan.
Tuttujen asioiden muutokset vievät varsinkin vanhemman ikäpolven helposti epämukavuusalueelle, mutta meidän tulee ajatella nuoriamme ja tulevaa sukupolvea.
Ymmärrän kyllä perinteiden arvon. Olen koulutukseltani historioitsija, kirjoittanut paljon historiasta ja toiminut historian opettajana. Historian tunteminen on tärkeätä ja sen tutkiminen mielenkiintoista, mutta tietä on kuljettava eteenpäin.
Emmi Itärannan kirjassa Teemestari on yhtenä mottona, että ”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä”. Perinteet ovat arvokkaita, mutta niistä tulee helposti onttoja, jos vain kuoret, muoto ja ulkoinen olemus yritetään säilyttää. Uudistamisellakin pyritään lopulta säilyttämiseen.
Ihmisten elämässä läsnä olemalla, huono-osaisia auttamalla ja pitämällä yllä toivoa ja armoa kirkko toteuttaa omaa oppiaan.
Hieno kirjoitus! Kiitos!
Kirjoituksessa oli paljon hyviä kohtia, esim. seuraava:
”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä”. Perinteet ovat arvokkaita, mutta niistä tulee helposti onttoja, jos vain kuoret, muoto ja ulkoinen olemus yritetään säilyttää. Uudistamisellakin pyritään lopulta säilyttämiseen.”
Markku Jalava kirjoittaa Blogissan uudistusmielisestä:
” Hän ei ajattele kristinuskon tarkoituksena olevan nykyisen yhteiskunnan muotojen säilyttäminen tai peräti palauttaminen johonkin vanhaan, vaan vastauksen etsimistä siihen, mitä kristinusko tarkoittaa kunakin aikana uusissa olosuhteissa.”
ja edellee:
”Tämä ei tarkoita ydinsanoman muuttumista tai muuttamista! Se ei tarkoita, että oppi vaihtuu galluppien tai ihmisten mielen mukaan, vaan vastauksia ihmisten arjen elämään – tänään.”
Nämä ovat hyviä huomioita jotka on syytä pitää mielessa. Kirkko elää ajassa ja opissa. Opissa sikäli että kristinuskon ydinsanoma ja oppi pysyvät muutumattominen halki ajan virran. Ajassa sikäli, että muuttumatonta oppia sovelletaan kussakin ajassa aikakauden olosuhteet huomioon ottaen. Tämä ei todellakaan tarkoita että oppi muuttuisi sen mukaan, mitä mieltä ihmiset kulloinkin asioista ovat. Oppi voi toki täsmentyä ihmisten saadessa uutta tietoa Jumalan yleisestä ilmoituksesta, mutta ei silloinkaan kääntyä kokonaan toiseksi vastoin Jumalan erityistä ilmoitusta.
Kristinuskon ydinsanoma liittyy jouluun ja pääsiäiseen, jotka siis kytkeytyvät toisiinsa. Jumala tuli ihmiseksi voidakseen ihmisenä sovittaa Ristiriidan Jumalan ja ihmisten välillä. Kristus ihmisen oli kuoltava ja noustava kuolleista jotta ihmiskunta saisi elää. Kristuksen tähden ihmiskunta saa syntinsä anteeksi kuten ryöväri ristillä. Anteeksianto on kertakaikkinen eikä jää eroa isojen ja pienten syntien välille. Eri aikakausina nousee esiin erilaisia syntejä, mutta yhtä kaikki ne on anteeksi annettu. Laista ei silti ole kadonnut piiruakaan.
Aika erikoista että kirkon vihollisia kutsutaan uudistusmielisiksi.
Jäin miettimään, mitä pitäisi ajatella siitä, kun kastettuja kristittyjä ja kirkon jäseniä kutsutaan kirkon vihollisiksi?
Tämä lienee tyypillistä kaikille fundamentalisteille. Vastustajaksi koetaan täysin toista kantaa edustavien sijasta samalla kannalla olevat, mutta avarammin ja joustavammin ajattelevat. Taistolaiset hyökkäsivät aikanaan revisionistien kimppuun.
”Tämä ei tarkoita ydinsanoman muuttumista tai muuttamista! Se ei tarkoita, että oppi vaihtuu galluppien tai ihmisten mielen mukaan, vaan vastauksia ihmisten arjen elämään – tänään.”
Vaikea nähdä, ettei ydinsanoma/oppi muutu, jos esimerkiksi Kristuksen neitseestäsyntyminen problematisoidaan tai tulkitaan eri tavoin Raamattua. Kyllä se muuttuu.
Siitä tuskin pääsee yli, ali tai edes kiertämällä ohi, etteikö käsite ”uudistusmielinen” ole vahvasti ideologisesti latautunut, etenkin kun sitä käyttää itsensä uudistusmieliseksi luokitteleva.
Jollei kristinoppi kestä problematisointia, se ei kestä muutakaan.
Jalava: ””vain se, mikä muuttuu, voi säilyä”. Perinteet ovat arvokkaita”
Totuus on alati muuttuvaa tietoa. Sitä mitkään uskonopit eivät muuttumattomina ole ja tulevaisuus on täynnä uusia perinteitä, jotka astuvat tilalle sitä mukaa kun vanhat vähitellen katoavat historian hämäriin.
Kimmo sanoittaa hyvin ”uudistusmielistä” uskoa.
Jalavan mukaan ns uudistusmielinen hyväksyy että maailma muuttuu. Mutta eihän maailma itsestään muutu. Ihmiset sen tekevät.
Uudistusmielisyys kirkossa tarkoittaa sitä, että me pelastumme Jeesuksen nimessä. Muuta nimeä ei ole eikä tule ja kaikki tulevat polvistumaan tuon nimen alle halusimmepa sitä tai emme.
On uudistuksia, jotka ovat välttämättömiä, on uudistuksia, jotka ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä, on uudistuksia, jotka ovat merkityksettömiä, ja on uudistuksia, jotka ovat vahingollisia. Viimemainitut ovat semmoisia, joita toteuttamalla kirkko lakkaisi olemasta Kristukseen uskova yhteisö. On voimia, jotka toivoisivat kirkon muuttuvan palvontayhteisöstä pelkäksi hyväntekeväisyysyhteisöksi. Tämä olisi tuhon tie, siitä huolimatta, että laupeudentyö on sekin olennainen osa kirkon tehtävää maailmassa. Kuitenkin on niin, että evankeliumin julistusta ja sakramenttien jakoa on jatkettava, vaikka mitään muuta ei voitaisi tehdäkään ja vaikka se johtaisi vankilaan tai hirsipuuhun.
Kirkossa olevan tapojen, vuorovaikutuksen ja toimintojen muutos…. hm … enpäs ole tullut huomanneksi mitään mainittavaa muutosta vuosikymmeniin. Nyt kuoret ovat jo käyneet niin ohuiksi että kasaan painuminen oikeasti uhkaa… tai on jo alkanut. Eihän nuoret rippikoulun (joka on oma lukunsa) jälkeen kirkossa käy (kun heille ei siellä ole ”tilaa”) eikä viihdy samaten kuten ei juuri työikäisetkään. Kun tämä trendi on läpäissyt kaikki ikäluokat niin tyhjää on ja ehkä hyvä niin. Ehkä asioiden pitää kärjistyä ennekuin ne voivat kaaoksen kautta uudistua.
”Eihän nuoret rippikoulun (joka on oma lukunsa) jälkeen kirkossa käy (kun heille ei siellä ole “tilaa”) eikä viihdy samaten kuten ei juuri työikäisetkään.” Niinkin asian voisi ilmaista, että heillä ei ole aikaa käydä kirkossa. Viihtyminen on hankala kysymys. Olisiko koko arvosta päästävä eroon? Niinkin voisi elämän nähdä, että arvokkaimpien asioiden saavuttaminen on usein muuta kuin viihdyttävää. Viihde on ooppiumia kansalle.