Lehtihaastattelussa erään viraston uusi johtaja kertoi tavoitteistaan ja suunnitelmistaan. Muodostui kuva tarmokkaasta, pätevästä ja eteenpäin suuntautuvasta ihmisestä, hyvästä johtajasta.
Viraston edellisestä johtajasta ei ehkä juttua lukiessaan kuitenkaan tuntunut kovin mukavalta. Hienojen tavoitteiden ja uudistusten luettelosta oli pääteltävissä, että uuden johtajan mielestä edellinen pomo ei ollut tehnyt mitään yksikkönsä kehittämiseksi tai ainakin hän oli tehnyt väärin kaiken sen vähän, mitä oli tehnyt. Koska satuin tuntemaan edellisen johtajan, minun oli vaikea uskoa, että hän olisi tehnyt työnsä huonosti. Sen tiedän, että hänellä oli työtä enemmän kuin on terveellistä ja hän kantoi huolta sekä virastonsa tehtävästä että alaistensa hyvinvoinnista.
Oletettavasti edellisen johtajan mitätöinti ei ollut tahallista. Ehkä toimittaja oli halunnut tehdä myönteisen jutun ja korostaa uuden ihmisen erinomaisuutta, jolloin ikäänkuin sivutuotteena syntyi kielteinen näkökulma menneeseen. Aina ei kiinnitetä riittävää huomiota pieniin kielellisiin vivahteisiin, joiden kautta kuva rivien välistä luettavista asioita muodostuu.
Jos vaikka kirjoitetaan, että uusi johtaja haluaa panostaa kunnolla henkilöstön hyvinvointiin, herää epäilys siitä, että edeltäjä ei ole tätä asiaa hoitanut kunnolla. Toisenlainen kuva muodostuu, jos todetaan, että haastateltava haluaa edelleen kehittää virastossa jo aloitettuja henkilöstön hyvinvointia lisääviä toimia.
Jos haastateltava oma-aloitteisesti antaa itsestään kuvan jonkinlaisena supersankarina, joka on pelastamassa uppoavaa laivaa, ehkä toimittaja voisi juttua tehdessään kysäistä, mitä mieltä haastateltava on edeltäjänsä työstä ja siitä, millaisessa kunnossa virasto tai yritys tämän jäljiltä on. Jos vastaus tähän kysymykseen on kovin negatiivinen, eihän sitä ole pakko panna lehteen. Useimmiten tässä kohdassa kai tulee esiin, että asiat ovat kyllä ok, mutta kehittämistä silti tarvitaan. Eihän mikään organisaatio koskaan ole valmis.
Tietysti voi olla niin, että uusi johtaja on tullut niin sanotusti talon ulkopuolelta, jolloin hänellä ei vielä ole oikein ollut käsitystä siitä, millä mallilla asiat edeltäjän jäljiltä ovat eikä hän siten ole voinut tietää, missä asioissa hän on tienraivaaja ja missä jatkaa jo aikaisemmin tehtyä työtä. Luullakseni viimeksi mainittuja asioita on useimmissa organisaatioissa huomattavasti enemmän kuin täysin nollasta alkavia kehityshankkeita.
Jos hyvää tahtoa on, haastateltavan ja toimittajan yhteistyönä voidaan saada aikaiseksi kuva uudesta dynaamisesta johtajasta, joka osaa antaa arvoa myös edeltäjälleen eikä mitätöi tämän työtä. Useimmat ihmiset tekevät työssään parhaansa ja joskus jopa ylittävät itsensä. Varsinkin eläkkeelle jäävää, kaikkensa antanutta pomoa ei ole tarpeen jäähyväisiksi mollata lehdessä, ei tahallisesti eikä tahattomasti.
Vaikka uudella pomolla olisikin uutta tuotavaa ja suunnitelmia, aloittaa Hyvä Johtaja varovasti esittelynsä jälkeen.
Sitten tutustutaan työporukkaan ja kysellään kuulumiset asianosaisen työtehtävistä, ja mitä tämä itse haluaisi työnkuvassaan tehdä toisin.
Sitten hiljakselleen tuodaan suunnitelmakalvoa nähtäväksi, ja pyydetään työntekijöiden palaute.
Tämä toistetaan parannetulla versiolla kahteen kolmeen kertaa ennenkuin muutoksia aletaan tehdä. Näin sitoutetaan eikä käsketä. Toki sekin joskus onnistuu mutta hiljaksellen tullee parempaa.
Näitten maksettujen haastattelujen vaiva usein on katsoa ja ehdottaa henkilöä jolla heikommalle jää suhde alaisiinsa dynamisuuden ja intohimojen mennessä etusijalle.
Näin ”muutosjohtajan” jos sellaisesta puhutaan olisi hyvä olla valveilla itsensä kanssa koska nopeat ja jyrkät toimenpideasiat harvoin johtavat tulokseen minne olisi päästy muutenkin hitaasti kiiruhtamalla ja samalla olisi huolittu henkilöstön hyvinvoinnista.
Pirjo – hyvä varoitus – tällaisia ’voimainsa tunnossa’ haastatteluja tulee joskus eteen. Mutta, samalla mitalla sitten jokaista, aikanaan ?