Olen lukenut viime päivinä mm. Hiljaisuuden ystävien palstoilta meditaatiosta hengellisessä hiljaisuuden harjoituksessa. Periaatteessa asia on vanha, ja liittyy kristillisten varhaisten isien rukousopetukseen. Siinä rukousharjoitus ositettiin asteisiin, joissa oraatio oli suun ääneen lukemisena ensimmäinen aste. Sitä seurasi meditaatio, kontemplaatio, jossa mietiskellään Jumalan salattua ja Sanassa ilmituotua läsnäoloa maailmassa ja itse Itsenään. Meditaatio johtaa, jos Luoja suo, mystiseen kokemukseen, jossa minätietoisuus sulaa jumalayhteyteen.
Meditaation tarkoitus ei ole kysellä itseään koskevia kymyksiä, kuten nykyboomi näyttää haluavan. Olennaista on minän asettuminen pois omista itseään koskevista kysymyksistä. Niitä voi puhua oraatiossa, suun puhèessa. Meditaation idea on tila, joka mielessä asetetaan rukoillen Jumalan läsnäolon tilaksi. Sitä mietiskellään. Sen pyhyytèen hiljennytään. Siitä avautuu hiljainen, harras tila.
Nykyinen minämeditointi ja minäkeskeiset raamattumeditaatiot yrittävät elvyttää ihmistä kokemaan jotain suurta yli itsensä. Itsensä kohtaaminen ei ole kovin antoisa asia, vaikka onkin nykyajan iskulauseita. Tunne itsesi. Eikö ole mielenkintoisempaa yrittää tuntea kaikin keinoin Jumala, Jeesus Kristus!
Läntisessä perinteessä varmasti näin, itäisestä perinteestä ei minulla ole tietoa. Kovin tekniseltä kuitenkin kuulostaa, ehkä todellisuus on toista. Helposti tuonhon konteplaation tilaan ei varmasti pääse. Tärkeänä tekijänä meditoinnissa on hengellinen ohjaus joka tulisi liittyä meditointii oleellisena osana. Tässä kirkossamme on suuri aukko. Mielenterveyshäiriöt ovat ne sudenkuoppa/löukku johon voi pudota. Mystisen kokemuksen tulisi aina olla sopusoinnussa kristinuskon opin ja etiikan kanssa ja näin liittyä laajempaan kokonaisuuteen, kirkon elämään. Valitettavasti luterilaisuudessa tämä koko laaja traditio on katkennut.
Vielä jäi kesken. Tuo jumaloitumisen ajatus on myös vieras luterilaisuudelle vaikkakin Raamatullinen. Kysymys on kaiketi ihmisen oman tahdon kuolettamisesta joka on kristinuskon ydin ja tarkoitus. Voisimme ottaa tuon termin uudestaan käyttöön, jumalallistuminen ja vielä rohkeammin teistä tulee jumalia.
Tunnen monia ihan tavallisia uskovia, jotka ovat oppineet viettämään aikaa hiljentyneenä Jumalaa odottaen. Ei tällainen ole vaikeaa. Päämäärä on saavutettu, kun Pyhä Henki avaa Raamatun sanan ja se tulee eläväksi ja kun Jumala pääsee sanomaan meille jotain henkilökohtaista Pyhän Henkensä kautta. Meidät on luotu tähän yhteyteen, ja syntiemme sovitus on avain jumalasuhteemme ennalleenasettamiseen. Kun luen vaikkapa Ristin Johanneksen kirjoituksia, monet hänen kuvaamansa asiat voivat taphtua meillekin, myös ” sielun synkkä yö”. Kuitenkin, näistä kirjoista välittyy melko tekninen vaikutelma. Kuitenkin, koska olemme Jumalan luomia, on meissä itsessämme kaipuu Jumalan läheisyyteen, joka toteutuu kyllä yksinkertaisemmin. Myös erilaiset ”Jumalaan sulautumiset” ovat ihan tarpeettomia, ikäänkuin tämä oisi jonkunlainen suorite, jossa tavoite on jonkunlainen samadhi tai nirvana. Raamatusta luemme kuvauksia siitä, miten yksinkertaisessa yhteydessä Jumalaan sekä VT:n että UT:n pyhät olivat.
Tämä on siksi tärkeää, että jos emme kuule, mitä Jumala sanoo, emme löydä henkilökohtaista johdatusta elämäämme. Meidät on tarkoitettu elämään enneltavalmistetuissa teoissa, Ef 2:10. Tämä on elämä, jossa Jumalan ajatukset meille henkilökohtaisesti toteutuvat. Tämä on aivan eri asia kuin ”luonnollinen elämä lihassa”. Kun ikäännymme ja katsomme elämäämme taaksepäin on mukavampaa jos näemme Jumalan suunnitelmien toteutuneen kuin jos ei näin eri syistä käynyt. Silloin ei sydämessä ole tyhjää koloa, vaan iloinen täyteys, ja on hauska muistella Jumalan johdatuksia, koetuksia ja siunauksia.
Antti kirjoitat aivan oikein. Protenstanttista kristillyyttä leimaa usein Individualismi, yksilökeskeisyys. Tässä on myös ehkä syy protestannisen kristikunnan jakaatumiseen moniin lohkoihin ja lahkoihin. Koko traditio puutuu ja loistaa poissaolollaan. Traditiota pidetään uhkana ja näin katkaistaan jatkumo.
Jos luet vain yksin ilman ohjausta, et todennäköisesti tule selviämään. Kirkko on koko ruumis, et vain sinä tai minä.