Silloin tällöin nousee esille ajatus, että uuteen virsikirjaan liitettäisiin mukaan Satumaa-tango. Perustelu: ”Siinä on koskettavaa sanomaa”. Mutta miksi vain Satumaa, miksei myös Mun levikset repee ja Siideripissis? Niissäkin on sanomaa. Ainakin joidenkin mielestä.
Jumalanpalveluksen kulku voisikin joskus, vuosien kuluttua, olla seuraava. Graduaalivirsi: Satumaa. Innostavan saarnan jälkeen vastausmusiikkina: Mun levikset repee. Ja lopuksi, lähettäminen maailmaan ja Siideripissis.
Irvailu sikseen, varsinkin jos siinä liikutaan hyvän maun rajoilla. Mutta ihan vakavasti kysyn: Eikö virsikirja ole kirkon uskon ilmaisu? Ainakin tämän pitäisi olla tarkoitus. Riittääkö uskon ilmaisuksi se, että on epämääräinen kaipaus jonnekin, toiveiden haavemaahan? Kaipaus on, se on selvää, mutta eikö kirkko ole täällä sitä varten, että se näyttää kaipaukselle suuntaa, mitä se sitten sattuu olemaan?
Satumaa on laadukas kappale ja tangojen kuninkuussarjaa. Mutta paraneeko se siitä, että se siirretään virsikirjaan ja lauletaan puhki? Niinhän kävi esimerkiksi kappaleelle Lumi teki enkelin eteiseen, kun se otettiin mukaan Nuoren seurakunnan veisuihin. Se, mikä toimii Hectorin levyllä, ei toimi iltanuotiolla, porukan yrittäessä veisukirjan sivuilta möristä sanoja, jotka edelliseen sukupolveen tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Jos Satumaa päätyisi virsikirjaan, se olisi kieltämättä virkistävä poikkeus. Yhdessä suhteessa. Siinä on teksti ja sävel mestarillisesti sovitettu toisiinsa. Samaa ei voi sanoa nykyisen virsikirjan virsistä. Niissä on luvattoman paljon kömmähdyksiä. Nuotin pituus ja sanan paino eivät vastaa toisiaan, tai jopa niin, että yhteen sovittamisen periaatetta on kokonaan jätetty noudattamatta. Lopputulos on tuskastuttava. Vuodesta toiseen me pyydämme ”anna eeelämälle suunta ja tarkoitus” ja toteamme, että hyvyyden voimat ”piiríttää meitä” ( paino toisella tavulla). Vastaavanlaisia esimerkkejä voisi luetella runsaasti lisää.
Toivo Kärjeltä tällainen ei olisi mennyt läpi. Hän oli nimittäin ammattimies. Kärki valvoi tunnontarkasti sanoittajien työskentelyä. Kärki ymmärsi, että hyvä runo sinänsä ei merkitse mitään, jos se siirretään toheloiden sävelmän yhteyteen. Jos joku tätä yritti, hän sai kuulla kunniansa. Lopputulos on kaikkien nähtävillä. Jos tarkastellaan pelkästään tekstin ja sävelmän yhteen sopivuutta, meillä on paremmat tangot kuin virret. Vahinko. Mutta se on jo tapahtunut.
Kun sanon näin, vastaväitteitä nousee. Huomautetaan ehkä, että kysymys on laulutavasta. Kun virret lauletaan oikealla tavalla, kevyesti, sanapainojen onnahtelut eivät häiritse. Yrittäkäämme siis laulaa oikein, ”kevyesti”.
Harmi vain, ettei tämän periaatteen sisäistäneitä mestarilaulajia kirkkokansan keskuudesta juuri löydy. Itse asiassa en ole törmännyt vielä yhteenkään. Useimmat laulavat niin kuin lauletaan, kun nuotit saadaan eteen. Luotetaan siihen, että musiikilliset asiat on sovittajien toimesta loppuun mietitty. Eikä niin, että he siirtävät virheensä kuulijoiden vastuulle.
Palaan vielä Satumaa-tangoon ja sen sopivuuteen virsikirjan aineksiksi. Siitä huokuu sydäntä kouristava kaipaus. Mutta riittääkö se?
Jos riittää, miksemme ota sitten myös Tauskin Haavemaata mukaan? Siinäkin on kaipausta sokeriliemeen upotettuna niin, että korvissa soi. Vai onko valintakriteerinä se, että Satumaa on ”parempi”? Kuka tällaiset asiat arvioi?
Menneiden vuosikymmenien viihdemusiikista löytyisi kyllä Satumaalle kilpailijoita. Niitä voisi olla vaikkapa Otto Lindvallin ikimuistoinen valssi Kielon jäähyväiset ( Konvaljens avsked). Siinä on sekä kuoleman ja katoavaisuuden ajatus että riemu uuden kevään koitosta taitavasti samoihin säkeisiin talletettuna. Urbaani legenda kertoo, että Lindvall sai aiheensa tuberkuloosiparantolasta. Hänen läheinen ystävänsä kuoli siellä odottaen malttamattomasti kevään tuloa, saamatta sitä kuitenkaan nähdä. Hän iloitsi kukista, jotka nousisivat hänen hautakumpunsa päälle.
Kaunista ja koskettavaa, mieltä vavahduttavaa.
Virsikirjaan en kuitenkaan tätäkään mestariluomusta kelpuuttaisi.
”Virsikirjaan en kuitenkaan tätäkään mestariluomusta kelpuuttaisi.”
Mites olisi baddingin ”Paratiisi” ja ”Tähdet, tähdet”?
Kuulehan, vaikka sinusta virsi vinksahtaa vuodesta toiseen, niitä kaikki juuri laulattavat: Hyvyyden voimaa ja suntaa hja tarkoitusta. Virren mieli on rukous, ja laulavat seurakuntalaiset ym. yhtyvät tällaiseen rukoukseen, vaikka sanaseppo itkisikin nuottien kestoa ja rytmin heikkoutta.
Voihan hutiloiden tehtyä alttarimaalaustakin perustella toteamalla, että, ei se mitään, että se on vähän sinnepäin. Katsotaan sitä rukouksella.
Voisikohan joku taiteilija perustella tällä työnsä puutteellista laatua?
Olen Merenkurkun tienoolta lähtöisin, hyviä ajatuksia etsivä, 88 v. osittain liikuntarajoitteinen nainen. Elämääni on rikastuttanut yhteydenpito ja ystävyys kentällä oleviin lähetystyöntekijöihin, värikäs vaihe Ruotsin Merimieskirkossa Gdanskissa; pisin kausi kuitenkin pappilan asukkina Suomessa, paimenena, piikana ja emäntänä.
Nykyhetken valtias google tarjoaa paljon hyvää ja lohdullista, jos sitten paljon muutakin. Löysinpä mieliajatuksiani virsistä, netistä, esim. Runebergin, Bonhoefferin ja Pekka Kivekkään teksteistä otsikoituna ”Leipää pellolta maan.”
Mieheni kuoltua yli 20 sitten olen kuulemisen ja näkemisen suhteen ollut radiokirkkojen ja – hartauksien sekä tietokoneen Arenan varassa. Hyvä niin. Sain lukea, että J.L.Runeberg olisi aikoinaan tarjonnut voimallisempaa versiota virteen ”Ken ompi lähimmäiseni” ja tohtinut olla korostamatta hengellisen ja maallisen rajaa. Virren 175 suhteen nykyisessä kirjassani olen päätellyt, että ihmiset saavat omantunnon syytöksiä siihen paneutuessaan, kun odottamaani ei säännöllisestä kuuntelusta huolimatta osu kohdalleni. Minusta ei ajankohtaisempaa ja aiheellisempaa laulettavaa / pyydettävää juuri nyt ole olemassakaan. Ehkä minulla on vain ollut huono onni. ”Gallupissani” tosin keräsin helposti eri puolilta maata 9 pappia ja muuta veisaajaa, jotka eivät tunteneet siihen sanojakaan!
Maailma on sekasortoisempi ja kärsivä epätoivoon asti. Siihenkin voidaan suhtautua eri tavoin. Tärkeää olisi, että tulossa olevat virret julistaisivat syntinä myös laiminlyöntejä ja tekemättä jättämistä. Eihän tuo mikään uusi ajatus ole. Siitä kirjoitettiin jo VARTIASSA 9 /1946. Nykyisessä virsikirjassa nro 175 vakuuttaa, että kristittynä eläminen on osallistumista Kristuksen kärsimykseen maailmassa: ” Sinä heissä menehdyt / kun me vaikenemme”.