K24 uutisissa oli juttu Simo Korpelasta ja Toivakasta. Muistui mieleeni, että olen niistä kirjoittamut kaksi vuotta sitten kaksi blogikirjoitusta. En tunne K24 sääntöjä, ovatko vanhojen juttujen uudelleenjulkaisemiset sallittuja. Kokeilen onneani ja tarjoilen teille purkkiruokaa. Nämä ovat maaliskuulta 2011. Ei tarvitse kommentoida eikä tykätä. En uusi näitä itseni, vaan Korpelan ja pääsiäisen sanoman takia.
Rakkauden, armon lähde
Etelä-Pohjanmaalla sijaitsee Teuvan pitäjä. Olen käynyt siellä vain pari kolme kertaa, vaikka se oli yhteen aikaan äitini kotipitäjä. Isoisäni oli Teuvan apteekkari, enoni lääkäri, isoäitini toimi apteekissa farmaseuttina ja farmaseutti-äitini työskenteli veljensä lääkärinvastaanotolla. Perheen näpeissä oli siis koko maalaiskunnan terveystoimi kansanparantajia ja pontikankeittäjiä lukuunottamatta.
Matkapappina toimiessani reissuni kerran suuntautui Teuvan Horonkylän kautta jonnekin. Kesken syrjäisen maantien löin jarrut pohjaan, kun tienvarressa oli kyltti Simo Korpelan synnyinkodin merkiksi. Simo Korpela on tunnettu virsirunoilija, jonka tuotantoon kuului muutakin lauluiksi sävellettyä runoutta.
Simo Korpelan kotimökin kuva on ohessa. Se oli ulkomitoiltaan pieni, kuin jokin röppäänen kioski. Korpela pääsikin lahjakkaana lapsena pappilaan koulukortteeriin, josta käsin hän kävi Kristiinankaupungin koulua ja myöhemmin Porin lyseota. Korpelan kotimökki tulee aina mieleeni, kun lauletaan hänen sanoittamaansa hengellistä laulua, jossa runoilija uskoo:
Pääsen asukkaaksi
kultakaupunkiin,
viedään vierahaksi
häihin iäisiin,
viedään vierahaksi
häihin iäisiin.
On vaikea kuvitella suurempaa kontrastia, kuin mikä on Horonkylän töllin ja kultakaupungin hääsalin välillä. Korpela vietti elämänsä viimeiset vuodet lähes liikuntakyvyttömänä, niinpä myös hänen niin sanottu tomumajansa oli kuoleman tullessa vaihtamiseen valmis. Niin se on meillä kaikilla, harmaita töllejä tässä oman säädetyn aikamme raahaamme mukanamme.
Yllä olevaan lauluun, joka on nykyään virsikirjassakin (270), on joskus lisätty säkeistö, joka kertoo ihmisen uskosta. Sen mukaan ”tämän kaiken tuottaa usko Jeesukseen”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta tuollaisen eskonpuumerkin lyöminen turmelee evankeliumin. Ei usko tuota yhtään mitään, se vain vastaanottaa Jumalan lahjan. Lahja hyödyttää vain, jos sen ottaa vastaan, mutta usko itse on vain ojentuva tyhjä käsi. Jos huomion kiinnittäminen uskoon jotain tuottaa, niin korkeintaan ahdistusta. Usko ei ole omaan uskoon uskomista, vaan se katsoo ulkopuolelle, Jumalan armoon.
Päivän virteni ei kuitenkaan ole Korpelan Jeesuksesta laulan, vaan hänen kruununjalokivensä Rakkauden, armon lähde. Se on toinen niistä kahdesta virrestä, jotka sanomansa tähden hyväksyn, vaikka ne eivät rokkia olekaan. Siitä toisesta kerron seuraavalla kerralla.
Miksi tuskan kalvaa annat
sieluas, sä syntinen?
Miksi syntein taakkaa kannat?
Katso, Kristus kantoi sen!
Sovitusta saarnatahan,
rohkaistu siis uskomahan
anteeksanto syntien.
Armo kuuluu sulle juuri,
sulle, raukka kurjinkin,
vaikka rintaas tuska suuri
kalvaa liekein polttavin.
Kaikkein synnit Jeesus kantoi,
kaikkein tähden itsens antoi
ristiin, kärsimyksihin.
Kotonaan Simo Korpela oli ankara isä, josta hänen poikansa kirjailija Jorma Korpela on kertonut. Mitä siitä voisi ajatella? Karu kasvumaa ei tuota pehmeitä ihmisiä, mutta tiukkakin ihminen saattaa löytää ristin evankeliumissa sellaisen herkkyyden, joka jää sosiaalisesti fiksumpien ulottumattomiin. Simo Korpelaa vaivasi hänen elämänsä aikana paitsi sairaudet myös kuolema. Hän menetti kaksi lastaan jo pieninä, kaksi poikaansa sisällissodassa ja hänen epilepsiaa sairastanut poikansa teki itsemurhan. Kultakaupungissa on onneksi kaikki paremmin.
Ja toinen bloggaus:
Moderni ja muinainen Toivakan kirkossa
Muistatteko Pellervo Lukumiehen? Ei se mitään. Tuskin sitä kovin monessa seurassa kysytäänkään.
Simo Korpelan jälkeen Toivakan kirkkoherraksi tuli Kalle Lukumies. Kallella oli poika, joka ei ollut lukumies, vaan taidemaalari. Hän lähti kesken kouluvuosiensa opiskelemaan Ateneumiin maalaustaidetta Sam Vannin johdolla. Pellervo Lukumies (s. 1935)palasi opiskelujensa jälkeen Toivakkaan, jonka kuuluisimpiin kuntalaisiin hän varmasti lukeutuu.
Lukumies sai 1970-luvun alussa tehtäväkseen kirkon kattomaalausten uusimisen. Neuvoston jäsenillä saattoi olla mielessään, että Alvar Aallon tekemä vanha interiööri saa nyt vähän pinotexia pintaan, mutta taiteilija ymmärsi saaneensa laajemmat valtuudet. Ja hyvä niin.
Lukumies maalasi Jeesuksen muotivaatteisiin ja kuvasi kirkon kattoon etnisen kirjon kaikkine kummallisuuksineen. Mustalaisnainen näytti mustalaisnaiselta eikä miltään romaanihenkilöltä. Lukumies laittoi mustalaisnaisen enkeliksi taivaalle aikana, jolloin he kelpasivat vain helluntaiseurakuntiin. Niin taitaa olla edelleenkin. Moniin kuviin liittyi raamatunlauseita, joita nykyäänkin kirkkotaidetta ihmettelevät turistit kirjaavat ylös ja katsovat kotona vihkiraamatuistaan.
Taidesotahan siitä seurasi. Silloinen kirkkoherra pisti edeltäjänsä pojalle ja kirkon taiteilijalle porttikiellon Herran temppeliin, minkä täytyi riepoa taideurakkaansa vakavasti suhtautunutta Lukumiestä sanoinkuvaamattomasti. Ei kuitenkaan maalannut kirkkoherran kasvoja pirulle, kuten moni muu taiteilija on tehnyt sen jälkeen kun tuponeuvottelut taiteen tuntipalkkioista ovat kariutuneet osapuolten erimielisyyksiin.
Taidesodissa on usein kysymys kuvalukutaidottomien päättäjien ja yleisönosastokirjoittajien halusta saada näköistaidetta, joka esittäisi jotain. Toivakassa tilanne oli päinvastainen. Kirkkomaalaukset olivat liian näköisiä ja esittivät jotain, mitä ei olisi haluttu katsella. Kiistassa kävi kuitenkin kuten aina. Kirkko, seurakunta ja koko Toivakka tunnetaan nyt vain niistä maalauksista.
Raamatun ja uskonnollisten aiheiden modernisointi onnistuu harvoin. Uudistettu vanhenee nopeasti. Jeesuksen vertausten sijoittaminen nykyaikaan kertoo vain sen, kuinka pieleen uusintaja on alkuperäisen sanoman ymmärtänyt. Vertausten rusikointi pitäisi lailla kieltää. Etsikääpä teologia.fi -sivustosta Lauri Thurénin artikkelit Jeesuksen vertausten sanomasta. Siis tämä on myönteinen suositus, ei varoittava esimerkki.
Mutta vaikka Toivakan kirkon katon Jeesuksen hippivaatteet ovatkin enää muisto Hair-musikaalin ajoista, on niihin tallentunut myös jotain ajatonta. Enkä tarkoita mitään retroilua. Jeesuskin puhui vaatteista, jotka ovat parasta palttinaa. Nyt hän sai sellaiset kuteet ylleenkin. Ja Elia on kuin scifi-elokuvasta tai metallimusiikin levynkannesta.
Toivakan kirkonpenkissä levähtäessään voi pohtia muinaisen, modernin ja ajattoman suhdetta. Olen käynyt useasti Toivakan kirkossa sitä pohtimassa, enkä ole päässyt vielä kovin pitkälle. Kaiken aikaisemman pohdintani sotki vielä pahan kerran viimeviikkoinen Ville Hassisen postaus, joka koski ikuista elämää Jumalassa. Se oli niin silmiä avaava ja viisas, etten osannut mitenkään kommentoida. Päässä kuului vain surinaa. Hassisen kone. Sellainen hyvä blogi on. Se käynnistää ajattelua. Pystyisinpä samaan.
Toivakan kuvia jälleen katsellessa kumpusi mieleeni Tapio Nousiaisen runo Hippi-Kristus. Nousiainen arvosteli niitä, jotka tekivät Kristuksesta ”rituaalimasiinan” ja sanoi, että Kristus oli kaikkein suurin hippi. Ei vain omana aikanaan, vaan kaikkina aikoina.
Vapaakirkollinen Nousiainen suomii teologeja ja kirkkoruhtinaita, jotka ovat haudanneet Hippi-Kristuksen sedimentteihinsä niin, että hän on siellä kätkössä kuin tertiäärikauden nilviäinen. Hippi-Kristuksen luo Nousiainen saattoi mennä kuin jengikaverinsa tykö, paiskata kättä ja kertoa kuinka on mennyt elämä vähän retkalleen. On tullut ihosteltua pimujen kanssa ja kuinka on ryypännyt, tapellut ja mesonut ja tullut hamppuakin polttaneeksi. Kristus vastaa, että no sen vuoksihan minä heitin henkeni, että saisit anteeksi koko roskan. Tule ja paiskataan kättä, kaveri. Runo löytyy jopa äänitiedostona, kun jaksaa vähän googlettaa. Minä en uskalla laittaa tähän linkkiä, kun ei ole piraattipuolue vielä vallassa ja voi tulla syyte tekijänoikeusrikkomuksesta.
Toivakan kirkkoon liittyy myös omakohtainen muisto. Kirjoittaessani ylioppilaaksi sovin parin kaverini kanssa, että jos ensimmäinen ylioppilasaine onnistuu, lyödään toisen kanssa lekkeriksi. Suunnittelin toiseksi aineeksi puuväreillä tikkukirjaimilla tekstattavaa kirjettä ylioppilastutkintolautakunnalle. Rakas 
ylioppilastutkintolautakunta, Kirjoitan teille toista kertaa. Kun te siellä Hesassa kerran olette, voitteko viedä terkkuja Heimo-sedälleni .. jne
En ollut kuitenkaan ihan varma ensimmäisen aineeni onnistumisesta, joten en uskaltanut mennä mukaan kavereiden kanssa sovittuun jäynään. Kirjoitinkin aineen siitä taide-elämyksestä, joka avautui eteeni astuessani sisälle Toivakan kirkkoon. Sain siitä pisteet, joista on ollut myöhemmin hyötyä.
Käykää itse katsomassa. Toivakka on lähellä Jyväskylää.
Minulla on tapana ajatella paljon menneitä polvia ja sukulaisia. Eilenkin kävin valokuvaamassa sukuhautoja. Kuvaamalla saa vuosiluvut hyvin talteen. Osa menneistä polvista on ollut maineikkaita ja osasta ei ole muuta muistettavaa kuin se hautakivi. Mutta ei se maineikkaiden mainitseminen pelkästään pahasta ole. Kohtahan olemme itsekin samassa tilassa, arkussa maan multien alla.
Virsitutkija SS lähetti viestin, jonka mukaan
Kiitos tiedosta.
Hehhee!
Kuvat ovat kauniita ja taiteellisesti hyviä.
Kyllä voisi vähän laajepaakin perspektiä taas ottaa tähän historiaan, että saisimme asiallista luettavaa ja ennen muuta asiallista keskustelua. Kun oli nimi Korpela, ajattelin, että nyt tuli korpelalaisuus puheenaiheeksi. En siitä tosin tiedä paljoa. Ruattissa oli vähän samalla tavalla navanalaisia toimintoja hyödyntävä liike Norrlannissa joskus 1830-luvulla. Jätetään aihe kumminin.
Jorma. Minulla on sen verran hyvä muisti, etten muista kirjoittaneeni muista esivanhemmistani kuin isovanhemmistani ja heistäkin vain kevyellä maininnalla entisessä blogimetsässä. He eivät kyllä ole olleet mitenkään erityisen maineikkaita, tavallisia kansanihmisiä vain.
Hyvää tarkoittavista neuvoistasi huolimatta aion jatkossakin aivan itse päättää, tuonko ja jos tuon, niin missä laajuudessa henkilökohtaisia asioitani esille täällä.
Tämä keskusteluni Jorman kanssa on valitettavasti mennyt täysin sivuun blogin varsinaisesta aiheesta. Siitä pahoitteluni Teemulle.
”Mutta se säkeistö ’Ja tään kaiken tuottaa usko Jeesukseen…’ on kyllä Korpelan oma ja alusta asti Elämän lauluja I 1913 kirjassa oleva (siinä siis 6 säkeistöä).”
Itselläni on muistissa muoto ”Kaiken tämän tuottaa, usko Jeesukseen…”
En ole tullut ajatelleeksi Teemun tulkintaa asiasta. Kuittaan sen sillä, että Jeesus-nimen seuraukset ovat siinä niin vahvalla tavalla esillä, että en osaa ajatella sitä teologisella monimutkaisuudella. Se vain tuntuu niin lämpöiseltä, kun sitä säkeistöä lauletaan.
Suomen Lähetysseuran kustantamassa Hengellisissä lauluissa ja virsissä, joka on Laula kaikki maa -laulukirjan edeltäjä, jos niin sanoisi, tuota kuudetta säkeistöä ei näytä myöskään olevan. Juuri tarkistin. Kuten ei siis myöskään nykyisessä virsikirjassammekaan.
Mutta jostain se vain kumpuaa lähes aina, kun tuota koostetta lauletaan. Ikään kuin virrestä puuttuisi jotain….