Jotta kaikki eivät puhuisi yhdestä ja samasta asiasta, otan esille toisen. Kysymyksen, josta ei keskustella, vaan josta määrätietoisesti on vaijettu. Artikkeli viime vuoden viimeisessä Teologisessa Aikakauskirjassa on saanut minut pohtimnaan asiaa.
Kysymys sinänsä on, miten lähellä olevaa historiaa ja kirkkohistoriaa voi tutkia? 16 vuotta sitten kuolleesta Martti Simojoesta on jo tehty perustavaa ja perinpohjaista tutkimusta. Olen ehdotellut kirkkohistorioitsijoille yliopistoissa, että he ottaisivat luuppinsa alle sen mitä tapahtui kirkossa 60-luvun loppu ja 70-luvun alkupuolella. Kirkkoon kohdistui suurta painetta ja samalla kirkko oli itse äärimmäisen jakautunut. Oli nuoria, intomielisiä uudistajia ja oli kirkon tuomiokapitulilaitos, joka tietoisesti yritti estää toisinajattelevien pääsyn kirkkoon, jota estäjät pitivät konservaiivisuuden linnakkeena. Tunnettua on, että nuorelta radikaalilta Simo Knuuttilalta Helsingin tuomiokapituli eväsi pappisvihkimyksen.
Itse tulin näihin taisteluihin tavallaan jälkijunassa, mutta kuitenkin heti höyry päällä ja vieläpä tuona legendaarisena vuotena 1968. Niinkuin olin kieltäytynyt aseista uskonnollisista ja yhteiskunnaisista syistä, olin opiskelun ja perheen ohella mukana YKY:ssä ja Akateemisessa sosialistiseurassa.
Vaikka olin pari vuotta töissäkin SKY:ssä ja vaikka olin vasemmistolainen, niinkuin silmäterää yritin varjella kristillisen ylioppilasliikkeen sitoutumattomuutta. Sitä, että jokainen sai ajatella politiikasta mitä ajatteli. Emme olleet poliittinen vaan kristillinen liike ja mukaan mahtuivat kaikki – MYÖS vasemmistolaiset.
Että Olavi Kares, Erkki Kansanaho, Osmo Tiilil ja muutama muu niin kiivaasti hyökkäsi kimppuun ja halusi ignoroida SKY:n – sen ajattelin johtuvan siitä, että he puolestaan olivat konservatiivejä ja oikeistolaisia. Toisin sanoen tavallaan hyväksyin ajatuksen, että ”viha ja vaino” johtui meistä itsestämme, siitä, että vastustimme konservatiivejä.
Olikohan se sittenkään niin? Osaksi kyllä, tietenkin, mutta mitä muita selityksiä oli SKY:n jakaantumiseen ja Ylioppilaslähetyksen ja KRS:n opiskelijatyön vahvaan nousuun? 60-luvun puoliväliin asti jokaisella korkeakoulupaikkakunnalla oli SKY:n ylioppilaspappi ja osalla lisäksi teinipastori, joka kiersi kouluja ja järjeti kristillisiä teinipäiviä. Toiminta oli vilkasta ja kirkon rahoittamalla SKY:llä oli lisäksi vahvat yhteydet yliopistoihin, ylioppilaskuntiin ja Teiniliittoon. Kun kirkko sitten lopetti tämän työn, aika pian tilalla olivatkin Ylioppilaslähetyksen ja KRS:n opiskelijapapit.
Toivon, että Helsingin, Itä-Suomen ja Åbo Akademin kirkkohistorioitsijat selvittävät, mitä tuolloin oikein tapahtui ja myös, millä rahoilla? Hiukan alkua tälle tutkimukselle antaa Markku Ruotsilan artikkeli: ”Uuspietismin unohdettu ulottuvuus”. (TA 5-6/15) Lainaan hiukan:
”Kyseessä ei ollut sisäsyntyinen suomalainen ilmiö tai keksintö vaan ilmentymä maailmanlaajuisesta herätyksestä, jonka eri kansalliset toimijat pyrkivät yhteisvoimin ja olennaisesti samoin keinoin vastaamaan muuttuneen maailmantilanteen ja kirkollis-hengellisen ilmapiirin haasteisiin.”
Kysymys ei ollut vain ajatuksista ja sanoista, vaan aivan olennaisesti rahasta. Yhdysvaltalainen fundamentalistinen, antikommunistinen ja antiekumeeninen taho mm rahoitti ”Uusi tie”-lehden perustamisen. Kun SKY:n kimppuun sanottiin käytävän sen ”poliittisuuden” tähden, oliko kriitikoilla puhtaita jauhoja pussissa? Tästä meidän olisi hyvä saada lisää puolueetonta tutkimusta.
Teemu Kakkuri, kirjoitit:
”Ehkäpä itsekriittiset aloitukset olisivat tyylikkäämpiä. Niitä vain harvoin nähdään. Vanhan vastapuolen asettaminen kyseenalaiseen valoon viidenkymmenen vuoden päästä
on tietenkin kekustelua sekin.”
Tyylipisteitä et siis anna. Syy vanhojen kaivelemiseen on minun puoleltani aika yksinkertainen. Kun 65 vuotta täytettyäni heittydyin vapaaksi kirjailijaksi, aloin kirjoittaa opiskeluvuosistani ja vuodesta 1974. Kirjoitin opusta ensin pari vutta romaanina ja sitten vielä toiset kaksi muistelmana. Keväällä Kirjapaja julkaisi kirjan ”Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat.” Olen siis neljä vuotta pyörinyt näissä 50 vuoden takaisissa. Mielestäni ei ole ihmeellistä, vaan luonnollista, että ne ovat mielessä ja niistä myös kirjoitan. Jo opiskeluaikana tutustuin lähes kaikkiin kristillisiin opiskelijajärjestöihin – pidän aihetta kiinnostavana.
Ylioppilaslähetystä minun on vaikea unohtaa toisestakin syystä. Olin seurakuntien korkeakoulupappina Oulussa viisi vuotta. Iso yhteinen tapahtuma oli joka lauantai tuomiokirkossa järjestetty nuorten ja 0piskelijoiden ehtoolliskirkko. Siihen osallistuivat kaikki, paitsi Ylioppilaslähetys. Ja sen pastorin selitys oli: ”Meillä on eri käsitys Jeesuksesta kuin PYKY:läisillä.”
Kirjoitin blogin uuspietistien ristiretkestä Suomeen 50 vuotta sitten. Toivoin, että joku sen ajan johtohenkilöistä vastaisi. Ehkä sitä on turha odottaa.
Ei niitä johtohenkilöitä varmaan ole enää paljon hengissä.
Juhani, toki on. Kuten Raimo Mäkelä, ”suomalainen pappi ja luonnehäiriöasiantuntija”. Onhan meillä sentään vielä sotaveteraanejakin. Mäkelän syntymävuosi on 1940.
Kaiken kaikkiaan asiasta putäisi tehdä akateeminen tutkimus. Nykyään sellainen käytös ei olisi mahdollistavat minkä kohteeksi jiuduit tuomiojapitulissa ja muutenkin. Tuli sellainen vaikutelma että nämä miehet oikein nauttivat vallastaan nöyryyttää.
Oli siis olemassa kirkonmiehet joilla oli tietty poliittinen vakaumus eivätkä he sitä edes salanneet. Tietenkin heillä oli oikeus vakaumukseensa mutta sietämätöntä että heillä oli valta sanoa sinulle: Sinulla on eri vakaumus kuin minulla ja siksi en salli että sinut vihitään papiksi.