Uutta kirkkoa rakentamassa

Piispa Seppo Häkkinen on syksyllä ehdottanut, että nykyiset ja tulevat jumalanpalvelusyhteisöt olisivat tiiviimmin ja selkeämmin osa piispallista kaitsentaa. Kannatettava ehdotus! Piispa Häkkinen toteaa: ”Jumalanpalvelusyhteisöt ovat kuitenkin jo vallitsevaa todellisuutta ja ne voitaisiin kirkon ykseyden varjelemiseksi integroida selkeämmin osaksi seurakuntien jumalanpalveluselämää”. Piispa siis tunnustaa tosiasiat. Se on hyvä alku toimintaympäristön muutosten synnyttämille uudistustarpeille ja uudenlaisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rakentamiselle.

Alueellista tasalaatua?

Nykyinen parokiaalinen seurakuntarakennehan perustuu siihen ajatukseen, että tietyllä alueella (yleensä kunnallisverotuksen mukaisesti) asuva kuuluu alueellisesti rajattuun seurakuntaan. Sitä ei itse valita, vaan osoite ratkaisee seurakunnan jäsenyyden. Taustalla on ajatus, että jokaiselle seurakuntalaiselle taataan tällä systeemillä samat, tasalaatuiset palvelut. Siksi veroprosentti on kaikille sama. Ei siis mikään kirkollinen jäsenmaksu, vaan selkeä tasavero.

Näin ollen (saman kunnan sisällä asuvaa) seurakuntalaista kohti laskettu toimintamääräraha on kaikille sama – iästä, sukupuolesta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Kuten kunnassakin.

Kummallisena tilanne näyttäytyy pääkaupunkiseudulla. Siellä suurimpien kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa) alueilla ovat seurakuntayhtymät, jotka jakautuvat pienempiin paikallisseurakuntiin. Kirkollisvero maksetaan kunnallisveron tapaan seurakuntayhtymälle, mutta seurakuntalaisuutta ei silti voi valita saman seurakuntayhtymän alueella, vaan se määräytyy yhä osoitteen mukaan.

Tästä johtuen erikoisia tilanteita syntyy säännöllisesti, kun pääkaupunkiseudun kuntien sisäinen muuttoliike on voimakasta. Tämän tästä luottamushenkilöiksi valittuja seurakuntalaisia pitää vapauttaa luottamustehtävistään, koska he ovat siirtyneet alueseurakunnan rajan yli. He maksavat kyllä kirkollisveronsa yhä samalle seurakuntayhtymälle, mutta luottamushenkilöiksi he eivät enää kelpaa, koska osoite seurakuntayhtymän alueella on muuttunut.

Osoitejäsenyydestä kuulumisjäsenyyteen

Voisiko seurakuntalaisuuden rajoittamisen alueseurakuntaan uudistaa aluksi tässä kohdassa? Tämä edellyttäisi mm. kirkon vaalilainsäädännön muuttamista. Nykyisten kaksien vaalien sijasta (yhteinen kirkkovaltuusto ja seurakuntaneuvostot) tulisi siirtyä yhden vaalin järjestelmään: valitaan vain seurakuntaneuvosto, joka valitsee jäsenet yhteiseen kirkkovaltuustoon.

Jäsenyys olisi näin ollen kiinni seurakuntayhtymän jäsenyydestä (veronkantopiiristä), ei sen sisällä olevasta osoitteesta. Saman seurakuntayhtymän sisällä osoitettaan vaihtava luottamushenkilö voisi yhä kuulua (ainakin vaalikauden loppuun) siihen seurakuntaan, jonka mandaatilla hän tuli luottamustoimeensa valituksi. Varahenkilöä tarvittaisiin todellakin vain silloin, kun varsinainen luottamushenkilö ei itse pääse paikalle.

Nykyisen lain perusteella ainoastaan seurakunnan kirkkoherra voi seurakuntayhtymän alueella asuessaan ja niin halutessaan kuulua johtamaansa seurakuntaan myös jäsenenä (tämä ei koske esim. minua, koska asun eri veronkantopiirissä – mutta siitäkin huolimatta olen johtamani paikallisseurakunnan täysivaltainen seurakuntaneuvoston jäsen, vaikka en edes kuulu po. seurakuntaan). Miksei sama kuulumisperiaate voisi koskea kaikkia seurakuntayhtymän alueella asuvia kirkon jäseniä?

Uudistuksena tämä olisi kuitenkin vain ensiaskel todelliseen muutokseen kirkon jäsenyydessä. Kun ev.lut. kirkon jäsenmäärä putoaa muutaman vuosikymmenen kuluessa valtakunnallisesti alle 50%:n, silloin viimeistään voidaan jättää hyvästit kansankirkolle (Helsingin seurakuntayhtymän alueillahan tämä on jo totta).

Tämän jäsenkadon toteaminen ei ole pahantahtoisuutta, vaan tosiasioiden tunnustamista. Siitä on hyvä aloittaa, kuten piispa Seppo Häkkinenkin on omassa aloitteessaan tehnyt. Miksi juuri Suomen kirkollinen tilanne jäisi ennalleen, kun se kaikissa muissa (protestanttisissa) länsimaissa on muuttunut nimenomaan tähän (jäsenkadon) suuntaan?

Valmistautumista vähemmistökirkkona elämiseen

Alkusyksystä Helsingissä puhunut Viron kirkon arkkipiispa Urmas Viilma muistutti meitä suomalaisia siitä, että Viron kirkon nykytilanteessa näemme oman tulevaisuutemme. Virossa enää alle puolet (48%) kansasta sanoo olevansa kristittyjä. Luterilaisen kirkon jäsenmäärä on n. 15% koko kansasta (170 000 jäsentä). Ja tästä kirkon jäsenten joukosta vain reilut 1/6 maksaa säännöllisesti jäsenmaksunsa (jota meillä ei siis vielä ole, vaan saamme nauttia veotusoikeudesta). Viron kirkko on entinen kansankirkko, nykyinen olemassaolostaan taisteleva kirkko monien Euroopan kirkkojen tavoin.

Tämän nykyisen parokiaalisuuden murtamiseksi on mielestäni vain yksi järkevä vaihtoehto, jos kirkon julkisoikeudellinen asema halutaan jatkossakin säilyttää: koko kirkossa tulisi olla yksi ja sama kirkollisveroprosentti asuinpaikasta riippumatta (kuten valtionverotuksessa). Tämä toteuttaisi tasaveron lisäksi tasaveroisuuden koko valtakunnassa siinä mielessä, että jokainen kirkon jäsen maksaisi omasta jäsenyydestään täsmälleen saman verran.

Tämä verouudistus toteuttaisi puolestaan monen kirkon jäsenen kokeman todellisuuden: luterilaisen kirkon jäsen on oman kokemuksensa perusteella ensisijaisesti kirkon jäsen ja toissijaisesti paikallisseurakunnan jäsen (pääkaupunkiseudulla ihmiset eivät useinkaan edes tiedä, mihin seurakuntaan he kuuluvat).

Kun he jättävät jäsenyytensä, he eivät eroa ensisijaisesti paikallisseurakunnasta, vaan kirkosta. Tämän olen kuullut monesti yhteydenotoissa, kun olen pyytänyt palautetta toiminnastamme ja kirkosta eroamisen syistä. ”Ei minulla ole mitään omaa kotiseurakuntaani vastaan, mutta kun kirkossa..”

Tasalaatuisuudesta tasaveroisuuteen

Tällä hetkellä seurakuntien jäsenet ovat verotuksen suhteen eriarvoisessa asemassa, kun kirkollisveroprosentti vaihtelee 1-2 välillä. Joissakin seurakunnissa (kuten Ahvenanmaan pienissä saaristoseurakunnissa, Rantasalmella ja Kihniössä) luterilaiset kristityt maksavat jäsenyydestään kaksi kertaa niin paljon kuin esim. minä täällä pääkaupunkiseudulla.

Yhteisen valtakunnallisen veroprosentin myötä ei olisi mitään väliä sillä, missä päin Suomea seurakuntalainen asuisi. Hän voisi kuulua siihen seurakuntaan, jonka kokisi omaksi kotiseurakunnakseen, osoitteestaan riippumatta. Talviasuttavilla kesämökeillään entisissä kotipitäjissään suurimman osan vuodesta asuvat kirkon jäsenet voisivat kuulua näihin vanhoihin kotiseurakuntiinsa, vaikka olisivatkin kirjoilla esim. pääkaupunkiseudulla.

Näinhän oli vielä ainakin 1970-luvulla, kun opiskelija lähti kotikunnastaan opiskelemaan. Opiskelija jäi kotiseurakuntansa jäseneksi, ellei avioliiton myötä saanut uutta yhteiskunnallista statusta. Seurakunnat eivät halunneet opiskelijoita jäsenikseen, koska näiden ajateltiin olevan vain käymässä opiskelupaikkakunnallaan. Toisin kävi, kuten hyvin tiedämme. Politiikka muuttui tämän myötä: opiskelijakin kelpasi uuden asuinpaikkakuntansa myötä paikallisseurakunnan jäseneksi, vaikka hänellä olikin vain ”väliaikainen” osoite seurakunnan alueella.

Hiippakunnat uusiksi ja piispat aidoiksi kaitsijoiksi

Seurakuntayhtymiä ei (eikä ehkä nykymuotoista kirkkohallitustakaan) enää uudessa järjestelmässä tarvittaisi, vaan niiden tilalle voisi hallinnolliseksi yksiköksi muodostaa hiippakunnan. Se merkitsisi sitä, että tulevaisuudessa monet hiippakunnat olisivat nykyisiä hiippakuntia paljon pienempiä. Näin voisi olla ainakin ruuhka-Suomessa. Ne voisivat olla ehkä nykyisten seurakuntayhtymien kokoisia ja korvata ne.

Piispalla olisi tällöin selkeästi painottuneempi hengellinen tehtävä kaitsijana. Hän tuntisi kaikki seurakuntiensa työntekijät nykyistä paremmin ja voisi olla heidän hengellisenä kaitsijanaan nykyistä painokkaammin.

Hallinnollista puolta voisivat hoitaa ne virkamiehet, jotka nykyisin pyörittävät seurakuntayhtymiä (ja tietyissä tehtävissä kirkkohallitusta). Mitään seurakuntayhtymiä eikä aiemmin kaavailtuja ”yhtymärovasteja” tarvittaisi. Nykyiset lääninrovastit joutaisivat romukoppaan historiallisina jäänteinä – ellei sitten hiippakuntiin olisi tarpeellista perustaa apulaispiispan virkoja, joita hoitaisivat nykyiset lääninrovastit (määräaikaisesti, kuten nyt).

Hiippakuntien alueilla voisi muodostaa jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten tähänkin asti, mutta ne voisivat aivan hyvin muodostua myös omiksi paikallisseurakunnikseen, jotka olisivat piispallisen kaitsennan alaisia. Näin toteutettaisiin ”seurakunta”-käsitteen alkuperäistä tarkoitusta: se on ensisijaisesti messuun kokoontunut jumalanpalvelusyhteisö, ei kirkollinen hallintoyksikkö. Kaikkien jumalanpalvelusyhteisöjen tulisi lähtökohtaisesti noudattaa yhteistä kirkkojärjestystä (mm. virkakysymyksessä).

Sukupuoli virkateologisena periaatteena?

Tosin piispa Seppo Häkkinen väläytti tässäkin uuden dialogin mahdollisuutta: ”Meidän ei pidä kirkkona myöskään virkakysymyksessä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Siksi ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan rakentavia, teologisesti relevantteja ja kestäviä ratkaisuja”.

Voisiko kirkko olla aidosti moniääninen erilaisine teologisine painotuksineen? Vai tulisiko tämä virkakysymyksen nivominen keskusteluun repimään auki vanhoja haavoja?

Kysehän ei enää ole aikoihin ollut vain teologisesta erilaisuudesta, vaan yhä painokkaammin yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Moniäänisyys virkakysymyksessä voidaan nähdä tässä kontekstissa yksiselitteisesti naisten syrjintänä. Valitukset maallisiin tuomioistuimiin eivät loppuisi.

Naispapittomat jumalanpalvelusyhteisöt  nähdään nykyisessä tilanteessa useilla tahoilla ”välillisen syrjinnän” yhteisöinä, jos ne esim. saavat käyttöönsä vähällä käytöllä olevia paikallisseurakuntien kirkko- tai kappelirakennuksia.

Vaikka paikallisseurakunnan työntekijöitä ei työnjohdollisesti tarvittaisi lainkaan pyörittämään jumalanpalvelusyhteisön messuja, ne voidaan ns. Heikan työryhmän ohjeistuksen (Piispainkokous 12.09.2006, 6§) mukaisesti tulkita ”välilliseksi syrjinnäksi”, jos työnjohdollisesti määrätään jumalanpalvelusyhteisön avustajiksi pappeja sukupuoliperusteisesti.

Silti periaatteessa olisi mahdollista, että Suomessa olisi yhteisöseurakuntia, joissa kaikki työntekijät olisivat naisia tai miehiä – jos mitään sukupuolikiintiöitä ei olisi, vaan jokainen seurakunta saisi valita omat työntekijänsä itse – kuten pitkälle tähänkin asti.

Tahdotaanko vai ei?

Ohjaavana periaatteena jumalanpalvelusyhteisöjen ja jäsenseurakuntien muodostamisessa tulisi olla piispojen ja herätysliikejohtajien ns. Tahdonilmaisu (2009). Kirkolliskokousedustaja Anna-Mari Kaskinen oli laatimassa keväällä 2011 kirkolliskokoukselle aloitetta Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustamiseksi. Hän totesi tuolloin Tahdonilmaisusta mm. näin:

”Tahdonilmaisu otettiin pääosin vastaan erittäin myönteisesti. Naisteologit ry:n silloinen puheenjohtaja, rovasti Pirkko Poisuo, kertoi pistäneensä herätysliikejohtajien ja piispojen kannanoton hyvänä uutisena merkille. Hän piti tahdonilmaisua myönteisenä, rakentavana ja kohtaamiseen kannustavana. Hänen mielestään se rohkaisee korrektiin keskusteluun ja käytökseen puolin ja toisin. ”Vaikka ajattelemme kirkossa eri tavalla, jotenkin meidän pitää yhteistyötä jatkaa, siksi tahdonilmaisu on arvokas”, Poisuo kommentoi.

Herätysliikejärjestöjä edustanut Kansanlähetyksen johtaja Timo Rämä puolestaan totesi: ”Kun liikkeet toimivat kirkon kanssa, noudatetaan seurakunnan eli isännän käytäntöjä. Järjestöt eivät voi asettaa ehtoja seurakunnille. Kyse on asenteista ja puolin ja toisin korrektista käyttäytymisestä. Kun pirstaloituminen uhkaa jatkua, me haluamme tällä porukalla yhdessä piispojen kanssa vakuuttaa, että erilaisista käsityksistä huolimatta haluamme jatkaa yhdessä ja samassa kirkossa.” Näiden julkisten kannanottojen lisäksi on syytä muistaa myös se hiljainen yhteyden todeksi eläminen, jota seurakunnissa koetaan jumalanpalveluksessa, rukouksessa ja yhteisön elämän jakamisessa eri perinteitä edustavien kristittyjen kesken.”

Vielä reilut neljä vuotta sitten tuota yhteistä tahtoa oli. Löytyykö sitä vielä, kun äänenpainot ovat koventuneet ja asenteet jyrkentyneet?

Seurakunta – jumalanpalvelusyhteisö vai hallintoyksikkö?

Yhteisöseurakunta olisi ensisijaisesti jumalanpalvelusyhteisö. Diakonia ja lähetystyö yms. toiminnot hoidettaisiin hiippakuntatasoisesti. Euro lienee tässäkin kuviossa jatkossa kovin konsultti.

Entä jos kukin hiippakunta valitsisi aina kaikki työntekijänsä pätevyyden mukaan ja sijoittaisi heitä piispallisella kaitsennalla (ja luottamushenkilöjen toiveita kuunnellen) paikallisseurakuntiin? Tällöin seurakunnat olisivat suunnilleen rakenteeltaan samanlaisia kuin nykyisinkin – sillä erotuksella, että kaikki työntekijät tulisivat hiippakunnasta. Kirkkoherran seurakunta saisi valita itse (välitön henkilövaali tai välillinen neuvostovaali, kuten nykyisinkin).

Paikallisseurakunnat olisivat siis lähtökohtaisesti alueellisesti rajattuja, kuten nykyisinkin. Jäsenyys ei kuitenkaan olisi sidottu asuinpaikkaan. Toiminnallinen painopiste olisi selkeästi jumalanpalvelusyhteisöissä. Ne voisivat profiloitua hyvin erilaisiksi, vaikka kaikkia sitoisi yhteisesti sovitut jumalanpalvelusjärjestykset, virsikirjat ja muut kirkolliset toimituskaavat. Näitä saisi soveltaa nykyistä väljemmin, kuten jumalanpalveluksen alkamisajankohtaakin.

Sunnuntain / juhlapyhän klo 10 / 11 alkava jumalanpalvelus on myös jäänne yhtenäiskulttuurin ajoilta. Ainakin pääkaupunkiseudulla asuvien ihmisten ”toiminnallinen kello” sunnuntaisin suosii myöhempää, iltapäivään sijoittuvaa jumalanpalvelusta. Messun vakiokävijöiden osalta muutos klo 10 / 11 jumalanpalveluksesta iltapäivään olisi luonnollisesti huononnus, koska heidän sunnuntairytminsä on vuosikymmenien ajan muovautunut juuri yhtenäiskulttuurin mukaiseksi. Jumalanpalvelusyhteisössä tämä merkitsee sekä aamu- että iltapäivämessujen toteuttamista.

Hallintohimmelistä jäsenlähtöiseen rakenteeseen

Kirkkoon jäisi hallinnollisesti vain neljä tasoa: 1) kirkolliskokous, joka päättäisi edelleen suuret linjaukset, 2) piispainkokous, joka päättäisi samoista kuin tähänkin asti (piispoja olisi nykyistä enemmän), 3) hiippakuntavaltuusto & -neuvosto (korvaisi kirkkovaltuustot ja neuvostot) ja 4) seurakuntaneuvosto (myös yhteisöseurakunnassa). Lisäksi kirkolla voisi olla kirkkohallituksen ohjauksessa (kuten jo nyt on) yksi yhteinen palvelukeskus, joka hoitaisi keskitetysti henkilöreskisteri- ja talouspalvelut.

Kirkollisvaalit olisivat jatkossa yksinkertaiset: valittaisiin seurakuntaneuvostot, jotka nimeäisivät edustajansa hiippakuntavaltuustoihin (ja -neuvostoihin). Seurakuntaneuvostot valitsisivat edelleen ne, jotka edustaisivat paikallisseurakuntia kirkolliskokouksessa.

Puolet kirkolliskokousedustajista olisi seurakuntalaisia ja toinen puoli viranhaltijoita (ei enää vain pappisedustajia, vaan kaikkia virkasuhteisia työntekijöitä). Pappisedustajien määrän laskiessa muiden viranhaltijoiden hyväksi teologisen asiantuntemuksen takeena kirkolliskokouksessa olisi puolestaan hiippakuntien lukumäärän kasvaessa nykyistä lukuisampi joukko piispoja ja mahdollisia apulaispiispoja.

Tällainen järjestely johtaisi nykyisen järjestelmän osalta tasaukseen, jossa perinteisesti hyvin toimeen tulevat seurakunnat (yleensä pääkaupunkiseudulla) olisivat häviäjiä (toimintamääräraha per capita vähenisi) ja maaseudulla olevat pienemmän seurakunnat voisivat olla voittajia (toimintamääräraha per capita kasvaisi). Tässä voisi tietysti olla jokin muukin, toiminnallisesti tasaava jakoperiaate.

Nykyisinhän kirkon keskusrahasto tasaa kirkollisverokertymiä heikoimmin toimeen tulevien seurakuntien hyväksi. Paremmin toimeen tulevat seurakunnat maksavat kirkon keskusrahastolle sovitun vuotuisen maksun kertyneen tulon mukaisesti. Esim. Espoossa nämä kirkon keskusrahastolle maksetut summat ovat olleet varsin merkittäviä.

Tämä välikäsi jäisi pois, jos koko maassa olisi yhtenäinen kirkollisveroprosentti. Tällöin olisi mahdollista – ja tulevaisuudessa enenevässä määrin jopa välttämätöntä – kerätä kolehtituloja myös oman seurakunnan toiminnan pyörittämiseen. Nykyisinhän lähes kaikki kolehdit kerätään aina muuhun kuin oman seurakunnan toiminnan tarpeisiin, koska oma toiminta pyörii verovaroin.

Mikä on kirkon varsinainen tarkoitus ja sen kallein aarre?

Näitä rakenteellisia mahdollisuuksia kypsytellessä oleellisinta on pitää koko ajan mielessä se, miksi kirkko on olemassa. Se on olemassa viimekädessä ainoastaan ja vain vanhurskauttavan (pelastavan) uskon syntymistä varten. Kirkon aarre on edelleen ”Jumalan armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Sanan ja sakramenttien ensisijaisuudesta ja Kristuksen evankeliumin selkeydestä on pidettävä kiinni kaikissa olosuhteissa. Erityisesti silloin, kun huomio alkaa sisällön sijasta keskittyä muotoon ja rakenteisiin. Muutoin on vaara, että aarre jää piiloon hienosti koristeltuun arkkuun.