Piispa Seppo Häkkinen on syksyllä ehdottanut, että nykyiset ja tulevat jumalanpalvelusyhteisöt olisivat tiiviimmin ja selkeämmin osa piispallista kaitsentaa. Kannatettava ehdotus! Piispa Häkkinen toteaa: ”Jumalanpalvelusyhteisöt ovat kuitenkin jo vallitsevaa todellisuutta ja ne voitaisiin kirkon ykseyden varjelemiseksi integroida selkeämmin osaksi seurakuntien jumalanpalveluselämää”. Piispa siis tunnustaa tosiasiat. Se on hyvä alku toimintaympäristön muutosten synnyttämille uudistustarpeille ja uudenlaisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rakentamiselle.
Alueellista tasalaatua?
Nykyinen parokiaalinen seurakuntarakennehan perustuu siihen ajatukseen, että tietyllä alueella (yleensä kunnallisverotuksen mukaisesti) asuva kuuluu alueellisesti rajattuun seurakuntaan. Sitä ei itse valita, vaan osoite ratkaisee seurakunnan jäsenyyden. Taustalla on ajatus, että jokaiselle seurakuntalaiselle taataan tällä systeemillä samat, tasalaatuiset palvelut. Siksi veroprosentti on kaikille sama. Ei siis mikään kirkollinen jäsenmaksu, vaan selkeä tasavero.
Näin ollen (saman kunnan sisällä asuvaa) seurakuntalaista kohti laskettu toimintamääräraha on kaikille sama – iästä, sukupuolesta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Kuten kunnassakin.
Kummallisena tilanne näyttäytyy pääkaupunkiseudulla. Siellä suurimpien kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa) alueilla ovat seurakuntayhtymät, jotka jakautuvat pienempiin paikallisseurakuntiin. Kirkollisvero maksetaan kunnallisveron tapaan seurakuntayhtymälle, mutta seurakuntalaisuutta ei silti voi valita saman seurakuntayhtymän alueella, vaan se määräytyy yhä osoitteen mukaan.
Tästä johtuen erikoisia tilanteita syntyy säännöllisesti, kun pääkaupunkiseudun kuntien sisäinen muuttoliike on voimakasta. Tämän tästä luottamushenkilöiksi valittuja seurakuntalaisia pitää vapauttaa luottamustehtävistään, koska he ovat siirtyneet alueseurakunnan rajan yli. He maksavat kyllä kirkollisveronsa yhä samalle seurakuntayhtymälle, mutta luottamushenkilöiksi he eivät enää kelpaa, koska osoite seurakuntayhtymän alueella on muuttunut.
Osoitejäsenyydestä kuulumisjäsenyyteen
Voisiko seurakuntalaisuuden rajoittamisen alueseurakuntaan uudistaa aluksi tässä kohdassa? Tämä edellyttäisi mm. kirkon vaalilainsäädännön muuttamista. Nykyisten kaksien vaalien sijasta (yhteinen kirkkovaltuusto ja seurakuntaneuvostot) tulisi siirtyä yhden vaalin järjestelmään: valitaan vain seurakuntaneuvosto, joka valitsee jäsenet yhteiseen kirkkovaltuustoon.
Jäsenyys olisi näin ollen kiinni seurakuntayhtymän jäsenyydestä (veronkantopiiristä), ei sen sisällä olevasta osoitteesta. Saman seurakuntayhtymän sisällä osoitettaan vaihtava luottamushenkilö voisi yhä kuulua (ainakin vaalikauden loppuun) siihen seurakuntaan, jonka mandaatilla hän tuli luottamustoimeensa valituksi. Varahenkilöä tarvittaisiin todellakin vain silloin, kun varsinainen luottamushenkilö ei itse pääse paikalle.
Nykyisen lain perusteella ainoastaan seurakunnan kirkkoherra voi seurakuntayhtymän alueella asuessaan ja niin halutessaan kuulua johtamaansa seurakuntaan myös jäsenenä (tämä ei koske esim. minua, koska asun eri veronkantopiirissä – mutta siitäkin huolimatta olen johtamani paikallisseurakunnan täysivaltainen seurakuntaneuvoston jäsen, vaikka en edes kuulu po. seurakuntaan). Miksei sama kuulumisperiaate voisi koskea kaikkia seurakuntayhtymän alueella asuvia kirkon jäseniä?
Uudistuksena tämä olisi kuitenkin vain ensiaskel todelliseen muutokseen kirkon jäsenyydessä. Kun ev.lut. kirkon jäsenmäärä putoaa muutaman vuosikymmenen kuluessa valtakunnallisesti alle 50%:n, silloin viimeistään voidaan jättää hyvästit kansankirkolle (Helsingin seurakuntayhtymän alueillahan tämä on jo totta).
Tämän jäsenkadon toteaminen ei ole pahantahtoisuutta, vaan tosiasioiden tunnustamista. Siitä on hyvä aloittaa, kuten piispa Seppo Häkkinenkin on omassa aloitteessaan tehnyt. Miksi juuri Suomen kirkollinen tilanne jäisi ennalleen, kun se kaikissa muissa (protestanttisissa) länsimaissa on muuttunut nimenomaan tähän (jäsenkadon) suuntaan?
Valmistautumista vähemmistökirkkona elämiseen
Alkusyksystä Helsingissä puhunut Viron kirkon arkkipiispa Urmas Viilma muistutti meitä suomalaisia siitä, että Viron kirkon nykytilanteessa näemme oman tulevaisuutemme. Virossa enää alle puolet (48%) kansasta sanoo olevansa kristittyjä. Luterilaisen kirkon jäsenmäärä on n. 15% koko kansasta (170 000 jäsentä). Ja tästä kirkon jäsenten joukosta vain reilut 1/6 maksaa säännöllisesti jäsenmaksunsa (jota meillä ei siis vielä ole, vaan saamme nauttia veotusoikeudesta). Viron kirkko on entinen kansankirkko, nykyinen olemassaolostaan taisteleva kirkko monien Euroopan kirkkojen tavoin.
Tämän nykyisen parokiaalisuuden murtamiseksi on mielestäni vain yksi järkevä vaihtoehto, jos kirkon julkisoikeudellinen asema halutaan jatkossakin säilyttää: koko kirkossa tulisi olla yksi ja sama kirkollisveroprosentti asuinpaikasta riippumatta (kuten valtionverotuksessa). Tämä toteuttaisi tasaveron lisäksi tasaveroisuuden koko valtakunnassa siinä mielessä, että jokainen kirkon jäsen maksaisi omasta jäsenyydestään täsmälleen saman verran.
Tämä verouudistus toteuttaisi puolestaan monen kirkon jäsenen kokeman todellisuuden: luterilaisen kirkon jäsen on oman kokemuksensa perusteella ensisijaisesti kirkon jäsen ja toissijaisesti paikallisseurakunnan jäsen (pääkaupunkiseudulla ihmiset eivät useinkaan edes tiedä, mihin seurakuntaan he kuuluvat).
Kun he jättävät jäsenyytensä, he eivät eroa ensisijaisesti paikallisseurakunnasta, vaan kirkosta. Tämän olen kuullut monesti yhteydenotoissa, kun olen pyytänyt palautetta toiminnastamme ja kirkosta eroamisen syistä. ”Ei minulla ole mitään omaa kotiseurakuntaani vastaan, mutta kun kirkossa..”
Tasalaatuisuudesta tasaveroisuuteen
Tällä hetkellä seurakuntien jäsenet ovat verotuksen suhteen eriarvoisessa asemassa, kun kirkollisveroprosentti vaihtelee 1-2 välillä. Joissakin seurakunnissa (kuten Ahvenanmaan pienissä saaristoseurakunnissa, Rantasalmella ja Kihniössä) luterilaiset kristityt maksavat jäsenyydestään kaksi kertaa niin paljon kuin esim. minä täällä pääkaupunkiseudulla.
Yhteisen valtakunnallisen veroprosentin myötä ei olisi mitään väliä sillä, missä päin Suomea seurakuntalainen asuisi. Hän voisi kuulua siihen seurakuntaan, jonka kokisi omaksi kotiseurakunnakseen, osoitteestaan riippumatta. Talviasuttavilla kesämökeillään entisissä kotipitäjissään suurimman osan vuodesta asuvat kirkon jäsenet voisivat kuulua näihin vanhoihin kotiseurakuntiinsa, vaikka olisivatkin kirjoilla esim. pääkaupunkiseudulla.
Näinhän oli vielä ainakin 1970-luvulla, kun opiskelija lähti kotikunnastaan opiskelemaan. Opiskelija jäi kotiseurakuntansa jäseneksi, ellei avioliiton myötä saanut uutta yhteiskunnallista statusta. Seurakunnat eivät halunneet opiskelijoita jäsenikseen, koska näiden ajateltiin olevan vain käymässä opiskelupaikkakunnallaan. Toisin kävi, kuten hyvin tiedämme. Politiikka muuttui tämän myötä: opiskelijakin kelpasi uuden asuinpaikkakuntansa myötä paikallisseurakunnan jäseneksi, vaikka hänellä olikin vain ”väliaikainen” osoite seurakunnan alueella.
Hiippakunnat uusiksi ja piispat aidoiksi kaitsijoiksi
Seurakuntayhtymiä ei (eikä ehkä nykymuotoista kirkkohallitustakaan) enää uudessa järjestelmässä tarvittaisi, vaan niiden tilalle voisi hallinnolliseksi yksiköksi muodostaa hiippakunnan. Se merkitsisi sitä, että tulevaisuudessa monet hiippakunnat olisivat nykyisiä hiippakuntia paljon pienempiä. Näin voisi olla ainakin ruuhka-Suomessa. Ne voisivat olla ehkä nykyisten seurakuntayhtymien kokoisia ja korvata ne.
Piispalla olisi tällöin selkeästi painottuneempi hengellinen tehtävä kaitsijana. Hän tuntisi kaikki seurakuntiensa työntekijät nykyistä paremmin ja voisi olla heidän hengellisenä kaitsijanaan nykyistä painokkaammin.
Hallinnollista puolta voisivat hoitaa ne virkamiehet, jotka nykyisin pyörittävät seurakuntayhtymiä (ja tietyissä tehtävissä kirkkohallitusta). Mitään seurakuntayhtymiä eikä aiemmin kaavailtuja ”yhtymärovasteja” tarvittaisi. Nykyiset lääninrovastit joutaisivat romukoppaan historiallisina jäänteinä – ellei sitten hiippakuntiin olisi tarpeellista perustaa apulaispiispan virkoja, joita hoitaisivat nykyiset lääninrovastit (määräaikaisesti, kuten nyt).
Hiippakuntien alueilla voisi muodostaa jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten tähänkin asti, mutta ne voisivat aivan hyvin muodostua myös omiksi paikallisseurakunnikseen, jotka olisivat piispallisen kaitsennan alaisia. Näin toteutettaisiin ”seurakunta”-käsitteen alkuperäistä tarkoitusta: se on ensisijaisesti messuun kokoontunut jumalanpalvelusyhteisö, ei kirkollinen hallintoyksikkö. Kaikkien jumalanpalvelusyhteisöjen tulisi lähtökohtaisesti noudattaa yhteistä kirkkojärjestystä (mm. virkakysymyksessä).
Sukupuoli virkateologisena periaatteena?
Tosin piispa Seppo Häkkinen väläytti tässäkin uuden dialogin mahdollisuutta: ”Meidän ei pidä kirkkona myöskään virkakysymyksessä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Siksi ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan rakentavia, teologisesti relevantteja ja kestäviä ratkaisuja”.
Voisiko kirkko olla aidosti moniääninen erilaisine teologisine painotuksineen? Vai tulisiko tämä virkakysymyksen nivominen keskusteluun repimään auki vanhoja haavoja?
Kysehän ei enää ole aikoihin ollut vain teologisesta erilaisuudesta, vaan yhä painokkaammin yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Moniäänisyys virkakysymyksessä voidaan nähdä tässä kontekstissa yksiselitteisesti naisten syrjintänä. Valitukset maallisiin tuomioistuimiin eivät loppuisi.
Naispapittomat jumalanpalvelusyhteisöt nähdään nykyisessä tilanteessa useilla tahoilla ”välillisen syrjinnän” yhteisöinä, jos ne esim. saavat käyttöönsä vähällä käytöllä olevia paikallisseurakuntien kirkko- tai kappelirakennuksia.
Vaikka paikallisseurakunnan työntekijöitä ei työnjohdollisesti tarvittaisi lainkaan pyörittämään jumalanpalvelusyhteisön messuja, ne voidaan ns. Heikan työryhmän ohjeistuksen (Piispainkokous 12.09.2006, 6§) mukaisesti tulkita ”välilliseksi syrjinnäksi”, jos työnjohdollisesti määrätään jumalanpalvelusyhteisön avustajiksi pappeja sukupuoliperusteisesti.
Silti periaatteessa olisi mahdollista, että Suomessa olisi yhteisöseurakuntia, joissa kaikki työntekijät olisivat naisia tai miehiä – jos mitään sukupuolikiintiöitä ei olisi, vaan jokainen seurakunta saisi valita omat työntekijänsä itse – kuten pitkälle tähänkin asti.
Tahdotaanko vai ei?
Ohjaavana periaatteena jumalanpalvelusyhteisöjen ja jäsenseurakuntien muodostamisessa tulisi olla piispojen ja herätysliikejohtajien ns. Tahdonilmaisu (2009). Kirkolliskokousedustaja Anna-Mari Kaskinen oli laatimassa keväällä 2011 kirkolliskokoukselle aloitetta Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustamiseksi. Hän totesi tuolloin Tahdonilmaisusta mm. näin:
”Tahdonilmaisu otettiin pääosin vastaan erittäin myönteisesti. Naisteologit ry:n silloinen puheenjohtaja, rovasti Pirkko Poisuo, kertoi pistäneensä herätysliikejohtajien ja piispojen kannanoton hyvänä uutisena merkille. Hän piti tahdonilmaisua myönteisenä, rakentavana ja kohtaamiseen kannustavana. Hänen mielestään se rohkaisee korrektiin keskusteluun ja käytökseen puolin ja toisin. ”Vaikka ajattelemme kirkossa eri tavalla, jotenkin meidän pitää yhteistyötä jatkaa, siksi tahdonilmaisu on arvokas”, Poisuo kommentoi.
Herätysliikejärjestöjä edustanut Kansanlähetyksen johtaja Timo Rämä puolestaan totesi: ”Kun liikkeet toimivat kirkon kanssa, noudatetaan seurakunnan eli isännän käytäntöjä. Järjestöt eivät voi asettaa ehtoja seurakunnille. Kyse on asenteista ja puolin ja toisin korrektista käyttäytymisestä. Kun pirstaloituminen uhkaa jatkua, me haluamme tällä porukalla yhdessä piispojen kanssa vakuuttaa, että erilaisista käsityksistä huolimatta haluamme jatkaa yhdessä ja samassa kirkossa.” Näiden julkisten kannanottojen lisäksi on syytä muistaa myös se hiljainen yhteyden todeksi eläminen, jota seurakunnissa koetaan jumalanpalveluksessa, rukouksessa ja yhteisön elämän jakamisessa eri perinteitä edustavien kristittyjen kesken.”
Vielä reilut neljä vuotta sitten tuota yhteistä tahtoa oli. Löytyykö sitä vielä, kun äänenpainot ovat koventuneet ja asenteet jyrkentyneet?
Seurakunta – jumalanpalvelusyhteisö vai hallintoyksikkö?
Yhteisöseurakunta olisi ensisijaisesti jumalanpalvelusyhteisö. Diakonia ja lähetystyö yms. toiminnot hoidettaisiin hiippakuntatasoisesti. Euro lienee tässäkin kuviossa jatkossa kovin konsultti.
Entä jos kukin hiippakunta valitsisi aina kaikki työntekijänsä pätevyyden mukaan ja sijoittaisi heitä piispallisella kaitsennalla (ja luottamushenkilöjen toiveita kuunnellen) paikallisseurakuntiin? Tällöin seurakunnat olisivat suunnilleen rakenteeltaan samanlaisia kuin nykyisinkin – sillä erotuksella, että kaikki työntekijät tulisivat hiippakunnasta. Kirkkoherran seurakunta saisi valita itse (välitön henkilövaali tai välillinen neuvostovaali, kuten nykyisinkin).
Paikallisseurakunnat olisivat siis lähtökohtaisesti alueellisesti rajattuja, kuten nykyisinkin. Jäsenyys ei kuitenkaan olisi sidottu asuinpaikkaan. Toiminnallinen painopiste olisi selkeästi jumalanpalvelusyhteisöissä. Ne voisivat profiloitua hyvin erilaisiksi, vaikka kaikkia sitoisi yhteisesti sovitut jumalanpalvelusjärjestykset, virsikirjat ja muut kirkolliset toimituskaavat. Näitä saisi soveltaa nykyistä väljemmin, kuten jumalanpalveluksen alkamisajankohtaakin.
Sunnuntain / juhlapyhän klo 10 / 11 alkava jumalanpalvelus on myös jäänne yhtenäiskulttuurin ajoilta. Ainakin pääkaupunkiseudulla asuvien ihmisten ”toiminnallinen kello” sunnuntaisin suosii myöhempää, iltapäivään sijoittuvaa jumalanpalvelusta. Messun vakiokävijöiden osalta muutos klo 10 / 11 jumalanpalveluksesta iltapäivään olisi luonnollisesti huononnus, koska heidän sunnuntairytminsä on vuosikymmenien ajan muovautunut juuri yhtenäiskulttuurin mukaiseksi. Jumalanpalvelusyhteisössä tämä merkitsee sekä aamu- että iltapäivämessujen toteuttamista.
Hallintohimmelistä jäsenlähtöiseen rakenteeseen
Kirkkoon jäisi hallinnollisesti vain neljä tasoa: 1) kirkolliskokous, joka päättäisi edelleen suuret linjaukset, 2) piispainkokous, joka päättäisi samoista kuin tähänkin asti (piispoja olisi nykyistä enemmän), 3) hiippakuntavaltuusto & -neuvosto (korvaisi kirkkovaltuustot ja neuvostot) ja 4) seurakuntaneuvosto (myös yhteisöseurakunnassa). Lisäksi kirkolla voisi olla kirkkohallituksen ohjauksessa (kuten jo nyt on) yksi yhteinen palvelukeskus, joka hoitaisi keskitetysti henkilöreskisteri- ja talouspalvelut.
Kirkollisvaalit olisivat jatkossa yksinkertaiset: valittaisiin seurakuntaneuvostot, jotka nimeäisivät edustajansa hiippakuntavaltuustoihin (ja -neuvostoihin). Seurakuntaneuvostot valitsisivat edelleen ne, jotka edustaisivat paikallisseurakuntia kirkolliskokouksessa.
Puolet kirkolliskokousedustajista olisi seurakuntalaisia ja toinen puoli viranhaltijoita (ei enää vain pappisedustajia, vaan kaikkia virkasuhteisia työntekijöitä). Pappisedustajien määrän laskiessa muiden viranhaltijoiden hyväksi teologisen asiantuntemuksen takeena kirkolliskokouksessa olisi puolestaan hiippakuntien lukumäärän kasvaessa nykyistä lukuisampi joukko piispoja ja mahdollisia apulaispiispoja.
Tällainen järjestely johtaisi nykyisen järjestelmän osalta tasaukseen, jossa perinteisesti hyvin toimeen tulevat seurakunnat (yleensä pääkaupunkiseudulla) olisivat häviäjiä (toimintamääräraha per capita vähenisi) ja maaseudulla olevat pienemmän seurakunnat voisivat olla voittajia (toimintamääräraha per capita kasvaisi). Tässä voisi tietysti olla jokin muukin, toiminnallisesti tasaava jakoperiaate.
Nykyisinhän kirkon keskusrahasto tasaa kirkollisverokertymiä heikoimmin toimeen tulevien seurakuntien hyväksi. Paremmin toimeen tulevat seurakunnat maksavat kirkon keskusrahastolle sovitun vuotuisen maksun kertyneen tulon mukaisesti. Esim. Espoossa nämä kirkon keskusrahastolle maksetut summat ovat olleet varsin merkittäviä.
Tämä välikäsi jäisi pois, jos koko maassa olisi yhtenäinen kirkollisveroprosentti. Tällöin olisi mahdollista – ja tulevaisuudessa enenevässä määrin jopa välttämätöntä – kerätä kolehtituloja myös oman seurakunnan toiminnan pyörittämiseen. Nykyisinhän lähes kaikki kolehdit kerätään aina muuhun kuin oman seurakunnan toiminnan tarpeisiin, koska oma toiminta pyörii verovaroin.
Mikä on kirkon varsinainen tarkoitus ja sen kallein aarre?
Näitä rakenteellisia mahdollisuuksia kypsytellessä oleellisinta on pitää koko ajan mielessä se, miksi kirkko on olemassa. Se on olemassa viimekädessä ainoastaan ja vain vanhurskauttavan (pelastavan) uskon syntymistä varten. Kirkon aarre on edelleen ”Jumalan armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Sanan ja sakramenttien ensisijaisuudesta ja Kristuksen evankeliumin selkeydestä on pidettävä kiinni kaikissa olosuhteissa. Erityisesti silloin, kun huomio alkaa sisällön sijasta keskittyä muotoon ja rakenteisiin. Muutoin on vaara, että aarre jää piiloon hienosti koristeltuun arkkuun.
Hyviä ajatuksia uudeksi keskustelunavaukseksi, kiitos tack. Diakoniaa ja lähetystä en veisi hiippakuntatasolle, vaan toiseen suuntaan: kiinteämmäksi osaksi seurakuntaelämää ja niitä mahdollisia uusia pienseurakuntia. Sanankuuloa ja diakoniaa ei voi etäännyttää toisistaan, siinä molemmat kärsivät varmasti.
Kirkkoherrojen lisäksi pitäisi muidenkin viranhaltijoiden saavan valintansa, kutsunsa ja työsuhteensa seurakunnalta, vaikka viranhoitomääräys tuleekin hiippakunnalta. Tämä elämän vakiintumisen, eli asumisen ja perheen, lisäksi on myös seurakunnan etu. Pitkillä ja vakailla työsuhteilla saadaan työhön jatkuvuutta ja pystytään tekemään myös aikaa viepiä prosesseja.
Yhtenäiskulttuuri loppui tuossa 1880-luvulle tultaessa. Jumalanpalvelukset alkoivat siihen aikaan kahdeksalta ja kestivät puolille päivin. Niinä sunnuntaina, kun kotiseurakunnassani on kaksi messua, toinen kymmeneltä ja toinen iltakuudelta, on molemmissa ollut suurin piirtein sama määrä osallistujia eli runsaat sata. Yksi vastaus kellonajan ongelmaan voisi ollakin kaksi messua (lähes) joka sunnuntai.
Henkilöseurakuntakeskustelussa unohdetaan usein kirkolliset toimitukset ja sidosryhmäyhteistyö. Ne ovat parhaimmillaan kansankirkkotilanteessa. Ainakin täällä pohjoisessa hiippakunnassa hautajaisissa tapaa joka viikonloppu yhteensä enemmän ihmisiä kuin evankelioimiskampanjalla saataisiin koolle. Kastekodeissa suurin piirtein saman verran, kotiseurakunnassani tänäkin viikonloppuna runsaat sata ihmistä kokoontuu ristiäisiin. Tätä kirkon työn puolta ei pidä unohtaa eikä väheksyä. Blogisti ei toki niin tehnytkään, mutta keskustelussa käy usein niin, että näkökulma kaventuu.
Hyviä täydentäviä pointteja ja kansankirkollisen tilanteen vahvuuden korostuksia Teemulta, kiitos.
Pääkaupunkiseudun todellisuus tietysti hieman vinouttaa näkökulmaa, kun muutokset tapahtuvat täällä niin nopeasti. Yksi tosiasia on kuitenkin esim. se, että kasteiden määrä on romahtanut, samoin kristilliseen avioliittoon vihkiminen / siunaaminen.
Kastettavalle lapselle ei tahdo löytyä kahta kirkkoon kuuluvaa kummia, joten teen yhden kummin päätöksiä viikoittain. Raahen seudulla taitaa olla toinen todellisuus..?
Hautajaisten määrä sen sijaan on pysynyt ennallaan, ja rippikoulujen suosiossakaan ei vielä näy draamaattisia muutoksia. Järkikin sanoo, että näihin on panostettava, kun ne tavoittavat runsaasti myös ns. ”irrallisia” kirkon jäseniä (Jäsen360-segmentti).
Tässäkin olemme jälleen sisältökysymysten äärellä. Hautajaisissa on mitä otollisin maaperä julistaa Kristuksen voittoa kuolemasta ja kutsua ihmisiä sitoutumaan Hänen seuraajikseen.
Konfirmatiojuhlissa olisi syytä panostaa siihen, mistä rippikoulussakin on ollut puhetta: uskomme ydinkysymyksiin (usein kesän kirkkopyhien aiheet voidaan tällä perusteella painaa taustalle). Ja se konfirmaatiomessujen musiikki: tuttuja virsiä, mieluiten nykyihmisen musiikkitajuun sopivilla sovituksilla (ja House Bändin kera).
Ja jos vielä työntekijät ja vapaaehtoiset huokuvat intoa uskostaan ja iloitsevat armon todellisuudesta, niin sellainen saattaisi jopa tarttua muihinkin..
Diakonia ja lähetys lähtevät alttarilta. Työntekijäkunta voisi silti olla hiippakunnan hallussa, vaikka sijoituspaikka olisi toki paikallisseurakunnassa (myös jumalanpavelusyhteisöissä).
Kasvavissa seurakunnissa on elävän jumalanpalveluksen lisäksi tunnusomaista vahva diakoniatyö, ulkolähetykseen ja evankelioimiseen innostunut seurakuntaväki sekä raamattuopetus ja rukouselämän korostaminen.
Kyllä näillä eväillä pärjää tulevaisuuden kirkossakin, kun eletään vähemmistönä sekulaaristuvassa ja moniuskontoisessa Suomessa.
Aikaa uudistukseen vain ei enää ole. Unohtuu se ilmeinen juttu, että kun eroaminen tulee yhteiskunnallisesti hyväksytyksi ratkaisuksi, niin vauhti kiihtyy. Juna meni jo.
Jouni on pohtinut asiaa syvällisesti ja löytänyt hyvältä kuulostavia ratkaisuja. Olisipa hänellä vaikutusvaltaa enemmän. Kirkkolaiva kääntyy hitaasti.
Muutoksen läpimenoon menisi useita vuosia. Viiden vuoden päästä voimme jo nähdä edessämme tilanteen, jota Jouni odottaa vasta vuosikymmenien-päästä.
Nyt on vielä aikaa yhteisöjen rakentamiseen. Ne jää jäljelle, kun verotusoikeus katoaa.
Mikkelin piispa Seppo Häkkisen puheet ovat epämääräisiä ja hämmentäviä. Miten esimerkiksi seuraava pitäisi ymmärtää?:
”Meidän ei pidä kirkkona myöskään virkakysymyksessä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Siksi ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan rakentavia, teologisesti relevantteja ja kestäviä ratkaisuja”.
Mikä on se ”vallitseva tilanne” – virkakysymyksen suhteen – mihin ei tarvitse ”tyytyä”?
Olisiko se tämä syvä kahtiajakautuminen..? Kyllä kirkon ykseyden vartijaksi vihityn kannattaa olla siitä aidosti huolissaan eikä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen.
”Virkakysymyksellä” tarkoitetaan tässä naispappeutta, vai mitä?
Naispappeuden suhteen ei siis pidä tyytyä nykytilanteeseen? Mitä se tarkoittaa?
Itse olen siinä käsityksessä, että sen pitäisi tarkoittaa sitä, että naispappien suhteen alttariyhteistyöhön nihkeästi suhtautuvien kanssa tulisi avata dialogi sanktioiden sijaan.
Kun aikanaan naispappeutta jyrkästi vastustaneelta (nyttemmin jo edesmenneeltä) TL Simo Kivirannalta kysyttiin Suomen Teologisessa Instituutissa eräässä tilaisuudessa teologisia perusteita naispappien kanssa alttariyhteistyöstä kieltäytymiseen, hän totesi, ettei siinä ole kyse teologiasta, vaan periaatteesta: yhteistyö antaisi signaalin naispappeuden hyväksymisestä.
Mikäli näin on, silloin tulisi vastaavasti kysyä, miksi po. naispappeutta vastustavat suostuvat yhteistyöhön miespapin kanssa, jonka teologia poikkeaa jopa konstitutiivisissa asioissa kirkon perinteisestä opista (esim. Jeesuksen neitseestä syntymisen ja/tai historiallisen ylösnousemuksen kieltäminen). Näinhän myös SRK-lainen lestadiolaisuus on aina toiminut: yhteistyötä tehdään kaikkien kirkon työntekijöiden kanssa, vaikka oma teologia poikkeaakin jyrkästi ns. ”main streamista”.
Tällaista yhteistyöstä kieltäytymistä miespappien kanssa en ole itsekään missään naispappeuden vastustajien osalta havainnut – pois lukien Luther-säätiön jäsenet, jotka tunnetusti eivät ole huolineet ehtoollispöytään edes piispa Huovista, vaikka hän jos kuka on perinteisen kristinuskon edustaja – paitsi Luther-säätiön näkökulmasta juuri virkakysymyksessä.
Tällaisen dialogin avaaminen on välttämätöntä sekä kirkon itsensä että virkakysymyksen itselleen vaikeaksi kokevien pappien kannalta. Sanktioiden tie on jo nähty. Se johtaa vain marttyyriyteen ja uhriutumiseen. Sen myötä kirkosta ei ole tullut yhtenäisempi, vaan polarisoituminen on jyrkentynyt ja äänenpainot koventuneet.
Heikan työryhmän paperi (vuodelta 2006) on kaukana dialogisuudesta. Se edustaa selkeästi kovia asenteita ja sanelupolitiikkaa. Kuinka hyvin sellainen lopulta sopii kirkkoon ja rakentaa kirkkoa, on jo toinen kysymys. Vestigia terrent.
Tahdonilmauksessa kolme vuotta myöhemmin olikin jo toinen henki, mutta lähentyminen on siitä huolimatta ollut vaisua. Käytäntö on suosinut Heikan kovaa linjaa ja vahvistanut polarisaatiota.
Piispa Häkkisen tavoin uskon dialogin voimaan. Se on luonnollisesti pitempi ja mäkisempi (:->) tie kuin ”kerrasta poikki” -sanktioiminen.
Kyse on lopulta varsin yksinkertaisesta asiasta: haluammeko pitää kirkon sisällä myös ne, jotka yhä kiemurtelevat virkakysymyksen kanssa vai tylyttää heidät hallinnollisesti Luhter-säätiön / LHPK:n syliin ja lopulta kirkon ulkopuolelle.
Mikä olisi oma ratkaisusi?
Kirjoitin tähän keskusteluun äsken aika pitkän litanian (klo 13.10). Siinä joitain ajatuksiani.
Muuten, mikä on tuo ”Heikan työryhmän paperi (2006), josta puhut? Saisiko siihen linkkiä?
Mielestäni kaikkinainen dialogi ja keskustelu naispappeutta vastustavien kanssa on erinomainen asia. Dialogin käyminen ei kuitenkaan voi korvata sukupuolten tasa-arvoa kirkossa.
Eiköhän se ole tässä.
Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus. Piispainkokouksen 10.-11.2.2004 asettaman työryhmän mietintö- Sarja B 2006:2
http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/082deda6d7238210c225730700357032/e9afd70b30dffff9c2257e2e0012d429/$FILE/MIETINT%C3%96-2-06.pdf
Omassa kommentissasi olikin jo linkki tähän selontekoon, mutta tässä vielä uutinen ja konteksti, jossa Heikan paperia valmisteltiin:
http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/E9586316E914CA15C22571E80040BD69?OpenDocument&lang=FI
Jouni,
kutsutko siis Piispainkokouksen selontekoa 1/2006 ”Heikan työryhmän paperiksi”?
Sari, viittaukseni ”Heikan työryhmän paperiin” on pohjana tuolle piispainkokouksen selonteolle. Ilmaukseni oli siis epätäsmällinen, mistä pahoitteluni.
Työryhmän esityksestä käyty keskustelu on hyvin dokumentoitu täällä: http://kappeli.evl.fi/KKHAsha.nsf/fb61ff18981701fdc225740e0053afc9/ceb4f778315e8f71c2257463004f0f01?OpenDocument
Suomen maassa vallitsee tällä hetkellä naisiin kohdistuvan väkivallan suhteen tilanne, johon meidän ei pidä tyytyä. Raiskaukset ja kiinni käymiset ovat ehdottomasti tuomittavia rikoksia, tekipä ne kuka tahansa. Olisi toivottavaa, että suomaisett naisasianaiset antaisivat äänensä kuulua näissä epäkohdissa ja keskittäisivät tarmonsa tämän naisia pahoin traumatisoivan rikollisuuden vähentämiseen.
Rippikoulutyössä kesällä havahduin henkilökohtaisen kontaktin tärkeyteen. Meillä täällä isoset kasvavat apuohjaajiksi ja he pitävät suuren osan oppitunneista. Meille ohjaajille jää tällöin paljon aikaa nuorten henkilökohtaiseen kohtaamiseen. Ohjaajan aika menee normaalisti pelkkkien oppituntien pitoon, eikä kohtaamisiin jää riittävästi aikaa. Oppituntien sisällöistä ei kukaan muista juuri mitään. Sen sijaan täyden huomion saaminen ei unohdu koskaan. Nuorelle se voi olla aivan ainutkertainen kokemus. Selvää on, että voisin järjestää mitä tahansa toimintaa ja nuo nuoret lähtisivä siihen täysillä mukaan. Tämä näköala on kadoksissa kaikessa muussakin seurakuntatyössä. Puhutaan yhteisöllisyydestä, mutta ei osata luoda sitä.
Tuohon Salmen esille ottamaan tilanteeseen kaikki eduskuntapuolueet ottivat tänään kantaa Hesarissa varsin suurella yksimielisyydellä ( kerrankin löytyi ”sama sävel”; toivoa sopii. että
sävel soi samanlaisena tulevien päivien käytännön ratkaisuissa ).
Kansankirkko-idea on varsinkin kehätie kolmosen ulkopuolells yhä perin kannatettavs asia.
Ei kai vielä olla tilanteessa, jossa kirkkoa pitää koossa kaikkia eri tahoja hyödyttävä kirkon verotusoikeus?
Kokonaiskirkkoa ajatellen tunnustukselliset ”messuyhteisöt” jäävät marginaaliin ( usein on tässä problematiikassa viitattu 1900-luvun alkupuolella syntyneisiin muutaman tuhannen jäsenen ”vapaisiin
luterilaisiin seurakuntiin”, jotka saivat jäsenensä pääasiassa evankelisen liikkeen piiristä; aatteellinen palo jähmetttyi melko pian).
Näistä teemoista Teemu Kakkuri kirjoittaa mielenkiintoisesti
”herätysliike” kirjassaan.
Sakari on oikeassa. Ei olla vielä siinä tilanteessa. Mutta kannattaisiko ottaa mieluummin hieman ennakkoa kuin yrittää (taas kerran) jälkijunassa korjata jotain, mikä meni jo..?
Kuinka paljon ev.lut. kirkolla on enää sananvaltaa silloin, kun se on jo vähemmistö..? Toki myös verotusoikeus voi olla silloin muisto vain..
Messuyhteisöt eivät myöskään muodostu tietyn ”tunnustuksen” mukaan, vaan yhä enemmän ”ylitunnustuksellisesti” (post-confessional churches / communities).
Vanhana ukkona, kun olen jo vuosikymmenet seurannut elämää kirkossa, niin voi jo helposti nähdä mihin ollaan menossa ja miksi. Onhan se hienoa, kun nuorilla on vielä uskoa tulevaisuuteen. Enkä voi odottaa sitäkään, että muut hyväksyisivät asenteeni.
Kahtiajakautuminen kirkossa tulee rapauttamaan perustuksia nopeasti. Samaan aikaan vastakkainasettelu vain kiihtyy.Toimintaa on pakko rajoittaa, kun varat hupenee. Yhä useammat lähetvät, kun pettyvåt lakkautuksiin. Kierre senkun syvenee vuosi vuodelta. Aikaa on tosi vähän jäljellä.
En pidä itseäni enää nuorena, mutta en ole halunnut vaipua pessimismiin enkä kyynisyyteen. En tosin huomaa sitä sinustakaan, vaikka asenteesi heijasteleekin ehkä enemmän pelkoa kuin tosiasiallista tilannetta.
Samaa mieltä olen kanssasi ehdottomasti siitä, että ”kahtiajakautuminen kirkossa tulee rapauttamaan perustuksia nopeasti”.
Sen tähden tarvitaankin uutta dialogisuutta. Pelkää tahdonilmaisu ei riitä, jos se tahto käytännössä puuttuu.
Tässä tarvitaan luottamuksen synnyttämistä. Se ei taas ole mahdollista, jos ei kohtaamisen sijaan on vain hallinnollisia toimenpiteitä.
Turtiainen kirjoittaa blogissaan, että: ”Hiippakuntien alueilla voisi muodostaa jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten tähänkin asti, mutta ne voisivat aivan hyvin muodostua myös omiksi paikallisseurakunnikseen”.
Omiksi paikallisseurakunniksi?
Tarkoittaisiko tämä sitä, että kirkkoon tulisi naispapittomia seurakuntia? Miten tällaisista seurakunnista olisi ajateltava esimerkiksi Piispainkokouksen selvityksen (2006) näkökulmasta katsottuna? Tai Luterilaisen Maailmanliiton tuoreen ”Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta”-asiakirjan näkökulmasta katsottuna, joka julkaistiin Kirkkohallituksen toimesta suomeksi tänä syksynä? linkit molempiin edellämainittuihin asiakirjoihin:
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/selonteko.pdf
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/DA1B501CC09E109FC22577AE002A3DD8/$FILE/DTPW-WICAS_Gender_Justice-FIN.pdf
Turtiainen viittaa blogissaan Piispojen ja naispappeutta vastustavien herätysliikejohtajien yhteiseen tahdonilmaukseen vuodelta 2009. Linkki tahdonilmaukseen:
fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/piispojen%20ja%20her%E4tysliikkeiden%20johtajien%20tahdonilmaus.pdf
Tahdonilmauksen tarkoitus ei käsittääkseni ollut – eikä ole – kumota sukupuolten tasa-arvoa Suomen kirkossa, tai kumota sitä, mitä esimerkiksi Piispainkokouksen selvityksessä vuodelta 2006 sanotaan (johon linkki yllä)? Tahdonilmauksen valmistelijoiden ja allekirjoittaneiden joukossa ei ollut yhtään naista eikä myöskään nais-tai tasa-arvojärjestöjen edustajia, mutta sen julkistamisen yhteydessä kuitenkin vakuutettiin, että sen tarkoitus ei ole heikentää naispappien asemaa tai kumota mitään sellaista mitä kirkko on aikaisemmin lausunut sukupuolten tasa-arvosta ja sen edistämisestä.
Kyseisessä tahdonilmauksessa (2009) sanotaan, että ”Haluamme toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä tähden”.
Naispapittomat seurakunnat ovat tietenkin syrjiviä. Samoin syrjivää kehitystä on se, että naispapittomia jumalanpalvelusyhteisöjä integroidaan osaksi seurakuntien toimintaa, jos samalla hyväksytään niiden naispapittomuus. Seurakuntiin ja kirkkoon luodaan tietoisesti rakenteita, käytäntöjä ja toimintaa, jossa sukupuolten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ei toteudu (siten kuin tasa-arvo oikeudenmukaisuutena käsitetään esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton tuoreessa linjauksessa; linkki tähän asiakirjaan yllä).
Ajatus siitä, että naispappeutta vastustavia syrjitään heidän vakaumuksensa ja virkanäkemyksensä perusteella, jos heidän ei anneta syrjiä naisia & naispappeja kirkon toiminnassa, on hyvin merkillinen. Mielipiteen ja vakaumuksen vapaus ei saisi johtaa syrjivään toimintaan, ainakaan sellaisen yhteisön piirissä,kuten kirkossa, joka nimenomaan ilmoittaa sitoutuvansa sukupuolten tasa-arvoon ja sen edistämiseen.
Kirkossa ja laajemmin yhteiskunnassa on vastakkainasetteluja ja jännitteitä eri ryhmien välillä. Nämä voidaan nähdä uhkaksi yhteiskunnan ja myös kirkon ”ykseydelle”. Monet esimerkiksi vastustavat suomalaisen kristillisen kulttuurin säilyttämisen, kansallisen turvallisuuden jne. nimissä turvapaikanhakijoiden vastaanottamista, etenkin tietyistä, esimerkiksi islamilaisista maista, arabimaista tai Afrikasta. Näitä vastakkainasetteluja ei mielestäni kuitenkaan tule pyrkiä ratkaisemaan esim. siten, että luodaan ”moninaisuuden” nimissä sellaisia paikkoja/rakenteita/käytäntöjä , joissa islaminuskoon ja muslimeihin (tai mustiin) torjuvasti suhtautuvien ”mielipidettä kunnioitetaan”, esim. siten, että heidän ei tarvitse kohdata tai tehdä yhteistyötä muslimitaustaisten ihmisten kanssa, tasavertaisina ihmisinä.
Jos kirkossa tai yhteiskunnassa on sukupuolten tasa-arvoon torjuvasti suhtautuvia ihmisiä ja ryhmiä niin tätä ”vastakkainasettelua” ( tasa-arvo-ongelmaa/ naisten syrjintä-ongelmaa) ei ratkaista siten, että ylläpidetään – ja perustetaan vielä lisää – sellaisia rakenteita, joissa tasa-arvo ei toteudu
Voin pitkälle yhtyä Sarin näkemyksiin tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä. Muutaman näkökohdan erilaisten vakaumusten yhteen sovittamisesta nostan vielä esiin.
Ensiksi muistuttaisin siitä, että jos naispapittomat seurakunnat ovat syrjiviä, niin sitä ovat luonnollisesti myös miespapittomat seurakunnat. Tällöin syrjinnän syyksi riittää se, että pappi ylimalkaan valitaan seurakuntaan sukupuoliperusteisesti (”me haluamme seurakuntaamme naisen papiksi”). Tätäkin on nähty.
Teologinen mielipide naisen sopimattomuudesta papin virkaan kirkossa ei itsessään ole syrjivä, mutta yhteistyöstä kieltäytyminen virkasisaren kanssa on.
Apostolien aikana keskusteltiin siitä, voiko moniavioisessa yhteiskunnassa olla seurakunnan kaitsijan (episkopos) ja palvelijan (diakonos) virassa mies, jolla on useampia vaimoja. Tuolloin ohje oli, että vain yksiavioinen mies kelpasi seurakunnan po. virkaan (1 Tim 3:2,12).
Nykyisen tasa-arvon näkökulmasta tuolloin tehty linjaus olisi epäilemättä ollut hankala, koska se asetti tuolloisessa yhteiskunnassa eläneet moniavioiset miehet kirkossa eriarvoiseen aseman yksiavioisten suhteen.
Sama tilannehan jatkuu niissä kirkoissa, jotka nyt toimivat yhteiskunnissa, joissa moniavioisuus on hyväksyttävää (ja ehkä tulevaisuudessa länsimaissakin ns. tasa-arvoisen avioliiton avaamisen myötä, vaikka en nyt halua mennä tähän erikseen).
Monille naispappeutta vastustaville tässä apostolisessa ohjeessa ponttina ei ollut moniavioisuus (vaikka se selvästi tekstissä on), vaan seurakunnan viranhaltijan sukupuoli: ”yhden vaimon MIES”.
Olemme siis tulleet historiallisen kehityksen myötä tilanteeseen, jossa sekä viranhaltijan puolisoiden määrä että viranhaltijan sukupuoli ovat nousseet tämän apostolisen ohjeen myötä kirkon kriteereiksi valita itselleen ”kaitsijat” ja ”palvelijat”.
Kummassakaan tapauksessa ei voida yhteiskunnallisen lainsäädännön valossa mitenkään puolustaa tuota apostolista ohjetta syrjimättömänä. Aina löytyy yhteiskunnan lainsäädännöstä ja eetoksesta peruste syyttää apostoliseen ohjeeseen pitäytyviä syrjiviksi.
Kirkko, jonka virkaan pääsemisen ehtona on yksiavioisuus tai tietty sukupuoli, on yhteiskunnallisen tasa-arvoon pyrkivän lainsäätäjän näkökulmasta aina ongelmallinen.
Nyt syrjiviä ovat sukupuoliperusteisesti viran pätevyyttä arvioivat, tulevaisuudessa varmasti myös puolisoiden lukumäärällä spekuloivat.
Pointtini on tämä: voimme jankata maailman tappiin siitä, mikä kaikki koetaan modernissa yhteiskunnassa ja sen muuttuvassa eetoksessa syrjinnäksi ja mikä ei. Tämä jankkaaminen ei tee tyhjäksi sitä, että joillekin kirkon omaan konstituutioon (so. Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin) pitäytyville työntekijöille kyse ei ole tasa-arvosta, vaan kuuliaisuudesta Raamatun opetuksille ja Jumalan tahdon noudattamisesta.
Viime mainittu on joillekin niin tärkeä periaate, että he eivät siitä luovu, vaikka saisivat vankeutta työsyrjinnästä kieltäytyessään toimittamasta jumalanpalvelusta naispapin kanssa tai tulevaisuudessa moniavioisen pappisvirkaan vihityn miehen kanssa.
Me voimme toki väittää, että ”he saivat vain sen, mitä tilasivat” ja vyöryttää perusteet ihmisoikeustaisteluista, rotusorrosta, homofobiasta ja ties mistä. Saatamme olla jopa oikeassa, että kaikkeen tähän nämä kieltäytyjät ovat syyllisiä. Yhteiskunnallinen laki ja kansan enemmistö on puolellamme.
Silloin on kuitenkin selkeästi todettava, että omat perusteemme eivät nouse Raamatussa olevista apostolisista ohjeista, vaan yhteiskunnan tasa-arvonormeista. Viime mainittuja on siis pidettävä suurempana auktoriteettina kuin apostolisia ohjeita.
Kysymys kuuluu: kuinka voimme kirkossa rakentavalla dialogilla sovittaa yhteen nämä kaksi aivan erilaista lähtökohtaa? Riitely ja manipulointi ei johda mihinkään ja hylkääminen johtaa jakautumiseen.
Mitkä ovat ne silloin ne rakenteet, joissa sekä tasa-arvo että apostolisen ohjeen kunnioitus toteutuvat? Vai ovatko ne selkeästi vain toistensa vaihtoehtoja?
Mitä sanot?
Jouni,
onko Suomen ev.lut.kirkossa sellaisia miespapittomia seurakuntia tai jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden miespapittomuus perustuu vakaumukseen siitä, että miespappeus on Jumalan tahdon/Raamatun/opin vastaista?
Uudessa testamentissa on tosiaan (kaitsijan suhteen) sellaisia määritelmiä kuin ”yhden vaimon mies”jne. Mutta miten tämä liittyy nyt keskusteltavana olevaan aiheeseen? UT:ssa on yhtä ja toista. Siellä on myös käskyjä joiden mukaan orjien tulee kaikessa alistua orjaisänteinsä valtaan. Ilmeisesti kristityt orjaisännät myös harrastivat seksia orjiensa kanssa..perinteiseen juutalais-kristilliseen tyyliin..En kuitenkaan liittäisi näitä juttuja nyt käytävään keskusteluun paitsi ehkä siten, että Raamatun kirjoituksia ei voi automaattisesti soveltaa toimintaohjeina omana aikanamme.
Minäkään en usko, että kiistelyt siitä mikä kaikki on syrjintää, tulevat loppumaan. Ehkä ne eivät lopu koskaan. Antisemitismikin nostaa taas päätään. Ratkaisu ei silti ole paluu, esim. juutalaisten suhteen 1900-luvun alun tilanteeseen Suomessa, jolloin juutalaisilla ei ollut kansalaisoikeuksia ja heidän elinkeinonharjoittamistaan, avioliiton solmimistaan jne. rajoitettiin. Ratkaisu ei ole myöskään se, että yhteiskuntaan tai kirkkoon luodaan saarekkeita ja yhteisöjä, joissa ihmisten ei tarvitse kohdata juutalaistaustaisia ihmisiä, mustia, vammaisia, naisia, homoja jne. tasa-arvoisuuden pohjalta.
Sari & Jouni
Dialoginne ei johda eteenpäin, ellei oteta huomioon myös erilaista käsitystänne Raamatusta. Pitää siis ensin yhdessä rajata pelikenttä jolla pelataan.
Kirkkojärjestyksen mukaan kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Tämä ei suinkaan tarkoita kirjaimillista tulkintaa, vaan yksinkertaisesti sitä, että oppilliset ratkaisut on aina perusteltava Raamatulla.
Kirkkojärjestyksen linjaus ei niin ikään tarkoita sitä, että käytännön ratkaisuissa olisi aina toimittava siten, miten raamatun kirjoituksissa juuri kyseisessä kontekstissa ohjeistetaan. Raamattua voidaan tulkita tilanne sidonnaisesti, mutta tällöinkin ratkaisu on perusteltava Raamatulla.
Keskustelussanne varsinainen kysymys on: Sisältääkö luterilainen tunnustuksemme mahdollisuuden, että seurakunta rajaa kutsun evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka vain miehillle? Kirkkomme yhteiset päätökset tunnustavat tämän mahdollisuuden vähintäänkin ekumeenisella tasolla. Kukin paikalliskirkko noudattakoon asiassa omaa käytäntöään.
Voisiko tämä toteua myös oman paikalliskirkkomme sisällä, siis keskenään yhteistyössä olevien piispojemme kaitsennassa?
Vastaus ei ratkea tasa-arvo tai yhdenvertaisuuslain tulkinnan kautta, vaan yksinkertaisesti etsimällä yhteisymmärrystä tapaan tulkita Raamattua.
Huomioksi vielä että kirkkomme jäsenistässä on edelleen myös niitä, joiden mielestä evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen viran rajaus vain miehillle ei ole seurakunnan ratkaistavissa, vaan kuuluu viran olemukseen. Tämä on kuitenkin aivan toinen kysymys.
Sari R-L: ”onko Suomen ev.lut.kirkossa sellaisia miespapittomia seurakuntia tai jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden miespapittomuus perustuu vakaumukseen siitä, että miespappeus on Jumalan tahdon/Raamatun/ opin vastaista”
Tuskin on. Minulle on yhdentekevää, kuinka sukupuoliperusteista pappeutta argumentoidaan, jos päämääränä on toteuttaa syrjivä virkarakenne tai toiminta.
En siis suostu syrjintään sen enempää naisten kuin miestenkään virkojen saamisen suhteen. Minulle argumentti ”naispappeus on Raamatun vastaista” on seurakunnan toiminnan (ja yhdenvertaisuuden) kannalta yhtä käymätön kuin argumentti: ”meidän pitää nyt vihdoin saada seurakuntaamme nainen papiksi”.
Näin siitä huolimatta, että kyseessä saattaa olla ns. ”positiivinen syrjintä”. Koko termi on mielestäni ”contradictio per definitionem”.
Pointtini onkin siinä, että nämä sinunkin kauhistelemat ”syrjivät rakenteet” ovat jo olemassa: ne ovat virkaan valitsevien ja toimintaa ohjaavien ihmisten päissä.
Ne taas syntyvät meidän jokaisen arvostuksista. Yhteiskunnallista eetosta painottavien mielestä virkavalinnoissa mies voi jäädä valitsematta yksinkertaiseksi siksi, että hän edustaa valitsijoilleen ”väärää sukupuolta”. Vastaavasti Raamatun apostolista eetosta painottavat valitsevat toisin.
Mitä tulee UT:n orjuuden vetämisestä tähän mukaan, osoittaa mielestäni vain sen, että se, mitä pidetään syrjivänä, on todellakin kulloisenkin yhteiskunnan arvostuksista riippuvainen. Mitään objektiivista arvotodellisuutta ei ole olemassa.
Me luomme itse ne arvostukset, joiden myötä pidämme asioita ”sopivina” tai ”sopimattomina”.
Arvoperusta ratkaisee siis kaiken. Ne, joiden arvoperusta on apostolisessa ohjeistuksessa virkakysymyksessä, eivät näe mitään syrjivää siinä, että kristikansa noudattaa Jumalan tahtoa (sellaisena kuin he sen ymmärtävät). Sekulaarille ihmiselle tällainen on käsittämätön jäänne jostain muinaisuudesta.
Tasa-arvoperusteisella argumentaatiolla on toki myös perusteensa Raamatussa. Mutta silloin on avoimesti myönnettävä, että erilaiset näkökohdat syrjivään toimintaan nousevat sekä erilaisesta raamatuntulkinnasta että arvovalinnoista. Itse edustan tätä näkökantaa, mikä lienee tullut jo selväksi.
Jos siis haluamme purkaa / estää syrjivien rakenteiden syntymistä, meidän on puututtava ihmisten päiden sisällä oleviin arvoarvostelmiin ja pyrittävä vaikuttamaan heidän raamatuntulkintaansa.
Sitä ei edistetä oikeustoimilla, demagogialla eikä manipulaatiolla, vaan dialogilla.
Oikotietä ei ole – ainakaan kansankirkossa.
Kyynisyyttä tai pessimismiä en tahdo viljellä. Suuri huoli on kyllä siitä miten kirkon käy, kun verotusoikeus lähtee. Jäin juuri eläkkeelle verohallinosta. Enkä näe mitään syytä miksi verotusoikeus jatkuisi sen jälkeen, kun jäsenmäärä romahtaa.
Suuria muutoksia on tapahtunut tähänkin asti, joten en pidä tätäkään sen erityisempänä. Toivoisin kirkossa herättävän tähän aidosti. Ehkä ei pidetä todennäköisenä sitä, että muutos olisi edessä ihan pian. Niinpä voidaan jatkaa entiseen malliin. Silloin ei muutoksia tehdä ajoissa. Kirkon arvovallan romuttuessa käy niin, että kaikki hengellinen toiminta joutuu tarkan suurennuslasin alle. Myös vapaat suunnat tulevat kärsimään. Nyt kirkon yhteiskunnallinen asema suojelee niitäkin. Tämä näköala ei varmaankaan ole kovin suuressa suosiossa. Kukin taho vain ajaa omaa asiaansa. Välittämättä mitään yhteen hiileen puhaltamisen ajatuksesta. Varmaa on nyt vain taistelun kiihyminen. Mitään kehitystä jarruttavaa ei ole näköpiirissäni. Olisipa yksikin tekijä, joka kykenisi laittamaan jarrua, niin voisin perua nämä ajatukseni.