Enpä juuri ole tavannut ketään uupumukseen sairastunutta, jonka ei olisi joutunut kokemaan myös hankalaa työilmapiiriä. Seurakuntien työilmapiirissä näyttää usein olevan tämänkaltaista sairautta. Sairastaminen on usein vielä, jotenkin kummalla tavalla kätkössä. Ehkäpä sellaisella tavalla, ettei siitä olla yleisesti tietoisia. Saattaa olla että, vain tietty osa henkilökuntaa on asiasta tietoinen. Kirkon työssä yksi sairastuttava tekijä on se, ettei työhön voi panostaa täysillä. On liian monta rautaa tulessa. Mitään ei voi tehdä, niin hyvin, kuin tahtoisi. Tämä aiheuttaa syyllisyydentunteen, josta ei paljoa puhuta. Liiasta työstä valittavalle sanotaan vain:”kaikillahan meillä on liikaa työtä”. Näin puurtaja jää yksin paineittensa kanssa. Palikat uupumiseen alkaa olla kasassa. Tarvitaan vain työntekijä, joka tosissaan haluaisi tehdä työtään koko sydämellään. Sitten vierelle vielä se epäasiallisesti käyttäytyvä työtoveri, tai esimies. Uupuja voi joutua tietämättään kantamaan koko työyhteisön syyllisyyttä. Sitten kun hän ei jaksa, niin kaikki yhteisön syyllisyys kaatuu juuri hänen niskoilleen. Yhteisö saa silloin luvan tehdä uupujasta koko yhteisön syntipukin. Näin uupunut työntekijä vie mennessään koko yhteisön syyllisyyden huonosti tehdystä työstä. Meneekö se tosiaan näin? Onko tässä uupumuksen perusrakenne, vain puuttuuko kuvasta vielä jotain?
Pekka
Kiitos tärkeän asian esille nostamisesta.
”Enpä juuri ole tavannut ketään uupumukseen sairastunutta, jonka ei olisi joutunut kokemaan myös hankalaa työilmapiiriä” – Niinpä.
Ihminen kestää hyvinkin raskaat työolot, jos yhteisö on kunnossa ja luottamus on ehdotonta. Vanha sanonta: ”kontrolli hyvä, luottamus parempi” osuu asian ytimeen.
Kontrolli on usein sisäsyntyistä vaatimusten täyttämistä, joka tuhoaa luottamuksen ilmapiirin. Lakihenkisyys saa myös aikaan vihaa.
Kerran eräs kaivosmies sanoi työhyvinvoinnista kysyttäessä: ”Kaivoksessa kaikki ovat yhtä syvällä pimeässä, jossa kukaan ei ole toistaan parempi, se antaa tunteen, jolla jaksaa yhdessä puurtaa”
Tuo voisi sopia Kirkkoon hyvin: ”Kaikki ovat syvällä pimeässä, jossa on vain Yksi Valo, eikä kukaan ole toistaan parempi”
Hyvä työilmapiiri on paras tae jaksamiselle. Jopa mahdotonkin tehtävä tulee mahdolliseksi. Kerran meidän piti nostaa miesporukalla fyygeli melko korkealle korokkeelle. Mietimme kovasti miten sen sinne saisimme ja totesimme sen mahdottomaksi. Riittävästi miehiä ei mahtunut soittimen ympärille nostamaan. Eikä sitä saanut kallistaa. Joten yksi meistä meni tapahtuman vetäjälle kertomaan, ettei sitä voi nostaa sinne. Vastaukseksi hän sai kauniin hymyn ja sanat:”tottakai se nostetaan sinne”. Sen kuultuamme aloimme yhdessä ideoida. Kukin alkoi tuoda omia ajatuksiaan reilusti esiin. Siinä joukossa oli hyviä ja huonoja ehdotuksia. Kukin uskalsi tuoda niitä vapautuneesti esiin. Syntyi nopeasti toimiva ratkaisu ja fyygeli nousi hetkessä ylös. Tuo kokemus on piirtynyt malliksi mieleeni siitä, millainen työilmapiiri parhaimmillaan voi olla. Kaikki ovat yhtä arvokkaita ja jokainen voi antaa oman panoksensa täysillä yhteiseksi hyödyksi. Silloin mahdotin muuttuu jopa helpoksi toteuttaa. Ongelmana on vain se miten luodaan tasaveoinen työyhteisö. Sellaisen luominen on aina minua kiehtonut. Ehkä vuosien varrella olen siitä jotain jo oppinut. Mysteeriksi sen kuitenkin yhä koen.