Helsingin kirkkoon kuulumistilastot erityisesti nuorten ja työikäisten miesten osalta ovat karua kertomaa. Jonkilaista lohtua antaa kuitenkin se, että ongelmaa on ryhdytty pohdiskelemaan ja ehkä joitakin toimenpide-ehdotuksia on tulossa. Aina kannattaa yrittää!
Tosiasia on kuitenkin, että mikään toimenpide ei tule suuntaa kääntämään eikä juuri edes hidastamaan. Elämme valtavan kulttuurimurroksen keskellä ja kaikki kirkon toimenpiteet ovat kuin suihkun välttäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi – niistä tulee ehkä parempi omatunto mutta itse ongelmaa ne eivät ratkaise. Parempi on toki yrittää edes jotakin kuin ihmetellä, miksi kukaan ei tee mitään.
Mielestäni viisain ratkaisu olisi alkaa tosissaan varautua siihen, miltä kirkko näyttää kun siihen kuuluu 30 % suomalaisista. Se on kohtalomme vaikka tekisimme mitä. Tulevaisuuden kirkko on rakennettava nyt.
Olen toistanut tätä viestiä jo monta vuotta. Pahoin kuitenkin pelkään, että tulevaisuuteen varautumisen sijaan kirkossa ensin voivotellaan vielä muutama vuosi ja sitten ryhdytään paniikinomaisiin toimenpiteisiin jäsenkadon hillitsemiseksi. Näin toimien hukataan ne resurssit, joiden avulla olisimme voineet varautua vääjäämättömään.
Mutta on tosiaan toinenkin tie. Voimme ryhtyä rakentamaan tulevaisuuden kirkkoa nyt, kun meillä vielä on resursseja ja aikaa. Viisaasti ja ennakoivasti toimien meillä on tulevaisuudessa jäsenmäärältään nykyistä pienempi mutta muilla mittareilla mitattuna jopa vahvempi kirkko.
Olet asian ytimessä. Olen puolestani odottanut jonkinlaista kirkon mobilisointia tämän kysymyksen juurilla. Mutta vakavampi keskustelu loistaa poissaolollaan. Tehdään hallinnollisia ratkaisuja joihin kirkon huonontunut taloustilanne jäsenmäärän putoamisen johdosta on tultu. Mutta Missä on ne strateegiset suunnitelmat jotka ottavat tosiasiallisen kehityksen huomioon? Ei missään.
Kirkon strategiset mallit joita viime vuosina on tehty , ovat kaukana tilanteen analyysistä ja sellaisen tulosten johtopäätöksistä.
Pelkään että et saa vastauksia kovinkaan painavilta tahoilta. He ovat varautuneet aivan toisen kysymysten kanssa.
Painavat tahot ovat hiljaa tälläkin foorumilla. Toimiva strategia ei minunkaan mielestäni synny kirkkohallituksesta käsin. Mutta uskon silti siellä sellaisen vastaanotettavan, jos joku sen laatii. Timo voi tietysti olla sitä mieltä, että sinulla sellainen on kun vain kelpaisi. Olen sitä mieltä että ajatuksesi voi olla osa,mutta ei vielä koko strategia. Yksinäinen susi ei saa suurta saalista. Mutta miten organisoidaan ja kutsutaan samaan pöytään suunnittelemaan nämä seurakuntatasolta nousevat muutoksen tekijät?
En ajattele, että minulla olisi ratkaisu kaikkiin kirkon haasteisiin. Mistä sellainen mielikuva on syntynyt?
Itseasiassa taannoisen kirkon tulevaisuutta pohtineen työryhmän ratkaisut olivat hyvä pohjaesitys. Sitä on joiltain osin lähdetty toteuttamaankin mutta matkalla on karsittu hiukan liikaa. Esityksessä oli myös niukasti itse toimintaan auttavia ideoita. Niihin uskon yhteisöllisyyden olevan paras lääke.
Liityn tähän arvelemalla, että voivotellaan vielä useampikin vuosi. Ilmastonmuutos on puhutteleva vertailukohta. Missä aikataulussa pitäisi tehdä ja mitä että kato pysähtyisi mihin prosenttiin?
Seurakunnassa/-issa on enemmän toivoa kuin hiippa- ja kirkkokunnissa.
Peruslähtökohta on luottamus Jeesuksen realistisiin sanomiin. Nykyinen systeemi merkitsenn esim. meidän vuosikalenterin muuttun9isesta kaikkien ihmnisten saman-arvostuksen asiaksi. Nykyinen vuosikalenteruimme on kirkkomme uskon mukainen, jossaa ei anneta arvostusta positiiviselle ihmisarvostukselle.
Jäsenkato on täysin normaali ilmiö, koska tulevat sukupolvet eivät usko meidän ihmisten valitsemiin jumaliin.
Kirkkomme Suomessa ja muuallakin Euroopassa on kokemassa käänteisilmiötä ns. konstantinolaiselle käänteelle. Kristityt ovat jäämässä vähemmistöasemaan yhteiskunnassa, jolloin pitkä virkamiesmäisyyden perinne väistämättä murtuu ja monia toimintoja joudutaan ajamaan alas. Ollaan päätymässä siis jotensakin samankaltaiseen tilanteeseen kuin kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Toiminnan runkona on siis jumalanpalvelukset ja hädänalaisten seurakuntalaisten auttaminen. Pääosa toiminnasta on vapaaehtoistyötä ilman palkkaa. Ulkopuoliset ovat lähetyskenttä. Opintomatkoja voi tehdä vaikkapa Viroon tai toisaalta Yhdysvaltoihin. Vapaiden suuntien seurakunnilla Suomessakin on jo kokemusta tämänkaltaisista toimintaoloista.
Yrjö Sahama sen sanoo, kylmän rauhallisesti. Luulisin. Toivon että voitaisiin sanoa pelkästään ”hädänalaisten auttaminen”, siis katsomatta ovatko seurakuntalaisia vai eivät. Vaikka tällainen kehitys ei veisi kuin 50 vuotta tai jopa vähemmän, siihen ehtii sisältyä paljon kipua ja parkua. Sellaista jota ei vielä ole koettu, vaikka siellä täällä irtisanomisia on jo nähty tai virkoja ei enää täytetty.
Ilmastomuutokseen viitaten, mitä enemmän viivytellään yrittämisen kanssa, sitä kalliimmksi/vaikeammaksi asia tulee.
Mielestäni me voisimme jo ennakoiden etsiä 30%-jäsenyyteen sopivaa toiminnan runkoa ja alkaa totuttelemaan toisenlaiseen elämään. Virkamiesperinteen rinnalla, sisällä ja alla.
Joskus muinoin oli pakko kuulua kirkkoon, lähes 100% kuului. Oppimaton rahvas oli helppo pelotella pysymään lainkuuliaisena ja herran nuhteessa kuoleman jälkeisillä helvettikuvilla. Vaikka kansa ei oikeasti Jumalaan uskonutkaan – ainakaan kaikki – niin helvetin pelko pani ainakin uskottelemaan uskoa. Oli toisaalta pakkokin, koska kirkonmäellä oleva jalkapuu saattoi olla turhan laiskan sanankuulijan kohtalo.
Ennen korkeasti koulutettu papisto oli valtansa kukkuloilla verrattuna tavalliseen rahvaaseen.
Tänä päivänä kansa on korkeasti koulutettua verrattuna noihin muinaisiin aikoihin, suurelta osin jopa papistoa korkeammin, osaavat ajatella itsenäisesti omilla aivoillaan, muodostaa käytettävissä olevan tiedon perusteella maailmankuvansa ja vakaumuksensa ja jättää vauvansa kastamatta, koska katsovat, että ihmisillä, myös lapsilla, on aikuiseksi vartuttuaan vapaus itse päättää vakaumuksistaan ja jäsenyyksistään.
Nykyihmisistä ainakin suuri osa ei katso saavansa kirkolta mitään jäsenmaksunsa vastineeksi. Miksi siis maksaa turhasta? Diakonia, lapsi- ja vanhustyö ovat hyviä asioita, mutta hyväntekeväisyyttä ja vähäosaisten avustamista voi harjoittaa nykyään muutenkin ja paljon tehokkaammalla tavalla. Se osuus, joka kirkon jäsenmaksusta menee diakoniaan tai muuhun ihmisten hyväksi tehtävään työhön on häviävän pieni osa. Valtaosa kirkollisverotuotoista menee kirkkorakennusten seinien pystyssäpitämiseen, palkkoihin ja hallintoon.
Onneksi sivistyneissä länsimaissa jokaisella on vapaus itse valita kuulumisensa yhteisöihin ja yhdistyksiin. Niin se kehitys vaan kehittyy ja sivistys sivistyy. Aikamoinen fakiiri pitää olla sen, joka saa tulevat polvet liittymään ja pysymään kirkon jäseninä.
Useampaankin kerran kirjoittaneena samasta asiasta on kirkkoherrojen viran eläketuloisuus syy kaikenlaiselle uudistumiselle. On kovin turvallisempaa toimia järjestyksen ja tunnustuksen mukaan kuin katsoa tosiasioita päin. Toki hyvä suhde seurakunnan taloustoimistoon on tärkeätä kuin lämpimät välit luottamusihmisiin.
Kirkkoherran tehtävän tulisi olla kiertävä. 5.si vuotta on aina yhdelle papille sopiva aika ja sitten vaihdetaan. Toki asiasta saisi myös kieltäytyä. Nykyinen tapa estää haluttaessa kaiken dynamiikan seurakunnan elämässä.
Vastusta varmasti löytyy, mutta eikö seurakuntaan hakeuduta palvelutehtävään. Onko papeillemme tarjottu saarnakoulutus jollain tavalla erilainen asia kuin henkilöstöasian kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen ymmärretty koulutus lisättynä talouden predikaateilla.
Miten sitten luottamusihmiset; millon He olisivat surullisia uuden Ihmisen näkemisestä kirkkoherrana, ja millon taas ilosia samasta asiasta.
Seurakunnan identiteetin tulee olla aina uutta katsova ja ymmärtävä. Ketään tällä asiaa ei loukattaisi, ja jäisihän joksikin aikaa rivipapiksi siirtyvälle enemmän aikaa Ihmisten kohtaamiseen kuin mitä tähän astinen työn hoitaminen on mahdollisuutta suonut.
Papithan ovat lisäksi hyvin ajaneet asiaansa jolloin kirkkoherrasta rivipapiksi hetkeksi väistyminen useasti tarkoittaisi vain piirikappalaiseksi siirtymistä, jolloin ansiokin pysyisi hyvällä tasolla.
Työntekijäkokoukset ovat toki työntekijöille mahdollisuus tehdä avauksia uuteen. Mutta kuka sanelee työntekijäkokouksesta tehdyn kokousmuistion kirjaukset.
Jos lähdettäisiin vaikka siitä, että seurakunta on kastettujen ja Kristukseen uskovien messuyhteisö, jossa evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein, Kristuksen säätämyksen mukaisesti. Eikä jollakin alueella asuvien ja kirkkoon (vielä) kuuluvien joukko.
Tänään messussa Tampereen tuomiokirkossa, jonne mahtuu istumaan 2000 ihmistä. Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan yhtymässä on noin 40 000 jäsentä.
Jumalanpalveluksessä tässä ko seurakuntayhtymän pääkirkossa on oli noin 100 ihmistä, joista osa oli paikalle ryhmänä kuskattuja edellisen kesän rippileiriläisiä.
Miehiä oli noin 20, joukossa muutama about 30 v. Saarnan korvasi lyhyt lähetystyöntekijäparin haastattelu,joka oli lähinnä ko lähetysjärjetön mainos.
Taas aivan tunnelmaton ja läpijuosten toimitettu messu jonka suht. outoja virsiä ei harva seurakunta juurikan osannut. Ihmiset nököttivät penkeissään, ehtoollinen toi vihdoin vaihtelua ja sinne meni noin 80 ihmistä.
Tyly mutta varmasti tosi kuvaus.