Kirkko panostaa upealla tavalla seurakuntavaaleihin ja niistä tiedottamiseen. Kampanja oli taas hyvä ja iskevä. On hienoa, että joka neljäs vuosi voimavarat kootaan, rahaa pannaan haisemaan, viestintätoimistoja konsultoidaan ja jalkatyötä tehdään. Kunnes aina huomataan sama: äänestysprosentti tippuu tasaisesti riippumatta siitä kampanjoidaanko vaiko eikö – tai miten kampanjoidaan. Mahtaa turhauttaa!
Onko tässä touhussa mitään järkeä? Ei.
On vaikeaa edes keksiä, miten resursseja ja rahaa voisi tuhlata kirkon mission kannalta turhempaan. Toki demokratia on tärkeää ja vaalit voi nähdä eräänlaisena jäsenhuoltona mutta silti. Tässä laitetaan kärry hevosen eteen. Yritetään tehdä kirkon ehkä epäkiinnostavimmasta puolesta eli hallinnosta viestinnän kärki. Se on kutakuinkin yhtä fiksua kuin, että joku Prisma käyttäisi valtaosan viestintäbudjetistaan osuuskauppavaaleihin.
Ajatelkaa sen sijaan mitä voisi tapahtua, jos kirkko joka neljäs vuosi tekisi näyttävän valtakunnallisen evankelioimiskampanjan ja kutsuisi samalla innolla ihmisiä seurakuntien toimintaan. Tai miksei vaikka joka vuosi. Voi olla, että sivutuotteena se äänestysprosenttikin alkaisi pikkuhiljaa hivuttautua ylöspäin.
Ehdokkaiden vaalikampanjat sekä kirkon ja seurakuntien vaaleja edistävät kampanjat ovat yhteisön rakentamista, joka palvelee myös sitä kirkon varsinaista tehtävää. Minusta se ei mene hukkaan.
Vaalikampanjoiden turhuuden korostamisella ehkä vähätellään ylipäätään vaalien merkitystä, eikä toivota äänestysprosentin nousua.
Oma juttunsa on se, että seurakuntalaisia ei näytä saavan äänestämään pelkästään heitä siihen kehottamalla. Samoin evankelioimisellakin pitää olla vastaanottajansa, sanoma pitää ottaa vastaan. Pelkkä julistaminen antaa vain julistajalle hyvän mielen. Paras viestintä on vuorovaikutusta.
Tässä on tärkeitä näkökohtia, joista itse olen samaa mieltä. Seurakuntalaisten osallisuuden kasvattaminen palvelee myös kirkon hengellisen tehtävän toteutumista. Muuten mennään yhä enemmän kohti heavyuser-uskovaisten kirkkoa, joka ei teologisesti nouse meidän luterilaisesta ja katolisesta, ekumeenisesta teologiasta.
Toivo Loikkanen. Mitä tarkoitat heavyuser-uskovaisilla ja ovatko he jotenkin negatiivinen asia kirkolle?
Petteri: Heavyuser-uskovat ovat pieni ryhmä (noin 1-2%) seurakunnan jäsenistä, jotka osallistuvat säännölliseen toimintaan säännöllisesti eli lähes viikoittain. He eivät ole negatiivinen asia kirkolle, mutta kirkko ja seurakunta koostuu kaikista sen kastetuista jäsenistä. Ollakseen kristitty ei tarvitse osallistua niin paljon ja kristityn tärkein elämänpiiri ei ole seurakunnan toiminta vaan arjen elämä työssä, kotona, harrastuksissa ja eri elämänpiireissä.
Kirkko lienee ainoa firma, jonka työntekijöillä ja jopa johtajilla on varaa väheksyä kanta-asiakkaita. Ajatuksena tuntuu usein olevan, että ei haluta palvella pientä vähemmistöä vaan laajoja joukkoja. Tosiasiassa seurakunta joka ei arvosta ydinryhmiään, tavoittaa kautta linjan vähemmän ihmisiä. Ydinryhmien väheksymisen sijaan kehotan arvostamaan heitä ja valtuuttamaan seurakunnan rakentamiseen. Se on yksi seurakunnan kasvun avaimista.
Kiitos Timo tästä kommentista.
Markku Jalava. On totta, että ”paras viestintä on vuorovaikutusta”. Evankelioinnissa on kuitenkin kysymys viestimisen erikoistapauksesta. Siinä Jumala synnyttää sanansa kautta kuulijassa pelastavaa eli autuaaksi tekevää uskoa. Sitä, mikä tarttuu Kristukseen ja vanhurskauttaa.
Toivo Loikkanen. Messun tarkoitus on pitää yllä ja vahvistaa uskoa sekä voimaannuttaa arkeen. Myös kastettu ja kirkonkirjoihin merkitty ihminen voi kuitenkin olla epäuskoinen. Luther totesi niinkin raflaavasti, että ei pidä kristittynä niitä, jotka eivät kaipaa sakramentille vähintään kerran vuodessa. Meidän on paha mittailla kenenkään uskoa, mutta se, mihin joku osallistuuko säännöllisesti, tapaa kyllä viestiä siitä, mitä asianomainen pitää tärkeänä. Entäs jos ne, joita kutsut heavyusereiksi ovatkin niitä, jotka tuntevat uskonsa heikkouden ja käyvät messussa ahkerasti säilyäkseen uskossa arjen keskellä? Ylenmääräistä jeesustelua minäkin vierastan.
”Ollakseen kristitty ei tarvitse osallistua niin paljon ja kristityn tärkein elämänpiiri ei ole seurakunnan toiminta vaan arjen elämä työssä, kotona, harrastuksissa ja eri elämänpiireissä.”
Pääasia, että tekee työnsä hyvin. Uskon elämä ja sen harjoittaminen ei ole niin oleellista? Uskon ei tarvitse paljon näkyä?
Työssä olen, työni hoidan. Uskon asioista on helppo puhua työn jälkeen vain uskon ystävien kanssa vapaalla.
En osallistu paljon, en puhu paljon, vaan kätken Marian lailla sydämeen paljon. Olenko näin malli-, kelpo vai ketkutteleva seurakuntalainen?
Timo, kirjoitit näin:”Kirkko lienee ainoa firma, jonka työntekijöillä ja jopa johtajilla on varaa väheksyä kanta-asiakkaita.” Lieneekö tuo tarkoitettu kommenttina minun kommenttiini? Jos, niin menee metsään vahvasti, koska tuollaista en kirjoittanut enkä tietysti tarkoita. Kirjoitin juuri päinvastoin, että pieni, aktiivisten joukko on tärkeä, mutta emme voi tehdä työtä vain heidän parissaan. Se on kirkon mission perusjuttu, että suuntaudumme maailmaan. Kun evankeliumin sana kohtaa ihmisen vaikka vain kerran vuodessa niin sinä Jumala tekee Henkensä kautta työtään. Tässä lienee kyse erilaisista kirkkokäsityksistä ja se on kirkossamme yksi teema, josta pitäisi löytyy selkeyttä ja yhteistä visiota.
Toivo, ei ollut kommentti (vain) sinulle. Joissakin kirkon piireissä on suorastaan eräänlainen harrastus puhua pahaa aktiiviseurakuntalaisista. Varmaan on kyse myös kirkkokösityksestä. Ylikorostuneessa kansankirkollisuudessa ajatellaan helposti että seurakuntalaisten aktiivisuus on huono asia. Ja että on työtekijöiden homma hoitaa seurakuntatyö. Se ei ole kuitenkaan Uuden testamentin eikä lut tunnustuksen kanta. Niissä seurakuntalaisille annetaan paljon suurempi rooli. Kansankirkollisuuden pitää tässä uudistua tai se jää historian kirjoihin 1900-luvun erikoisuutena.
Seurakuntavaalien äänestysprosentti tipahti 1.7.%:lla. Kirkollisessa mediassa on korostettu, että äänestysprosnetti laski jonkin verran. Jonkin verran? Se on suhteessa äärimmäisen matalaan äänestysprosenttiin todella paljon.
Minusta matala äänestysvilkkaus kertoo osaltaan ainoastaan siitä, että kirkko ei suurimmalla osalla sen jäsenistä merkitse yhtään mitään. Äänestysprosentti ei todennäköisesti laskisi promilleakaan enempää, vaikkei seurakuntavaaleja mainostettaisi lainkaan. Siinä mielessä kirkon viestintä työpaikkana, vaikkakin suhteellisen hyväpalkkaisena ja erittäin turvattuna, täytyy olla tosi turhauttavaa.
Kirkko panosti seurakuntavaaleista tiedottamiseen, mainostamiseen yms kaikkeen sellaiseen paljon. Todella paljon. Kirkon viestintä kertoi kaikilla mahdollisilla kliseillä, kuinka tärkeää on äänestää ja vaikuttaa.
No, tulos oli surkea.
Mitä tekee kirkon vs. viestintäjohtaja? Rientää julkisuuteen kertomaan, ettei äänestäminen ole mikään seurakunnan jäsenen mitta. Tästä onkin hyvä ponnistaa seuraaviin vaaleihin.
Nykyajan seurakunnan ”jäsenen” mitta taitaa olla se, että nähdään hautajaisissa (siis omissa).
🤭
Arvelen viestintäjohtajan kertovan sen mitä Kirkkohallituksen johto haluaa tuoda julkisuuteen äänestysaktiivisuudesta.
Kirkkomme rivijäsenen merkitys on itse jäsenyydessä minkä päälle kirkon pappi lukee todistuksen kasteen armovaikutuksista ja edelleen viimekädessä turvautumisesta Jumalan Armoon. Tähän tarvitaan Maisterin status.
Rippikoulu olisi hyvä paikka innostaa äänestämiseen.
Kun tätä harjoitettaisiin Suomen joka sopissa saisivat nuoret edustajiaan päättämään runsain mitoin järjestäytymällä. Johtavat Papit leireillä eivät ole vaan innostuneita asiaan. Toisia työntekijöitä varten haasteessa tulisi olla johtavan Papin siunaus.
Toisin sanoen, nuoria ei innosteta ja opeteta haasteen ottamiseen.
Viimeinen niitti lienee ettei rippikoulusuunnitelma katso asiaa.
Onhan tämä mielenkiintoista logiikkaa: sen enempää äänestämättä jättäminen kuin epäuskokaan eivät ole kristityn mitta. Saa olla miten anonyymi kristitty tahansa, mutta jos yritetään puhua herätyksestä, saa kuulla kunniansa… Siitä, toimivatko erilaiset evankeliointikampanjat, voidaan tietysti olla eri mieltä kuten myös siitä, minkä laista evankelioimisen teologian pitäisi luterilaisessa kirkossa olla. Mutta mutta. Kun Eero Huovinen julkaisi kirjansa Fides infantium imeväisten uskosta joku totesi: tämä kirja tarvitsee parikseen kirjan, jossa selvitetään Lutherin käsitys parannuksesta. Kiitos, Timo ja Kari-Matti!
Toki kirkko ja seurakunta koostuu kaikista kastetuista jäseninsä. Taitaa vaan olla niin, että epäusko seuraa kaikkia kastettujakin jäseniä enemmän tai vähemmän hautaan saakka, joten emmekö me kaikki tarvitse uskoa vahvistavaa lääkettä, jonka Kristus sanansa ja sakramenttiensa kautta meille välittää. Mikäli sanoo sanan – HERÄTYS – niin tarvitseeko sen sitten heti nostaa ”karvat” pystyyn? Voihan se näinkin tehdä, kun asiaa tarkastelee kirkkohistorian valossa. Mikäli Luther olisi kuolleessa uskon tilassa (jossa hän oli luostariaikanaan, ennenkuin hänelle armo uskon kautta selvisi) käynyt aikoinaan taistelua katolista kirkkoa vastaan terävimpänä keihäänkärkenä, niin mikä olisi muuttunut? Olisimme kaiketi edelleen ansioituneita Jumalan edessä, vaikka tuo tauti pyrkii seuraamaan meitä reformaatiosta huolimatta.
Miten Pekka Väisänen innostaisit lapsia rippikoulussa äänestämiseen ? Mikä äänestämisessä voisi olla innostavaa, kun monet kokevat valtuutettuna olemisenkin turhauttavana.
Leirin opettajan täytyy uskaltaa kertoa mahdollisuudesta tulla vaikuttamaan ikäryhmänsä asioissa.
Tarvitaan sitten järjestäytymiselle suuntaviivat ja ehdokas tai useampi hyväväkisessä seurakunnassa. Nuorisotyönohjaaja olisi hyvä, ja pappikin käy kun kiinnostusta löytyisi. Lupaa toimintaan en kysyisi kun kyse hengellisestä prioriteetistä katsoa yhden ikäpolven asiaa.
Missiota ei kait saa rajoittaa vaikka vanha etupiiriajattelu puskisi päälle.
Timo ja Toivo nostivat yhdessä esiin tärkeän asian. Nimittäin sen mihin kirkon tulee keskittää päähuomionsa. Siihenkö seurakunnan osaan, joka osallistuu toimintaan, vai siihen, joka ei osallistu, eikä aio sitä edes tehdä ?
Mistä tietää, että eivät aio tehdä sitä? Ja toiseksi: Seurakunnan palvelun ja todistuksen tulee ulottua kaikkiin ihmisiin riippumatta siitä, miten oletamme heidän reagoivan asiaan. Jos oletamme, että ”eihän ne kuitenkaan usko tai piittaa” niin sitä saa, mitä tilaa. Toki työtä on tehtävä heidän kanssaan, jotka jo osallistuvat ja heidän kauttaan – eli Timon kaipaama seurakuntalaisten vastuuttaminen ja varustaminen. Sitä kannatan itsekin, mutta senkin tulee suuntautua sen piirin ulkopuolelle eli maailmaan, jonne kirkko on lähetetty, jonne Jumala on kirkon eli meidät lähettänyt.
Kuulostaa Toivo, että ollaan tästä aivan samaa mieltä. Mitä me sitten aina vängätään… 🙂
Timo, ei tarvita vängätä! 🙂
Tällä iällä on todettava Toivo Loikkasen heavyuser ajattelun menevän turhan pitkälle.
Kun todistetaan ettei Ehtoollisyhteyttä tarvita, ettei syntien tunnustamista tarvita, ettei tarvita mahdollisuutta ylentää Sydämensä Jumalan puoleen, ettei yleensä tarvita samaan tilaan kokoontuvien hengellistä yhteyden kaipuuta, on mielestäni jotakin hukassa kun kerran vuodessa riittää, loput voi hoitaa arjessa, ja muistaa kirkon olevan seurakunnassa Missiota varten vaikka hartauskirjoituksia ei synny, vaikka ei ole kutsuja yleisissä paikoissa, ja vaikka papin paikka juuri on Ehtoollisen sakramentissa.
Kun tämä on kirkkomme yleinen malli, voi hirveätä.
Toivo Loikkanen voi malliksi laittaa yhden Teologisen Tiedekunnan progradun missä Toivo Loikkasen heavyuser ajattelu vahvistuu, ja missä Jumalanpalveluskokemusta on tutkittu.
Saa huomata myös ettei Jumalanpalveluskokemuksen huomioimiseen ymmärtämisessä seurakuntalaisen elämän todellisuudessa Hänen konkretiassaan tarvita mahdottomasti Teologista osaamista.
Seurakuntalaiset osaavat hyvin vastata kun kysytään asiallisesti, ja ihan omin sanoin.
Hyvä kommentti Pekka!
Rovasti Toivo Loikkasen ”malli” on varsin avara. Kansankirkko on kaikkia varten. Kaikki saavat tulla. Usko ja hengellisen elämän harjoittaminen joutunevat ”rajapinnalle”?
Kyllä, odottaen Toivo Loikkasen palautetta voisi huomata Hänen antavan yhdellä tavalla päästön seurakuntien työntekijöille olla liikaa huolehtimatta jäsenistönsä alhaisesta osallistumisaktiivisuudesta vaan katsoa eteenpäin Missioon mitä se sitten voisi ollakaan.
Pekka Väisänen: Mistäköhän tempaisit minulle tuollaiset ajatukset? Eivät ne ainakaan minun ajatuksiani ole enkä ole tuollaisia kirjoittanut. On epäreilua ja joskus hieman epäasiallista ”laittaa sanoja toisen suuhun” ja siltä pohjalta arvioida tai arvostella. Väännän nyt rautalangasta vielä kertaalleen: On hyvä, että ihmiset, siis pienehkö joukko (olkoot niitä heavyuser-ihmisiä) osallistuu säännöllisesti. On hyvä, että ihminen käy edes kerran vuodessa kirkossa. Parempi olisi käydä useammin. Kristityn tärkein elämän ja todistamisen paikka on arjen elämä. Heavyuser-termi ei ole mikään kielteinen termi eikä edes minun keksimä vaan melko yleisesti kirkollisessa keskustelussa käytetty. Ja vielä totean: Pohdin näitä kirkkososiologina. Kirkkososiologia tutkii uskon ilmenemistä ja sen muotoja, erilaista uskonnollisuutta.
”Kun todistetaan ettei Ehtoollisyhteyttä tarvita, ettei syntien tunnustamista tarvita, ettei tarvita mahdollisuutta ylentää Sydämensä Jumalan puoleen, ettei yleensä tarvita samaan tilaan kokoontuvien hengellistä yhteyden kaipuuta, on mielestäni jotakin hukassa kun kerran vuodessa riittää, loput voi hoitaa arjessa, ja muistaa kirkon olevan seurakunnassa Missiota varten vaikka hartauskirjoituksia ei synny, vaikka ei ole kutsuja yleisissä paikoissa, ja vaikka papin paikka juuri on Ehtoollisen sakramentissa.”
Eivät nämä ole sanoja suuhunne laittaneena vaan huomioimista kommentteihinne. M
Rovasti Toivo Loikkanen,
”Heavyuser-termi ei ole mikään kielteinen termi…yleisesti kirkollisessa keskustelussa käytetty”
Olen siis kirkollisen termistön ymmärtämisestä pudonnut? Heavyuser-termiä en ole ennen kuullut. Olisi mukava kuulla lisää sen positiivisesta merkityksestä? Mainitsit vain, että se ei ole negatiivinen.
Pekka hyvä, kommenttisi alussa ja lopussa viittasit minuun. Silloin johtopäätös on, että noilla ilmauksilla viittaat minun kommentteihini tai sanomisiini. Mutta eipä mitään, keskustelua voi opetella puolin ja toisin. Ja hieman kyllä ihmettelen, mistä ”vedit herneen nenään”, kun kommenttisi ainakin minusta vaikuttaa kovin kitkerältä noin yleensä ja myös minun suuntaani. Samoja kristiveljiä ja -sisaria olemme.
Kari: heavyuser tulee englannin sanoista heavy (voimakas, raskas) ja user (käyttäjä, kuluttuja). Tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu voimakkaasti tai usein tai toisin ilmaistuna ”käyttää usein seurakunnan palveluja” jos toimintaa voi palveluiksi kutsua. Tässä ei liene negatiivista.
Ja Pekalle vielä: Heavyuser-asiaa on tutkittu lukuisissa graduissa ja muissa tutkimuksissa, kun on tutkittu ihmisten uskonnollisuutta ja sen ilmenemistä. Silloin on tutkittu mm. rukoilemista, osallistumista messuihin ja muuhun toimintaan sekä ihmisen uskonnollista ajattelua. Uskonnollisuutta jaotella esim. rituaaliseksi (tavat ja osallistuminen), tiedolliseksi (käsitykset, suhde oppiin jne) ja yhteisölliseksi (uskon vaikitukset) uskonnollisuudeksi.
Kiitos selvennyksestä Toivo!
Uusia termejä. Kirkon penkkejä voisivat myös opin uudistajat kuluttaa!
Hyvää pyhäpäivää kaikille!
Mielestäni en ole kitkerä vaan toivon kirkastamista asian kulmissa.
Jälkimmäinen viittaus on Teille kysyäkseni Tiedekunnan tutkielmista onko siellä joskus tai missään käsitelty Jumalanpalveluskokemusta. Näin voisi Heavyuser ymmärrys saada valaistumista.
Seurakuntalaisten osallistuminen on mielestäni asia missä aidan ali ei saisi mennä vaikka huvittaisikin hetkellisesti tärkeämpää katsoessa.
Kiitos vastauksesta Toivo Loikkanen.
Kysyin Jumalanpalveluskokemuksen katsomisesta kirjallisena työnä. Vastauksenne ei ihan sattunut.
Nimetkää joitakin jotta opiskeluun voi kysyä.
Jumalanpalveluskokemuksia on tutkittu meillä ja muualla. Ulkomuistista tulee mieleen mm. Tapio Lampisen väitöskirja ja Voitto Huotarin kirja Sana kohtaa kuulijan. On monia muitakin, joiden nimiä en suoraan muista. Voin selvittää ja palata asiaan.