Koskapa minulta on kysytty eri tahoilta pyrkimyksiäni ja tavoitteitani kirkolliskokousedustajaehdokkaana, niin keräilin tähän nyt niitä kasaksi kaiken kansan ihmeteltäväksi. Jo kirkolliskokouksessa istuneena olen hyvin realiteeteissa ja tiedän vallan rajallisuuden, istui kirkossa sitten millä pallilla hyvänsä. Lähtökohtaisesti pidän sitä hyvänä asiana, että valta jakaantuu laajalle, mutta siksipä tarve yhteisille visioille on huutava, että pääsisimme asioissa eteenpäin. Kirkosta on ainakin itselleni muodostunut kuva, joka ei suoranaisesti säteile ketteryyttä ja reagointiherkkyyttä. Joskus tuntuu, että päätöksentekoprosessi on kuin QWERTY-näppäimistöjärjestys, joka on suunniteltu hidastamaan työtä riittävästi, ettei mitään vilunkia tai muotovirhettä pääsisi tapahtumaan. Jospa nämä rivit voisivat inspiroida jotakuta muutakin muutokseen.
Jätän nyt tietoisesti tämän spn-avioliittoteeman, koska kirkko on saranapisteessä monessa muussakin mielessä, ja nämä teemat uhkaavat jäädä jalkoihin. Seuraava kirkolliskokouskausi tulee ratkaisemaan paljon. Nyt on pilliin puhaltamisen aika. On aika nousta unesta, aika tunnistaa ja tunnustaa nykytilanteen uhat ja mahdollisuudet. Yhä harvemmassa asiassa voidaan turvata vanhoihin toimintamalleihin. Katseen on tähdättävä kauemmas aikaan, jolloin sekä kirkko että sitä ympäröivä yhteiskunta tulee olemaan uudessa asennossa, jossa moni eilisen konsti on käyttöä vailla.
Koska viime kevään jumalanpalveluspäivillä Suomeen lanseerattu kolmijako seurakunnan tehtävien hahmottamisessa kolahti minuun niin lujasti, päätin käyttää samaa jakoa tässäkin. Meidän on hahmotettava kolme suuntaa toiminnoillemme:
UP
- Kristus on kirkon Herra. Kaiken, mitä kirkon eri tasoilla touhutaan, tulee kasvaa Jeesuksesta ja Hänen evankeliumistaan. Sitä ajatellen me teemme arkisimmatkin asiat metsänhoitosuunnitelmista remonttilainoihin ja kirkkolain kodifiointiin. Mitä vaikeampi tämä yhteys on jossain tekemisessä hahmottaa, sitä joutilaampi se on lopetettavaksi. Mitä tiukemmalla on talous, sitä jämäkämmin tulee resurssit suunnata tämän periaatteen mukaisesti olennaisimpiin asioihin.
- Seurakuntalaisten Jumalasuhteen ja kristillisen identiteetin vahvistamiseksi tulee suunnata lisää resursseja. Raamatun, katekismuksen ja sielunhoidon opetukseen sekä rukoukseen on löydettävä uusia, tuoreita ja ennakkoluulottomia lähestymistapoja ja metodeja. Tämä työ on kirkon olemuksen kannalta täysin olennaista, ja tämän tulee näkyä ja kuulua niin sisään kuin uloskin päin identiteetin peruspalikkana.
IN
- On aika uudelle kristilliselle yhteisöllisyydelle. On tunnustettava nopeasti, että kansankirkon paradigman päivät alkavat olla luetut ja vedettävä siitä tarpeelliset johtopäätökset. Sulavalle jäälautalle ei saa jäädä ajelehtimaan. On tunnistettava, että kirkon jäsenmäärän vähetessä jäljelle jäävien identiteetti väistämättä vahvistuu. Kun kastike kiehuu kokoon, se väkevöityy.
- Tätä kautta hahmottuu uusi, aktiivisempi ja vaativampi seurakuntalaisuus. Syntyy uutta kysyntää, uusia odotuksia, uutta valmiutta vapaaehtoistyöhön. Kirkon ja seurakuntien on seurattava herkeämättä tätä kehitystä, ettemme hukkaa momentumia. Työntekijävetoisuudesta on siirryttävä hallituin askelin seurakuntalaisten aktiiviseen osallisuuteen. On kuunneltava heidän toiveitaan ja ideoitaan ja tarjottava resurssit niiden toteuttamiseen.
- Herätysliikkeet ja messuyhteisöt on saatava lähemmäs kirkkoa, koska ne ovat kirkon aarre. Niille tulee antaa tilaa kaikessa, mikä on mahdollista. Hyvin toimien ne voivat olla suuri voimavara erityisesti edellisen pääkohdan tehtävissä. Ilmassa olevien kiistakysymysten ei pidä himmentää näkymäämme. Kirkon ja seurakuntien on tehtävä kaikki voitavansa omalta puoleltaan lämpimän ja rakkaudellisen yhteistyön eteen.
- Kristillinen kasvatus tulee nostaa keskiöön. Kirkko on ulkoistanut liian pitkään sen kouluille ja kodeille. Kuka hoitaa nykyään tunnustuksellisen uskonnon opetuksen? Tulevaisuus johtaa vääjäämättä kristillisen uskon sisäisen näkökulman häviämiseen julkisesta opetuksesta. Kirkon on löydettävä siksi aivan uusi vaihde asiaan. Jälleen kerran kaivataan uusia ja tuoreita avauksia toimintamuotoihin, pedagogiikkaan ja markkinointiin. Tässä tilanteessa on suuri tappio, että seurakuntien pyhäkoulu- ja varhaisnuorisotyö on päässyt haurastumaan, paikoin jopa loppumaan. Kilpailu lasten vapaa-ajasta on entistä kovempi, joten jos jossain, niin tässä tarvitaankin innokkaitten vapaaehtoisten ennakkoluulottomia avauksia kerho- ja harrastustoimintaan.
- Tässä monin tavoin herkässä kirkollisessa tilanteessa tulee panostaa rivien tiivistämiseen ja sisäisen yhteyden lujittamiseen. Sitä ei tulee haavoittaa mistään suunnasta aloitteilla ja avauksilla, jotka haavoittavat kirkkoa sisäisesti. Meillä ei ole enää siihen varaa. Mitä se hyödyttää, vaikka saisimme koko maailman omaksemme, mutta kirkko saisi sieluunsa sellaisen vahingon, joka ei korjaannu koskaan? Sen sijaan sitkeää, rakkaudellista keskustelua tulee jatkaa. Kaiken keskustelun lähtökohtava tulee olla Jumalan tahdon etsiminen. Vaikkemme löytäisi tietyissä asioissa koskaan yksimielisyyttä, säilymme silti keskenämme veljinä ja sisarina.
OUT
- Kuten edellä todettiin, nykykehitys tuo osin luonnostaan esiin seurakunnan yhteisön rajat. On ihmisiä, jotka ovat sisällä ja joiden identiteettiä tulee kaikin puolin tukea. Mutta kaikki tutkimukset hahmottavat myös kasvava määrä ihmisiä, joiden usko kirkkoon ja Jumalaan on näivettynyt pois. Miten on mahdollista, että sitä mukaa, kun kansakunnan usko rapistuu, sisälähetyksen visio hämärtyy vuosi vuodelta? Nythän sille olisi enemmän käyttöä kuin koskaan. Meidän on lopetettava heti evankelioinnin ja muun kutsuvan työn häpeäminen ja aliarviointi.
- Kirkon on sisäistettävä uusi aktiivinen, positiivinen, apologeettinen ja raikas lähetysnäky ihan omaan maahamme. Se ei saa tarkoittaa painostavaa ja sitovaa käännyttämistä, vaan iloista ja sisäänkutsuvaa työtä. Seurakunnan ja kirkon on otettava julkinen tila uudella tavalla käyttöön, suuntauduttava tietoisesti sinne, missä ihmisiä voi kohdata. Monipuoliset, tasokkaat ja yllättävät urheilu- ja musiikkitapahtumat, festivaalit, talkootempaukset ja puistojuhlat avaavat uusia ovia ympäröivän yhteisön suuntaan, samoin diakoninen vapaaehtoistyö. Tarvitaan sekä rohkeaa julkisen imagon päivittämistyötä että tilaisuuksia yksilötason kohtaamisille. Vapaa-ehtoisia tulee rohkaista ja kannustaa uusiin avauksiin kaikessa tässä.
Miten kaikkeen tähän päästään?
Näiden haasteiden detaljit ulottuvat joka tasolle riviseurakuntalaisesta kirkon ylimpään johtoon. On selvä, että seurakunnilla on hyvin vahva itsenäisyys omassa toiminnassaan ja taloudessaan, eikä niihin voi normaalioloissa useinkaan vaikuttaa muuten kuin valistuksella. Kirkolliskokouksen valta rajoittuu suuriin linjoihin ja kirkon yhteisen toiminnan koordinointiin. Monia asioita edellä luetellusta voidaan silti edistää kirkolliskokouksessa. Esimerkkejä asioista, joita voisi yrittää potkia siellä eteenpäin:
- Tarkkaan harkittu ja vaikuttava projektityö (vrt. tiellä-hanke) tulee hyödyntää. Kirkkohallituksen ylikuormitusta tulee varoa, mutta tärkeisiin kehittämissuuntiin täytyy satsata.
- Kirkon tulee perustaa rahasto, jossa avustetaan uusien toimintamallien käynnistämistä; musiikkiprojekteja, mediasisältöjä, tapahtumatuotantoa, materiaalien tuottamista jne.
- Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston tulee suunnata resursseja kirkon kasvatussuunnitelman uudelleen rakentamiseen. Tämän kohdan otan erityisen vakavasti.
- Seurakuntien toimintamahdollisuuksia tulee tukea kaikin tavoin. Kaikkien uusien järjestelmien ja muiden keskitettyjen ratkaisujen tulee lähteä tutkitusti seurakuntien omasta tarpeesta ja motivaatiosta. Eri kokoisten seurakuntien erilaiset tarpeet tulee pitää tiukasti mielessä. Tätä tukevat organisatorinen joustavuus, johtokuntarakenteesta siirtyminen joustaviin työryhmiin seurakuntien työalojen koordinoinnissa jne. Tässä kohdin tulevaisuuskomitean mietinnössä on monia hyviä avauksia, joiden käyttökelpoisuutta pitäisi edelleen selvittää konkretiaan asti.
Hyvin mietittyä asiaa. Toki on sitten vielä karu todellisuus miten paljon kirkolliskokous voi näihin vaikuttaa. Voisi vaikuttaa suuntaan ja rakenteisiin, mutta suurin muutos on tehtävä paikallistasolla. Se tarvitsee kuitenkin rohkean muutoksen myös ylimmällä päättävällä tasolla!
Mikko A Himanka on hyvin katsonut asiaa. Erityisen iloinen olen sielunhoito sanan löytymisestä. Toki kirkon ensin pitäisi sana tehdä jäsenilleen julkiseksi jotta sitä huomattaisiin kysyä.
Ymmärsin tekstissänne myös mahdollisuutta sanaa katsoa monipuolisemmin. Näin olisi mahdollisuus katsoa sielun hoito·opetuksen asiaa niin saarnaan, puheisiin, kuin yhteisiin kokoontumisiin liittyen muutenkin.
Edelliseen ei tarvittaisi kirkolliskokouksen päätöksiä vaan reilu ymmärryksen tapahtuminen kirkon papeilleen tarjoamassa saarnakoulutuksessa. On ihme jos tarjotusta ei ole kerätty palautusmateriaalia, ja vielä suurempi ihme kun asiaan ei ole ryhdytty. Tässä ei kait johdatuksesta voi, eikä saa puhua.
Inhimillinen kynnys asiassa on toki kirkon saadessa rahansa toimintaan samasta aktiivisuudessa kansantaloudessa kuten valtio ja kunnat on haasteellista puhua oman itsensä huolehtimisesta kunkin sielun asiassa.
Toivo ja Pekka ovat aivan oikeassa. Itsekin totesin, että kirkolliskokouksen rooli on aika mitätön ruohonjuuritason asioissa. Toki – eurot ja strategiset linjaukset voivat olla ratkaisevia asioita muutoksessa. Tuohon loppuun listasinkin joitain ilmeisiä juttuja, joilla kirkon nahanluontiin voisi tuupata hiukan vauhtia.
Isoin kysymys, joita ei euroilla saa, on kirkon ja seurakuntien itseisymmärrys. Meidän tulisi pyristellä irti kaikesta sellaisesta, joka junttaa meitä organisaationa virkakoneiston rooliin. Kirkkoherran virastoja voisi yhtä hyvin puhutella seurakunnan palvelupisteeksi, ja minun puolestani kirkkohallitus-nimestä voisi pitkällä tähtäimellä luopua, ja koko konklaavia voisi puhutella tutusti kirkon palvelukeskukseksi, koska sitähän sen juuri pitäisi olla. Ei ylitsekatsova hallitus vaan palveluorganisaatio.
Oikein hyvä. Kuitenskin kun sanot että ”tulisi pyristellä irti kaikesta sellaisesta, joka junttaa meitä organisaationa virkakoneiston rooliin”, eikö ole reilumpaa sanoa ”joka p i t ä ä meidät organisaationa virkakoneiston roolissa”? NÄmä on juuri joitakin niistä tulevaisuuskomitean mietinnön esityksistä, joista oneksi mainitsit aivan lopussa. Miltä teistä kirkolliskokouksessa on tuntunut, kun kirkkohallitus on haudannut niitä yhden toisensa jälkeen? Nämä terminologiaankin liittyvät taisivat saada sellaisen käsittelyn, että tarpeetonta alkaa panemaan paukkuja moiseen. Hpk-hallinnon keventämisestä kieltäytyi kokonaan. Onko Katri Korolainen ainoa joka on perännyt tulevaisuustoimeksiantojen huolellisempaa seurantaa.
Khran virastosta tulee mieleen 25 vuoden takaa juttelu silloisen kirkkoneuvos Heikki Mäkeläisen kanssa; hänen mielestään mikään ei estä yksittäistä seurakuntaa alkamasta nimittämään ”virastoaan” seurakunnan toimistoksi. Tulevaisuuskomiteakin oli sitä mieltä että varsiinainen toimintakulttuurin muutos tapahtuu – jos tapahtuu – seurakunnissa.
Kiitos, Mikko! Oli voimaannuttavaa tekstiä. Vaikka toiminnalliset ruohonjuuripäätökset tehdäänkin paikallisseurakuntien tasolla, tuo kolmen suuntauksen (up-in-out) linjaus on täysin mahdollista hahmottaa kirkon seuraavassa strategiassa, joka koskee maamme kaikkia ev.lut. seurakuntia. Erinomainen puheenvuoro!
Kirkon strategian – siis sen jonka KKH täysistunto hyväksyy – suurin ongelma on siinä, että ei ole mitään rakennetta valvomaan, ohjaamaan, tukemaan tai määräämään seurakuntia noudattamaan tätä yhteistä strategiaa saatika sitten sovittamaan omat strategiansa linjaan tuon paperin kanssa. Lisäksi yhteisen strategian on pakko olla niin ympäripyöreä ja ylätasolla, että se ei enää ohjaa toimintaa riittävästi. Tai ei sen pakko ole sitä olla, mutta käytännössä byrokratiakoneisto ja seurakuntien erilainen todellisuus (etelä/pohjoinen, maaseutu/kaupungit, ruuhkasuomi/kuihtuvat alueet…) ohjaa siihen, että hyväksynnän saava paperi on vain taivaanrannan maalaamista ja suuria sanoja.
Pohdin sitä, että voisiko hiippakuntatasolla paremmin ohjata strategian valmistelua ja käsittelyä? Se tosin ohittaisi silloin KKH:n kokonaan. Kirkolliskokous kävisi lähetekeskustelun, piispat sopisivat hiippakuntien yhteiset strategiset kärjet ja tämän jälkeen hiippakunnan ohjauksessa ja tuella seurakunnat päättäisivät omista strategioistaan, jotka olisivat linjassa ylätason kanssa. Näkisin, että hiippakuntien kautta yhteinen linja olisi mahdollista, mutta KKH kautta käytännössä ei.
@Hannu Paavola:
Olet oikeassa, että tulevaisuuskomitean mietinnön käsittely on ollut mielenkiintoista. Ensin kaikki laidasta laidaan ylistelivät sitä rohkeudesta ja hyvistä ideoista. Sitten kun päästiin konkretiatasolle, moni asia alkoi mietityttämään.
Tästähän tehtiin toimenpidelistaa, joka laitettiin aika pian liikkeelle. Siinä yhteydessä keskusrahastomaksua tiputettiin se prosenttiyksikkö, hiippakuntarajat päätettiin tarkistaa, laitettiin monta selvitystä liikkeelle jne. Hiippakuntarajat on nyt tarkistettu alkuperäisen ohjeen mukaisesti, ja kirkkohallituksen valmistelema työ hyväksyttiin lopulta pienen marinan säestyksellä.
Ongelma on siinä, että usein toimintamallit ovat minusta aika tehottomia. Otan esimerkin: Tulevaisuuskomitean mietinnössä rohkaistiin uusiin avauksiin kirkkotilan käytössä. Tätä varten perustettiin työryhmä, joka tuotti asiasta mietinnön, johon oli kerätty hyödyllisiä näkökohtia aiheeseen. Se oli siinä. Kuinka moni on muuten lukenut sen? Kuinka laajalle arvelette sen leviävän käyttöön?
Toiset asiat tupehtuvat taas byrokratian monimutkaisuuteen, kuten vaikkapa tämä henkilöseurakuntakysymys, jota selvitettiin, mutta asia haudattiin miltei alkuunsa, koska sen verotus- ja jäsenrekisteritekninen kokonaisuus olisi mennyt liian vaikeaksi. Varmasti kyseessä oli myös haluttomuutta, koska parokiaalinen malli näyttää olevan edelleen voimissaan.
Mutta eniten kaipaan yhteistä näkyä ja siitä keskustelua. Miksi kirkko on olemassa? Mikä on meidän päätehtävämme? Mitkä asiat estävät niiden toteutumista? Mitä kirkolliskokouksessa voitaisiin tehdä näiden esteiden raivaamiseksi?
Himanka: ”Mutta eniten kaipaan yhteistä näkyä ja siitä keskustelua. Miksi kirkko on olemassa? Mikä on meidän päätehtävämme? Mitkä asiat estävät niiden toteutumista?”
Tätä minäkin pohdin ja toivoisin pohdittavan. Miksi tämä keskustelu ei kiinnosta? Mutta jos syvennytään lillukanvarsiin, niin niistä jaksetaan vääntää.
”Miksi kirkko on olemassa?”
Mikolla on hyvää tahtoa ja draivia ja kirkolliskokouskokemuksen tuomaa realismia. Yhteisten visioiden ja muutoksen kaipuu on vahvaa. Kunnes seuraavat varoituksen sanat: ”Sitä [kirkollista tilannetta/kirkkoa?] ei tule haavoittaa mistään suunnasta aloitteilla tai avauksilla, jotka haavoittavat kirkkoa sisäisesti. — Sen sijaan sitkeää, rakkaudellista keskustelua tulee jatkaa.” Näinköhän ne ovat aloitteet tai avaukset, jotka haavoittavat kirkkoa? Hoaavat ovat jo kirkossa. Aloitteilla ja avauksilla yritetään hoitaa niitä.
Jossain aiemmassa blogissa opillisten asioiden tilaa haastettiin ymmärryksellä haluta sietää toistakin huomaamista.
Tähän ehdotin kirkkovuoteen sisällytettävän siedättämisen kirkkopyhän jolloin suht`avoimesti voitaisiin olla samassa asiassa ja paikassa jostakin samaa ja eri mieltä evankeliumin yhteydessä.
Hallinto ylätasolla on sitten kova haaste. Linnake on rakennettu päätöksillä joitten osittainenkin purkaminen on haastavaa. Tästä syystä asiasta tiedon jakaminen olisi tärkeätä. Eihän kirkolliskokous muuten kykene katsomaan tarpeellista ja tarpeetonta.
Tiesin toki etukäteen, että tuo ko. kohta kalahtaa… Ymmärrän, että Vesa vähän ”viran puolestakin” tarttuu asiaan. Yritän selittää, mitä tarkoitan.
Hieman kärjistäen ajattelen, että mitä hyötyä on haavan paranemisesta, jos potilas samalla kuolee? Kristuksen kirkko ei tosin kuole koskaan, mutta Suomen ev. lut. kirkon kuolemattomuuteen ei tule luottaa. Ainakin se voi haavoittua ja rampautua pahasti, jollemme yhtään ajattele tekojemme seurauksia.
Kuluneen 4 vuoden aikana käydyt väännöt tekivät selväksi, että asiassa ei voi edetä näin. Ylipäätään suosittelisin kaikkien kuumien perunoiden kuorimista ja muusin valmistamista ensin kirkolliskokoussalin ulkopuolella. Siksi olen puhunut sitkeän mutta rakkaudellisen keskustelun puolesta. Vaikeat asiat tulisi valmistella yhteistyössä kaikkien osapuolten kanssa ensin ja hieroa ratkaisu, josta on edes orastava aavistus läpimenosta olemassa. Tulisi arvioida mahdollisuuksia etukäteen. On turha lyödä päätä seinään aloitteilla, jotka aiheuttavat vain riitaa ja hajaannusta kirkosta, uusia eroajia molemmissa päissä jne.
Näen kirkon varmasti hieman eri kulmasta kuin sinä, Vesa. Omasta vinkkelistäni olisin enemmän, paljon enemmän huolissani kirkon yhtenäisyydestä. En luottaisi sen kestävyyteen tässä varsin jännittyneessä tilanteessa. Kirkko on helppo saada palasiksi, mutta kokoaminen ei sitten onnistu ehkä koskaan.
Pidän tuosta ystävällisyyden ja realismin yhdistelmästä, jonka kirjoituksistasi aistii, Mikko. Minäkin haluan olla rakentamassa kirkkoa, joka voisi olla koti kaikille. Olen käynyt ja käyn mielelläni sitkeitä keskusteluja. Yhden asian sanon nyt painavasti, ettei sitä aina tarvitsisi sanoa uudestaan: yhteistä kirkkoa ei (enää) rakenneta naisten ja homojen kustannuksella.
Mikko Himangan teeseihin on helppo yhtyä. Kirkko on jumalanpalvelusyhteisö ja lähetysjärjestö. Kaikki mikä vahvistaa tätä on kannatettavaa, kaikki mikä heikentää evankeliumin ääntä joutaa poistettavaksi.
Hyvältä tämä näyttää. Se vain että Yrjö ja co., älkää ihmeessä sanoko kirkkoa lähetysjärjestöksi, vaikka uskon ymmärtäväni itse asian. Tarpeetonta provosoida diakonia- ja kasvatusväkeä, ne tehtäväthän ovat mukana Mikon inessä ja outissa. Lähetysjärjestö-sana kuuluu vanhentuneeseen sanastoon, eikä tuo mieleen sitä laaja-alaista seurakunnan missiota, josta esim. Kaikkialta kaikkialle -raportti puhuu. Siinä puhutaan dynamiikasta ja suunnasta, jolla ”kirkko ja seurakunta o l e m u k s e n s a m u k a i s e s t i suuntautuu kohti ympäröivää maailmaa”. Toisin sanoen ei se ole lähetysjärjestö vaan se on kirkko. Ja seurakunta. Käytännön toiminta voisi hyvin kasvaa juuri seurakunnan diakoniatyöstä, jossa konkreettisesti suuntaudutaan ja kohdataan hädässä oleva ihminen.
“Miksi kirkko on olemassa?” (Tuomaala) Siksi että se osallistuisi Jumalan toimintaan maailmassa.
“Miksi kirkko on olemassa?” (Tuomaala) Siksi että se osallistuisi Jumalan toimintaan maailmassa.”
”…tarjolla pitäessänne elämän sanaa.”
Tarvitseeko siihen lisätä jotain? Jos lisää, niin kiistat leimahtavat, miten toimia oikein sakramenttien tai kasteiden kanssa jne. Tai kysytään niin, mitä on tarpeen lisätä, kun kaikki on armosta?
Eikö Jumala itse huolehdi sanastaan, kun se on esillä? Tarjolla ei tarkoita tuputtamista, ei edes hienovaraista.
Mikä on elämän sana?
Otan yksinkertaisen esimerkin.
” Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”
Alkuteksteissä ei ole sanaa kadotus, vaan se on lisätty tukemaan katolisen kirkon kadotusoppia. Lisäämällä yksi sana muutetaan Jeesuksen sana päinvastaiseksi kuin se on tarkoitettu.
Kun kirkko lainaa manipuloimaansa jaetta, se ei ole elämän sanaa, vaan kirkon. Miksi kirkon sana menestyisi ja olisi siunaukseksi, kun se vääristelee Jeesuksen puhetta?
Tämä on vain yksi esimerkki.
Jos halutaan pitää esillä tuoretta elämän sanaa eikä ummehtunutta vettä, niin kirkon olisi syytä palata apostolien yksinkertaiseen oppiin, jossa kaikki on armosta siihen mitään lisäämättä.
Yksi asia katsoa on myös nykyinen Piispajärjestelmä mikä huonosti kapitulien kokoonpanossa katsoo Jumalaa tunnustavien yhteisöjen kirjoa, ja mikä kirkossa tulevaisuudessa ilmeisesti voimistuu jäsenissään.
Toki kapitulien asema kirkossamme pysyy nykyisen mallin jatkuessa ja jäsenienkin vähetessä, mutta herätysuskollisuuden, kuten uskonnollisuuden, siirtyessä enemmän vapaisiin suuntiin olisi asiaa kyettävä katsomaan kapituleissakin päättäjien henkilöissä. Näin voisi syntyä uutta kokemusta jos herätystäkin.
Piispojen inkrediteetti on ollut todistaa yhteyttä katoliseen kirkkoon milloin minkäkinlaisilla ulostuloilla asian ekumeenisestä eteenpäinmenosta
mitä erilaisilla lausumilla. Samaan asiaan kuuluu vuosittaiset Rooman matkat saati yhteisestä ehtoollisen asiasta annettu kirjallinen esitys aiemmin, ja oliko viime vuonna.
Miksi näin toimitaan kun asiassa Suomen kristittyjä vedätetään. Katolinen kirkko on itsensä alkaen kasteen ymmärtämisestä perisynnin olemukseen ja vaikuttavuuteen. Samoin uskon kohteena heillä on kirkon totuus ja meillä, ainakin monilla, Jeesus Kristus. Muutakin löytyy papin huomaamisesta erityishenkilöksi Kristuksen palveluksessa jolloin hairahduksillekin löytyy sopiva ymmärrys tietotaidossa dokmatiikassa.
Eihän tämmöstä täydy seurata. Kun kirkkomme ei usko ja tahdo uskoa itseensä, onko sillä mitä virkaa ihmistensä elämässä.
Kun kirkkoamme haluttaisiin uudistaa jo aiemmin mainitsemieni asioiden kirjosta tuosin esille seuraavaa.
Piispojen vermeet pukeutumisessa alkaen hiipasta jättäisin pois. Onhan se merkillistä jokaisen uuden Piispan tarvitsevan oman asunsa palvella seurakuntaa kudontatyöllä. Senkin rahan voi käyttää hädästä vaivaantuneille. Hiukka mielikuvitusta ja historiaa niin katsova näkee miltä ajalta speelaus historiassa on epäjumalien palvonnassa.
Jokaiseen seurakuntaan sisääntulon sopivasti kaunistamalle paikalle seurakuntiin laitetaan vitriinikaapit kasukoille muistuttamaan ajasta jolloin näihinkin olimme sidotut.
Niinno,
Varmaan moneen asiaan on kertynyt historian painolastia. Toisaalta en kannata reformoitujen asketismia ja kuvainraastoa. Estetiikka, musiikki ja taiteet ovat Lutherin ajatuksissa kyllä Jumalan suuria lahjoja, enkä suhtautuisi niihin kovin yksioikoisesti. Kirkko pitää hengissä piskuista kirkkotaiteilijoiden ammattikuntaa, ja olisi kyllä tappio menettää heidät työn puutteen takia.
Sitä en kiistä, etteikö monessa asiassa olisi totuttu turhan lokoisaan rahankäyttöön. Kyllä euro on siinä hyvä konsultti.