Saksalaiset merikadetit kiipeilevät yli 20 metrin korkeudessa purjelaivan mastossa. Kouluttaja – naispuolinen nuori meriupseeri Iso-Britanniasta – antaa ohjeita turvallisuudesta.
Masto ei ole laivassa vaan kuivalla maalla. Vasta perusteellisen kiipeilykoulutuksen jälkeen kadetit päästetään suuren purjelaivan mastoihin. Traagiset, merikadettien kuolemaan johtaneet putoamiset antoivat aiheen muuttaa koulutusta. Jokaisen henki on äärettömän kallis.
– – –
Parhaillaan sotilaspapit yhdestätoista Itämeren ympäristön maasta ovat koolla Flensburgin Laivastoakatemiassa. Keskustelua käydään sotilaspappien kansainvälisestä yhteistyöstä. ”Kuolettavan väkivallan käyttö on rajalinja sotilaan elämässä, eikä hän palaudu ennalleen. Sotilaspapin tehtävänä on auttaa elämään vaikeidenkin kokemusten jälkeen.”
Avaan lyhyesti. Saksalaisen papin luo tuli Afganistanissa sotilas: ”Olen tappanut, enkä pääse siitä yli.” Kyse ei ole juridisesta vaan inhimillisestä syyllisyydestä. Ihminen on menettänyt viattomuutensa ja etsii papin luota sovitusta, vaikka ei olisi
uskonnollinen. Pappi ja ateistiksi itseään luullut sotilas menevät kappeliin rukoilemaan. Surua ei tarvitse patologisoida vaan se on nähtävä terveenä reaktiona, samoin kuin uskonnollisuuden herääminen trauman keskellä.
– – –
Pöytäkeskusteluissa on sivuttu Saksan ensi kuun vaaleja. Varsinkin itäisessä Saksassa monet ihmiset ovat turhautuneet perinteisten puolueiden linjaan, joka ei ole tuonut muutosta parempaan. Yhteiskunnasta syrjään pudonneet ovat menettämässä toivonsa. Populistinen Vaihtoehto Saksalle saanee siksi kannatusta vaikeuksien kolhimilta.
Euroopan vakauden kannalta on kuitenkin toivottavaa, että Kristillis-demokraattinen puolue pysyy vallassa ja rouva Merkel saa jatkaa Kanslerina. Yhteinen Eurooppa kaipaa vahvistamista samalla kun presidentti Trumpin Yhdysvaltojen mielenkiinto kohdistuu oman maan ja Korean niemimaan kysymyksiin.
– – –
Keskustelin erään sotilaspapin kanssa rippikoulusta. Hänellä on yli 20 vuoden kokemus rippikoulujen organisoinnista Braunschweigin maakirkossa. Hän kertoi seuraavaa: ”Malli rippikoululeireihin on tullut Suomesta. Olemme kuitenkin vieneet mallia pidemmälle:”
”Vuokraamme Saksan rautateiltä joka kesäksi junan. Se vie kerralla tuhat nuorta Tiroliin. Eri seurakuntien rippikouluryhmät hajaantuvat kyliin. Vaellamme kolme viikkoa vuorilla. Raamatun ja kristinuskon opetus kytkeytyy yhdessä elettyyn ja koettuun. Olen kastanut nuoria vuorilta tulevan vesiputouksen alla. Vahvat kokemukset jäävät mieleen.”
Kolmen viikon leirijakson lisäksi on puolentoista vuoden ajan viikottaisia kokoontumisia ja viikonloppuja. Eri maakirkkojen rippikoulumallit poikkeavat toisistaan. Niiden eroista ja vaikutuksista on tehty kuulemma akateemisia tutkimuksia. Mitä vähemmän nuoret ovat saaneet oppia kristinuskosta kodissa ja koulussa, sitä syvällisemmin ja pitkäkestoisemmin on rippikoulun vaikutettava nuoreen. Muuten he ovat vaarassa irtautua seurakunnasta heti kun nuorten oma ryhmä hajaantuu.
– – –
On tosin vaikeaa kuvitella, että Suomessa olisi enää mahdollista pidentää rippikoulua puolesta vuodesta puoleentoista vuoteen tai leirijaksoa viikosta kolmeen viikkoon. Nykyisetkin ajat tuntuvat joidenkin mielestä pitkiltä. Silloin on koetettava muulla tavoin lisätä rippikoulun pitkäaikaisia vaikutuksia nuoreen, niin että uskosta voisi tulla luonteva ja pysyvä osa nuoren elämää, jos hän sitä itse haluaa. Nykyisin turhan moni putoaa seurakunnan yhteydestä.
Pekka Särkiö nostaa esiin ilmiön ,josta harvoin puhutaan ja jota TVn ja filmien massatuotannossa käytetään hyväkseen.
Kyseessä on tappaminen. Monet sodanaikaiset ja jälkeiset filmit käsittelivät sotilaaksi kypsymistä ja kriteerinä oli kyky tappaa. Yleensä filmeissä tämä onnistui ,mutta vanhemmissa filmeissä näytettiin millaisia seurauksia tästä oli tekijälleen . Nämä seuraukset ovat kadonneet nykyfilmeistä ja TV viihteestä. Kuolemantuomio roistolle ja sen toimeenpano tuntuu olevan ainoa hyväksyttävä loppu.
Nyt on toisielämässä tullut esiin sodassa tappamisen toinen puoli. Huomattava määrä ameriikkalaisia sotilaita on ottanut hengen itseltään ja sodassa henkisesti vammautuneitten hoito on vähemmän tehokasta. Vietnamin sodan jälkeen luotiin diagnoosi PTSD (post traumatisk stres disorder) jolla tarkoitetaan trumaa joka jatkuu kumulatiivisena ja voi kehittyä ja kehityykin henkilölle vaaralliseksi depressioksi joka lopulta vie itse murhaan.
Afganistanin ja Irakin sodassa diagnostisoituja on odotettua enemmän ja itsemurhien määrä ylittää sotatoimissa kaatuneiden määrän.
Tämän ilmiön ymmärtämiseksi on tutkittu ja kokeellisesti hoidettu potilaita jotka eivät helpotu PTSD diagnoosista. On todettu että he kärsivät jostakin jota toistaiseksi kutsutaan termillä ” Moral Injury”. Heidän sisäinen tunteensa siitä että he olivat osallisina oikeutetussa sodassa on murskautunut heidän omien tai kanssasotilaidensa tekojen perusteella ja he katsovat pettäneensä omat sisäiset arvonsa.
Sota siellä ei ole sotaa rintamilla vaan kylistä kyliin ja he ovat ampuneet sivilejä, sekä naisia että lapsia joko uhkana tai vahingossa. He tuntevat tehneensä anteeksiantamattomia rikoksia sodan varjolla. Tästä on seurauksena lohduttomat itsesyytökset ja katkeruus ja viha yhteiskuntaa ja sen istitutioita kohtaan jotka houkuttelivat heidät sotaan.
Toistaiseksi ei ole onnistuttu kehittämään sopivia hoitomuotoja osittain ideologisista syistä. USAn asevoimat katsovat käyvänsä moraalisesti oikeutettua sotaa terrorismia vastaan, eikä heillä siis ole mitään katumista tai anteeksipyytämistä toimistaan.
Tällainen ei tietenkään ole historiallisesti uutta mutta nyt tämä on kirjattu ja siitä keskustellaan uudella tavalla. Siis viides käsky voisi olla : Älä Tapa , saat siitä vahingon sielullesi.
Kiitos Markku kommentista koskien sotilaiden posttraumaattista stressiä. Kommentissasi yhdistät naisten ja lasten tappamisen sekä sotilaan tappamisen taistelutilanteessa tai itsepuolustukseksi. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse mahdollisesti sotarikoksesta, jälkimmäisessä ei. Silti myös jälkimmäisen kaltainen tappaminen voi traumatisoida. Moral Injury (moraalinen vammautuminen) -termin lisäksi voidaan käyttää esimerkiksi termiä hengellinen vammautuminen. Silloin ihminen kaipaa itseään korkeamman, Jumalan, anteeksiantoa ja sovitusta syyllisyyden tunteeseensa.
Tämä osoittaa sen, kuinka uskonnollisuus kuuluu ihmiseen luonnostaan. Paavali kirjoittaa Roomalaisille ”sydämen lihatauluista”, oikean ja väärän luontaisesta tajusta, joka reagoi vaikka väkivaltaan. Se on hyvä, sillä se osoittaa ihmisen säilyttäneen inhimillisyytensä.
Pekka Särkiö: On tosin vaikeaa kuvitella, että Suomessa olisi enää mahdollista pidentää rippikoulua puolesta vuodesta puoleentoista vuoteen tai leirijaksoa viikosta kolmeen viikkoon. Nykyisetkin ajat tuntuvat joidenkin mielestä pitkiltä. Silloin on koetettava muulla tavoin lisätä rippikoulun pitkäaikaisia vaikutuksia nuoreen, niin että uskosta voisi tulla luonteva ja pysyvä osa nuoren elämää, jos hän sitä itse haluaa. Nykyisin turhan moni putoaa seurakunnan yhteydestä.
Olisihan se hyvin yksinkertaisella mallilla toteutettavissa. Onhan meillä isoskoulutus. Tyttärenpoikanikin käy kaksi vuotta sitä, ennen kuin pääsee isoseksi. Sinä aikana rippikoulun opetuksia on mahdollista syventää.
Viiden päivän leirin opetuksilla ei nuori pitkälle pötki. Pari ensimmäistä päivää menee totutteluun ja loput lopetteluun. Missä välissä oikeasti syvennytään itse aiheeseen. Kokemus on muutoinkin kovin hämmentävä. Moni ekaa kertaa ilman vanhempia jossain ja ihan oudossa ympäristössä. Keskity siinä nyt sitten johonkin olennaiseen uskon perustaan. Harva muistaa leirin jälkeen edes oppituntien aiheita.
Surullista on kun kirkossa puhutaan oikein riparista lippulaivana ja nuoret putoaa kyydistä heti sen jälkeen.
Voisihan asioita tehdä toisinkin ja nuoret jäisivät porukalla mukaan.
Pirkkalassa ainakin tuo toteutuu hienosti. No siellä on kyllä muutamia juttuja, joita on muualla vaikea toteuttaa. Olennainen kuitenkin, eli nuoren näkökulma voitaisiin huomioida paljon paremmin.
Ripari voisi olla sisäänheittäjä seurakunnan nuorten toimintaan. Mikäli riparilla nuori saisi kokea seurakunnan mielekkäänä paikkana olla mukana jatkossakin.
Seurakunta voi olla nuorelle hyvä paikka kasvaa vastuulliseen aikuisuuteen ja kirkon nuorisotyö voi siinä halutessaan tehdä pitkäjännitteistä työtä. Pirkkalassa aikuistuvat nuoret saavat mahdollisuuden olla apuopettajina ja helpottavat näin oleellisesti ohjaajien paineita.
Kiitos Pekka kommentista. Isoskoulutus on käytännössä kuin rippikoulun syventävä jatkokurssi. Hyvä, että se mahdollisuus on olemassa vaikka kaikki eivät sitä mahdollisuutta käytäkään.
Monessa paikassa tehdään vain työ ja ihmetellään miksi nuoret ei tule jatkossa mukaan.
Tuntuisi, että jotain oleellista on kadotettu! Olisiko se tietoisuus ikuisesta elämästä ja viimeisestä tuomiosta? Toki kaikki hengellinen harrastuneisuus ainakin jotenkin vaikuttaa arkiminään ja saatamme olla siedettäviä lähimäisiä, mutta syvä tietoisuus Jumalan kuvasta olisi vielä astetta tärkeämpää.
Lauri: ”oleellista on kadotettu … tietoisuus ikuisesta elämästä.” Kristityn kasvuun kuuluu se, että ymmärrys tämän puolisesta elämästä: ihmisen vastuusta Jumalalle ja synnin todellisuudesta johtavat lopulta myös iankaikkisen elämän kysymysten äärelle. Siksi nuorien – ja aikuistenkin – kristillinen kasvatus tarvitsee aikaa ja rohkeutta käydä läpi uskon eri ulottuvuuksia, joiden keskuksena on Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa. Ilman tätä näkökulmaa jäädään pintatasolla puhumaan etiikasta, siitä, miten ihmisen tulisi elää – mikä sekin on tärkeää, mutta ei ydin.
Päivän Kotimaa24:n uutisessa Jarmo Kokkonen kertoo isoskoulutuksen myönteisistä vaikutuksista nuoren uskon kasvulle rippikoulun jälkeen – jota teemaa sivuan yllä. Tutkimus aiheesta julkistetaan ensi kuussa. Mielestäni isoskoulutus ansaitsee valtakunnallista opetusmateriaalia ja koulutusta opettajille, jotta sitä voidaan hyödyntää rippikoulun ”jatkokurssina” uskon syventämisessä ja aikuisen seurakuntalaisen uskonelämään johdattamisessa.
Kuulostaa hyvältä. Olenkin jo pyrkinyt hankkimaan tietoa siitä, millaista materiaalia eri toimijat ovat isosille jakaneet.
Ajatuksena oli kerätä näitä tietoja yhteen. Nyt jään sitten vain odottelemaan, mitä asiassa on jo saatu aikaan. Eikä minun tarvitse jatkaa asian kehittelyä. Kun se asia on jo hoidettu.
Käsittääkseni isoset ovat aivan ratkaisevassa asemassa riparilaisten sitoutumisessa seurakuntaan. Eikä heille ole ollut siihen tehtävään sopivaa ”oppikirjaa.”
Ai. se materiaali olikin, kaiman mielipide, eikä sitä vielä olekkaan tulossa.
En tiedä tarkemmin asiasta. Varmaankin kristilliset kustantajat ovat tuottaneet materiaalia isoskoulutukseen. Monissa seurakunnissa varmaankin käytetään isoskoulutuksessa Raamattua ja Kirkon Katekismusta vuodelta 1999. Tuskin niitä on ehditty ammentaa tyhjiin rippikoulussa, kun opittavaa riittää kirkon työntekijöillekin koko iäksi. Oleellista on, miten niitä onnistutaan avaamaan nuorten maailmasta käsin.
Hienoa, että Kokkonen on paneutunut juuri tuohon po. asiaan. Saapa nähdä syyskuun lopussa mitä hän on saanut asiassa aikaan.