Lukijani!
Kun liikkuu maailmalla, voi tapahtua yllättäviä asioita. Kotimaa-lehden numerossa 3 oli kirjoitus Suomalaisseurueelle Vatikaanissa katolinen ehtoollinen. Uutinen herätti porua jo verkossa. Miten käynee nyt, kun se on myös mustana valkoisella?
Olen sen verran syntymäsavolainen, että en ota Pietarinkirkon tapaukseen kantaa puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin. Kerron, kuinka minua on opastettu pyhien eleiden mutkikkaassa todellisuudessa.
Tapahtui Leningradissa vuoden 1981 syksyllä. Olin evankelis-luterilaisen kirkkomme stipendiaattina tutustumassa Venäjän ortodoksisen kirkon oppiin ja elämään. Lähdin mukaan iltapalvelukseen, joka toimitettiin sikäläisessä luostarikatedraalissa. Isäntäni, Hengellisen Akatemian oppilaat, ohjasivat minut korokkeelle lähelle ikoniseinää. Siitä näki hyvin joka suuntaan.
Seurakunta teki tämän tästä ristinmerkkejä, kuten idässä on tapa. Minä myös – heti kun pääsin jyvälle, milloin oli eleen aika. Kuinka kohta kävikään? Minua vastapäätä seisonut huivipäinen mummo tuli luo. Hän sanoi ystävällisesti venäjäksi ja samalla mallia näyttäen, että minä teen ristinmerkin väärin päin! Hymyilin takaisin, mutta jatkoin sitkeästi kuten ennenkin.
Arvostan opastajaani. Hän neuvoi minua siinä ainoassa paikassa, jossa uskonnollisten tapojen opettaminen oli tuon ajan Neuvostoliitossa mahdollista kodin ja hengellisten oppilaitosten ohella. Ei hän voinut tietää, että olen luterilainen pappi ja teen siksi ristinmerkin läntiselle perinteelle uskollisena.
Minulle malliksi näytetty ele tunnusti sormien asennolla sekä Jumalan kolminaisuuden että Kristuksen kaksi luontoa. Käsi kulki ensin otsalta sydämelle ja sitten oikealta olkapäältä vasemmalle. Minä olin piispaltani oppinut tekemään ristinmerkin roomalaiskatoliseen ja Lutherin säilyttämään tapaan avokämmenellä, poikkipuu vasemmalta oikealle piirtäen.
Suhteeni ristinmerkkiin syveni saamani kokemuksen myötä. Olen kiitollinen, että merkin käyttämistä koskeva Lutherin ohje on palautettu kirkkomme Katekismukseen: ”Noustessasi vuoteesta siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä…” (kohta 42). Tuota elettä olen koettanut käyttää ahkerasti niin omassa hartauselämässäni kuin palvellessani yksityistä kristittyä tai yhteen kokoontunutta seurakuntaa.
Sinun
Harmaa rovasti
