Mies kulkee kylänraitilla. Askel ja ryhti ovat tutut. Mies kulkee, niin kuin on kulkenut joka päivä. Välillä hiljaa, välillä mielipiteensä meille ääneen kertoen. Sitkeä sissi, keskellä ankaraa elämää. Saatat jopa tunnistaa hänet tai jonkun hänen kohtalotovereistaan, sillä ne vahvimmat eivät aina säily kokonaan ehjinä.
Oleellista ei ole, kuka hän on. Oleellista on, että tämäkin veljemme on osa yhteisöä. Me kiusaannumme joskus ankarista sanoista ja suutumme häiritsevän äänekkäästä olemuksesta. Me tunnemme sääliä ja myötätuntoa, mutta emme oikein tiedä, miten pitäisi toimia. Ja kaiken aikaa tämä vähäinen veljemme sinnittelee, kulkee tietään. Hyvinä hetkinään hän on hieno, isänmaallinen ihminen, joka osaa arvostaa elämän aarteita. Jonakin päivänä hän tulee ja puhumme tärkeitä, joskus luottamuksellisia, sitten on taas pitkä jono toisenlaisia päiviä ja ajatuksia.
Kun olin pieni tyttö, minulla oli Tammen kultaisia kirjoja. Siinä, jonka nimi oli Onnellinen perhe, esiteltiin nelihenkinen perhe, isä, äiti, poika ja tyttö. He asuivat kauniissa ja tilavassa talossa ja viikonlopun vapaa-aikaansa he viettivät auringossa, meren rannalla. He ajoivat sinne autolla, levittivät huopansa tyrskyjen lähelle ja ihanan päivän jälkeen perhe ajoi kotiin eikä hymy ikinä väistynyt heidän kasvoiltaan.
Olin vaatimattoman perheen ainoa lapsi, meillä ei ollut lapsuusvuosinani ollut autoa eikä minulla isoa veljeä, vaikka se olisi ollut toiveeni. Ollapa isoveli! Kovin moni muukaan asia ei mennyt niin kuin kuvakirjassa.
Kuvakirja oli peili, johon toisinaan vertasin elämääni. Eihän meidän hyvä ja rakastava perheemme siinä vertailussa pärjännyt. Mutta ensin piti aikuistua, että ymmärsin, miten hyvä meillä oli. Sain monta hyvää evästä elämään, monta kuvakirjaakin, miksi pysähdyin yhteen ainoaan?
Vähäinen veljemme on peili, meille aikuisille. Katsomme häntä ja jos uskallamme katsoa, näemme omat ennakkoluulomme, omat pelkomme ja sen, kuinka kaukana toisen ihmisen todellisuudesta toinen ihminen voi olla.
Yhteisö huolehtii hänestä, karulla tavallaan. Hänelle ei tehdä pahaa. Hänen taustansa ja vaiheensa tunnetaan. Hänellä on paikkansa, ja jos avun tarve on todellinen, apua myös järjestyy. Veljeä ei jätetä, mutta kovaa tietä hän joutuu usein kulkemaan, yksin. Elämä ei muistuta kuvakirjaa, mutta elämää se silti on.
Vähäisiä veljiä on vaeltanut rajan yli maahan. Emme tunne heidän taustojaan, emme tiedä juuri mitään heidän motiiveistaan. Väsyneet, yksinäiset, ankarien vaiheiden ja koti-ikävän riivaamat miehet. Sopeutuminen on alkamassa eikä taida olla realistista odottaa, että ongelmalle saataisiin nopea ratkaisu.
Maahanmuuttajat puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä. Heidän vaiheistaan me emme tiedä mitään emmekä me aina edes osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Ajatusmaailma on erilainen, ulkoasu ja piirteet poikkeavat. Millaiseen kuvaan todellisuudesta he meidän elämäämme ovat peilanneet?
Maahanmuuttajilla on oikeus saada apua, mutta mitään kestävää ei synny, jos ihmisen on jatkuvasti elettävä kokonaan riippuvaisena toisen avusta. On ehkä helpompi ottaa vastaan pienokainen ja äiti, heidän kanssaan me osaamme. Mutta pieni lapsikin haluaa nousta omille jaloilleen, päättää itse menemisistään, miksi ei siis aikuinen. Uhma, tahto ja itsenäisyys on selviytymisen edellytys.
Kuinka nämä veljet selviytyvät tässä maassa, joka voi olla tylyn ankara omilleenkin, joskus tahtomattaankin? Osaavatko he tulkita oikein täkäläisten juron tavan olla lähellä? Pelottaako heitä se, joka meidän sielujamme lääkitsee: rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus?
Löytävätkö nämä kulkijat oman polkunsa? Kuinka he jaksavat kohdata ennakkoluulot, joista osa toki on perusteltuja ja aiheellisia, mutta iso osa pelkkää verhottua pelkoa. Me epäilemme, he epäilevät ja hiljaisuus ja etäisyys kasvavat.
