Kuinka ollakaan blogikirjoittaja Matti Hernesniemi liikkuu samoilla vesillä,kirjoittaessaan kirkon messusta. Minun vapaa mietiskely käy myös kirkon messussa.
Tänään helatorstaina oli siis se suuri juhlapäivä,kun Salon seurakunnan oli määrä kokoontua kaupungin torille viettämään messua! Hiukan huvittuneena pakkasin autooni nauloja ja vasaran,sekä muutaman laudanpätkän. Ei suinkaan ollut tarkoitus iskeä kirkkoteesejä Salon torin ilmoitustaululle puhumattakaan korkealla mäellä seisovan Uskelan kirkon jyhkeään oveen. Vaan varauduin pieniin korjaustöihin esillepantavien rekvisiittojen pystyssä pysymiseksi.Mutta kirkkomatkalle kuitenkin olin lähdössä.Ja Salon torilla ihan oikeasti sekä tapahtui että toimittiin että iloittiin! Tilaisuus ei siis ollut vähäväkinen,joka siis tarkoittaa että väkeä olisi ollut vähän, vaan meitä oli paljon. Vähävetisyys tarkoitti sitä, ettei satanut.Iltayöstä ikkunasta olin huolestuneena seurannut laaksoon syntyneen tulvajärven pinnan nousua, eikä tullut mieleeni sillä hetkellä auringon olemassaolo. Ennen torimessun alkua juttelin messun onnistumisesta venäläisyntyisen nuoren naisen kanssa,joka oli osallistunut kanssani tapahtuman etukäteisjärjestelyihin. Hänkin ihmetteli laillani ilman kauneutta,vaikka illalla oli satanut ja myrskynnyt niin paljon.Mutta hän tiesi kertoa minulle salaisuuden; työntekijä oli sanonut,että Jumalan juhlassa ei tällä kertaa vettä sada! Ja tällaisen iloisen ihmettelyn vallassa osallistuimme avoimen taivaan alla messuun.
Sellaisia liturgisia kummallisuuksia tuli mietittyä siellä väen joukossa seistessä, istumapaikat kun olivat jo hyvissä ajoin menneet.Että kun pappi kehottaa nousemaan veisaamaan kiitosvirttä,niin luonnollisesti sitä kurottelee ylemmäs. Mutta kun jo valmiiksi seisaaltaan ollessaan ei voi kovin ylös nousta. Mitä sitä nyt voi vähintäänkin vetää henkeä ja ainakin ryhdistäytyä. Onhan sekin ylösnousemista,eikös vaan? Ja vähän paha on sitä istumaan kehotusta totella, kun ei ole kuin asfalttia istuutumiseen tällä kertaa. Näinkin tuli sitten tutustuttua luterilaisen messun tekemään muistijälkeen omassa kropassa ja koordinaatio kuvioissa. Luterilainen messu ei kovin paljon osallista kehoa, mutta mikään kai ei estä esim.ristinmerkkien tekemistä tai kumartumista rukoukseen oman tuntemuksensa ja perinteensä mukaisesti.
Ihmiset todellakin tekevät messusta juhlan, mutta ei juhla pois ole suljettu vähäväkisistäkään kokontumisista.Sellaisessa olin ollut juuri edellisenä pyhänä Suomusjärven vanhassa puukirkossa. Kirkkosalin kauneus ja rauha kannattelivat omalta osaltaan laskeutumista lepopäivän hiljakseen virtaaviin vesiin. Jumalaa ei voi kuuluttaa poissaolevaksi sieltäkään mistä suuret massat ovat poissa. ”Kaipauksesta, lähdemme liikkeelle kaipauksesta…”(vk415).
Hauska hyvä bloggaus!
Kivasti kirjoitettu