Kirkon elämässä käytämme hienoja sanoja. Yksi sellainen on spiritualiteetti. Se tarkoittaa yksinkertaisesti hengellisyyttä, mutta on minusta on kuitenkin vielä laajempi ja syvempi ilmaus. Jotenkin itse miellän, että spiritualiteetti sisältää sekä oman hengellisyyden että siihen liittyvän teologisen ajattelun. Spiritualiteetti on myös sitä, miten ilmaisemme uskoamme ja millaisia muotoja hengellisyys saa.
Millainen spiritualiteetti olisi sitten hyväksi kirkon mission toteuttamisessa? Moni ajattelee, että vahva spiritualiteetti. Niin ajattelen minäkin, mutta mitä se taas tarkoittaa yleensä ja erikseen kirkon missiota toteutettaessa?
Näitä kysymyksiä pohdimme aikanaan, kun pohdimme merimieskirkkotyön teologiaa. Puhuimme silloin spiritualiteetista ja mm. kohtaamisen teologiasta. Päädyimme sellaiseen ajatusmalliin, että tuossa työssä useimmiten kirkon työ ei saa perinteisiä ”ilmiasuja”. Ei ole paljoa rukousta, jumalanpalvelusta, tilaisuuksia eikä kirkollisia toimituksia. Sen sijaan on paljon ihmisten kanssa kohtaamista ja olemista sekä käytännön palvelua.
Merimieskirkkotyön teologiaa ja tapoja miettiessämme päädyimme siihen, että siinä tarvitaan erityisen vahvaa spiritualiteettia. Joku voisi ajatella, että se silloin tarkoittaa hyvin näkyviä kirkon työn tuntomerkkejä. Me totesimme toisin. Vaikka näkyviä kirkon työn tuntomerkkejä ei tuossa työssä usein ollut, koimme sen kuitenkin vahvasti kirkon työnä ja hengellisenä. Tiivistimme asian ilmaisuun: Kahden kohtaamisessa on aina Kolmas läsnä!
Olisiko tällaisesta vahvasta spiritualiteetista ja siitä nousevasta työotteesta jotakin avaavaa siihen, kun tuskailemme kirkon työn muutoksen parissa? Enkä tarkoita, etteivätkö toimitukset ja messut ja rukous olisi edelleen tärkeitä. Mutta tärkeää olisi huomata, mitä muuta voimme tehdä ja se, että aivan tavallisessa ihmisten kohtaamisessa on vahvasti hengellinen elementti mukana.
Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen jos vauvalla olisi kasteen jälkeen Pyhä Henki niin eikö silloin hän kasvaisi hyvää hedelmää kun hänelle luettaisiin Jeesuksen Sanoja, kuten esim ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”, niin mitä olisi hyvä hedelmä, eikö todellista kuuliaisuutta vanhemmille?
Mikä ero on kunnioittamisella ja kuuliaisuudella? Oliko Jeesus kuuliainen vanhemmilleen? Kaksi kertomusta tulee mieleen. Ensimmäinen on kuvaus kaksitoistavuotiaasta Jeesuksesta temppelissä: ”Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: ’Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.’ Jeesus vastasi heille: ’Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?'” Toinen on tilanne Jeesuksen julkisen toiminnan ajalta: ”Joku tuli sanomaan Jeesukselle: ’Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi.’ Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: ’Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?’ Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: ’Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.'”
Juuri näin Martti. Taivaallisen Isän tahto on, että uskomme hänen Lähettänyt Poikansa ihmiskuntaa pelastamaan. Jokainen joka uskoo, tekee Taivaallisen isän tahdon.
Hengellisyys on enemmän Jumalan kunnioittamista kuin kuuliaisuutta hänen käskyilleen. Kunnioittaminen on kiitoksen antamista hänelle, kuuliaisuus voi olla jopa kiitoksen kerjäämistä häneltä.
Näin juuri, jopa kiitoksen uhraamista, sanoo Apostoli.
”Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi.” 2.kor.4:15