Kansankirkossa pestään jatkuvasti likapyykkiä 60- ja 70-lukujen nuorisoherätyksistä. Moni on traumatisoitunut niissä pahasti, jopa terapiaan saakka. Mikko Kuustonen on kertonut äskettäin Iltalehdessä kokemuksistaan Pro fidessä.
On ymmärrettävää, jos on polttanut omat siipensä entisaikojen herätyksissä. Mutta hyvin ikävää ja yllättävää, kun tuntuu, että tämä siipien polttaminen kulminoituu siksi töykeäksi tavaksi, jolla suhtaudutaan nuorin uskoon tulleisiin, jotka eivät ole olleet vielä syntyneetkään noina nuorisoherätysten aikoina. Kirkkoherra kertoo kysyvälle nuorelle, ettei meillä seurakunnassa mitään raamattupiirejä järjestetä. Parempi olisi olla maallikoiden muutakaan järjestelemättä. Sanan ja rukouksen illat? Pah, niistä tulee häiriötä, toisin kuin yhteisvastuukeräyksestä. Armolahjat? Sellainen voi olla vaikka siivoaminen. Teologian opiskelija? Sopii parhaiten kantamaan tarjottimia. Maallinen työ vierottaa liiasta innosta. Billy Graham, Missio Helsinki ja uskoon tuleminen? Ei kuulu luterilaisuuteen. Samaa hengellisyyttä edustavien lausumat ovat usein kuin yhdestä suusta.
Vanhempien sukupolvien traumatisoituminen tuntuu kovin usein jopa hallitsevan kirkon elämää. Vanhat kenraalit käyvät sanonnan mukaan edellisen sodan taisteluita. Nuoret sukupolvet, joilla ei ole näistä traumoista tietoakaan, koulutetaan siihen sotaväeksi tai tykinruoaksi. Rintamat muodostetaan liberaalien ja herätysliikeväen välillä. Kuvio toistuu kirkollisten liikkeiden kohdalla. Milloin mikin jumalanpalvelusyhteisö työnnetään ulos seurakunnan tiloista.
Tajuaisin, jos vanhat kristityt kävisivät vanhoja taisteluita keskenään, mutta kun ne valuvat vuosikymmeniä nuorempien niskaan, ja henkeä haistellaankin juuri hengen haistelun kieltäjien parissa oikein antaumuksella. Olen oppinut ymmärtämään, mistä se kaikki viha ja inho kumpuaa, vasta oppiessani vuosikymmenien takaisia herätysliikehistorian koukeroita.
Silti en tajua lainkaan, miksi nämä siipensä polttaneet – toisin kuin Kuustonen – eivät yleensä yritä rakentavasti ohjata nuoria uskoontulleita välttämään niitä ongelmia, joihin ovat itse joutuneet, vaan sen sijaan projisoivat vihansa ja vastenmielisyytensä nuorempiin sijaiskärsijöihin, jotka eivät edes tajua, mikä heihin iski. Ehkä olisi viisaampaa kertoa Mikon tavoin, mitä ongelmia on ollut, sen sijaan että luodaan ilmapiiri, jossa suurin piirtein työnnetään uskoontulleet ulos seurakunnan ovesta, samalla kun vanhat viidesläiset ottavat kyllä iloiten joukkoihinsa. Näin toisinnetaan vanhoja vastakkainasetteluita ja ehkä estetään ongelmallisten käsitysten korjautumista.
P.S. Uskonratkaisu-ajatusta on jo alunperin luterilaisuudessa pidetty ongelmallisena, koska luterilainen ajatus on, että usko muuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti tavalla, jota ihminen ei voi itse saada aikaan. Uudemmassa keskustelussa kyseenalaistaminen liittyy erityisesti siihen, jos luodaan valmiit mallit, miten ja missä kääntymys tapahtuu, ja mitä siitä seuraa. Yhtäältä pitäisi tunnistaa, että Jumala toimii eri ihmisten kohdalla eri tavoilla. Toisaalta kuitenkin armon pitäisi johtaa osapuilleen samaan suuntaan, ei kasvaviin ristiriitoihin.
Sami, Ei ole oikein sanoa noin kuin tulkitset että osa on valittu pelastumaan. Eihän tämä sitä tarkoita. Vaan kaikki, jotka ottavat vastaan Kristuksen. Sinulla on tässä jokin ajatusvirhe.
Lainaan Timo Eskolan kirjaa (hän selittää Room. 11:5): ”Kyse on armonvalinnasta, kuten Paavali sanoo. Se ei ole ihmisten jakamista ja ehdotonta ennaltamääräämistä myös kadotukseen, vaan nimenomaan armon julistuksen suorittamaa valintaa. Kristus on annettu meille Vapahtajaksi, ja siksi evankeliumi hänestä todella synnyttää elämää, kuten Paavali edellisessä luvussa korosti. Tämä armon valinta on Paavalin teologian kokonaisuudessa se Jumalan pelastava vanhurskaus, joka on ilmoitettu ilman lakia (3:21) eli se uskonvanhurskaus, joka on Jumalan voima pelastukseen (1:17). Tämäkin kohta osoittaa, että Paavalin puhe valinnasta tarkoittaa yksinomaan Kristusta. Kristuksen kautta ihmisiä valitaan pelastukseen. Kaikki ovat syntisiä, mutta kukaan ei ole mahdoton. Kuka tahansa voi huutaa avukseen Herran nimeä. Kenenkään matkalippu kadotukseen ei ole peruuttamaton.”.
Ja Room. 11:6 ”Paavali haluaa sitoa tämän opetuksen vielä aikaisemmin esillä olleeseen ajatukseen lain teoista. Pelastus ei voi olla ihmisen omien pyrkimysten, kuuliaisuuden ja tekojen varassa, koska silloin pelastus olisi teoista. Armo on välttämättä armo. Anteeksiantamus annetaan pahaa tehneille. Evankeliumi on Jumalan voima ja vapauttaa ihmisen synnin vallasta Jumalan valtakuntaan.”
Riitta, olen samaa mieltä Timo Eskolan kanssa noin minäkin suurinpiirtein ajattelen. Timo Eskola ei kuitenkaan opeta kuten luterilainen kirkko ja tunnustus opettavat. Luterilaisesta uskon näkökulmasta minä ja Timo olemme harhaoppisia.
Sanon vielä että itse askartelin tämän valinta -kysymyksen kanssa aiemmin vuosia sitten. Esim. faaraon paaduttaminen luvussa 9 ja tuo valinnasta puhuva jae. Tarkoitus oli oikeastaan lainata kirjasta tuota 9. lukua. Mutta en viitsi enää kirjoittaa.
Eskolan kirja oli minulle suureksi avuksi. Ja se mitä hänen kauttaan olen saanut tietää Lutherin teologiasta, niin ei tässä varmaan suurta eroavaisuutta ole. Tosin en ole ihan varma. Mutta sama se. En jaksa viilata pilkkua kuten teologit. Nuo Eskolan kirjassa olevat selitykset ovat minusta hyvät tämän asian ymmärtämiseksi. Kirja on siis: Evankeliumi Paavalin mukaan, Roomalaiskirje kaikelle kansalle, Timo Eskola.
Sami, voiko olla että ymmärrät armon eri tavalla? Olethan usein kirjoittanut, että ihminen pelastuu armon ja tekojen avulla. Tässä voi olla se ratkaiseva tekijä. Myös se että syntiinlankeemuksen vuoksi ihminen ei omilla kyvyillään voi lähestyä Jumalaa. Käsittääkseni sinusta ihminen ei ole täysin paha ja langennut ja synnin orja. Kykyjä Jumalan miellyttämiseen siis olisi vielä jäljellä?
Riitta, en usko lutherin predestinaatio armoon. En myöskään lutherin lanseeraamaan antropologiaan. Ei myöskään ole olemassa kristillisyyttä ilman tekoja.