Aika usein saan lukea kirkon työntekijäkeskeisetä toimintakulttuurista, mutta en ole kuullut juuri mitään tapahtumakeskeisyydestä. Sitä pidetään niin itsestään selvänä, ettei koko ideaa osata kyseenalaistaa.
Hoidin yhden vuoden ajan, joskus n. 15v. sitten yhtä sijaisuutta ja huomasin surukseni miten aika kului suurimmaksi osaksi tapahtumien järjetämiseen. Niiden toteuttamiseen ja lopulta purkamiseen. Aikaa ihmisetn kohtaamiseen sen sijaan jäi hyvin vähän. Tietokoneen ääressä joutui istumaan luvattoman paljon.
Heräsin tuohon tapahtumakeskeisyyteen nyt , kun sain tehtäväkseni organisoida seurakuntaamme kirkkokahvit joka pyhäksi. Käytännössä se merkitsee tämän kevään aikana 7- 8 kertaa. Muihin on jo jokin tapahtuma ja emännät hoitaa kahvitukset silloin. Innostuin oikein tuosta tehtäväksiannosta, sillä oivalsin millaiset hienot kehittämismahdollisuudet kirkkokahvitoiminnalla on ja miten merkittäväksi koko seurakunnan kannalta juuri ne voi muodostua.
Kirkkokaville tullaan tapaamaan toisia ja se on niiden pääasiallinen tarkoitus. Jumalanpalveluksessa olemme saaneet siunauksen ja nyt saamme kohdata toisiamme ja kuulla kuulumisia kahvikupin ääressä. Nämä kohtaamiset on tärkeä kulmakivi, joka rikastuttaa seurakuntaelämää.
Meillä on runsaasti vapaahtoisa joista valita ja kaikki odottavat kutsua. Kahvinkeittoon ei kuitenkaan kovin montaa kättä tarvita. Joten lopulta siinä moni turhautuu odotteluun. Entäpä jos kahvipöydän ääressä syntyisikin uusia ideoita siitä mitä muuta voi tehdä.
Entäpä jos pöytiin tulisi niitä jotka haluavat päästä sisälle seurakuntaan , mutta eivät tiedä mihin menisivät. Voisikohan kirkkokahveista muodostua sellainen paikka josta moniin vastaaviin kysymyksiin voisi tulla etsimään vastauksia ? Yhdessä tekeminen vahvistaa ja luo ystävyysiteitä. Hyvän ystävän kanssa voi lähteä mihin tahansa toimintaan mukaan. Varsinkin sellaiseen tekemiseen tulee imua, jota voi itse olla ideoimassa.
Tapahtumakeskeinen seurakuntatyö vaatii tietysti tapahtumien järjestäjät, toteuttajat ja purkajat.
Silloin muu seurakunta jääkin sivusta katsojan osaan, ja turhautuu. Mielestäni seurakuntalaiset tulisi nostaa keksipisteeksi ja luoda kaikille halukkaille mahdollisuus toeteuttaa omia lahjojaan. Uskon että tämän mallin mukaan johdonmukaisesti toimien koko seurakuntaväki aktivoituu ja omatoimisesti alkaa löytämään oman merkityksellisen paikkansa kirkon toiminnassa. Kenenkään ei enää tarvitse turhautuneena jäädä odottamaan sitä, että jotain tehtäviä olisi tarjolla. Sen sijaan seurakunnasta tulisi itseohjautuva ja toimelias. Monet haluavat tulla sellaiseen seurakuntaan ja kirkkokavilla heitä voi auttaa ottamaan oman paikkansa. Mitäs tästä tuumaatte? Millaisia kokemuksia on kirkkohviloista? Lisää ideoita olisi kiva saada.
Tapahtumia tarvitaan jotta saadaan ihmisiä kasaan kolehditettaviksi.
Millaista avustustoimintaa haluaisit Seppo järjestää vaikkapa Tansaniaan ilman pennin hyrrää ?
Aika hankalaahan se varmaan olisi. Moni kristitty antaa mielellään omastaan. Varsinkin jos tietää mihin tarkoitukseen rahat käytetään. Tuskin mikään toiminta voi toimia, ilman että siitä tulee kuluja, joten kaikki annettu raha ei mene missään avustustoiminnassa sellaisenaan perille asti.
Tuosta tulikin mieleen , että jospa alettaisiin keräämään kahvikassan varoja johonkin tiettyyn kohteeseen. Pitääkin kysellä lahetyssihteeriltä löytyisikö maailmalta, jokin meille sopiva oma kohde.
Pekka Veli
Kiitos tekstistäsi
Ennen korona-aikaa Someron kirkossa järjestettiin kahvituokio niille, jotka halusivat jäädä rupattelemaan kirkonmenojen jälkeen. Osa lähti suoraan eteenpäin, osa jäi keskustelemaan. Mehua oli halukkaille.
Niin Matias. Ei ne tarjoilut siinä ole pääasia, vaan se seurakuntalaisten kohtaaminen ja ystävyyssuhteiden hoitaminen. Olisikohan niin, että ne joilla ei vielä ole ystäviä lähtevät pois.
Tansaniaan tai mihin tahansa ulkomaiseen kohteeseen annetty yksittäinen avustustoiminta ei pitkällä tähtäimellä auta tuota kohdetta, koska kaikki riippuu johdosta, eli kyseisen maan johdosta, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan.
Ei se johto tee mitään rahvaan elinolojen parantamiseksi, jos se näkee, että apua virtaa ulkomailta, ja he voivat vetää itselleen sen mikä kuuluisi kansalle.
Kristillinen avustustoiminta on aina ollut vain peitetarina varsinaiselle toiminnalle, eli käännyttämiselle, jota voi sanoa myös henkiseksi miehittämiseksi ja toisaalta myös yksittäisten henkilöiden matkailuksi ulkomaille toisten kustannuksella.
Jokin aika sitten oli ruokakaupan edessä kolehdin kerääjiä, ja he kertoivat jostain Afrikan maasta jonne keräys oli suunnattu. Sanoin tuon saman, että painostakaa tuon maan hallitusta hoitamaan omat kansalaisensa, sillä tavalla saadaan pysyvämpiä vaikutuksia. Kerääjä katsoi ihmeissään, aivan kuin ei olisi moista koskaan kuullutkaan, ja yritti selittää yleisellä tavalla harjoittaa hyväntekeväisyyttä.
Omasta mielestäni kenenkään ei pitäisi olla hyväntekeväisyyden kohde, parempiosaisen omaatuntoa hivelevä surkimus, jota voi katsoa alaspäin ja heittää almun kippoon armollisuudesta.
Jokaiselle, joka on syntynyt pitäisi kuulua lakisääteisesti jokapäiväinen leipä, niin että hän voi syödä sen pystypäin, eikä niiaillen ylemmilleen, kiillottaen sen kenkiä ja suudellen varpaita. Ihmisoikeus ei toteudu hyväntekeväisyydellä. Hyväntekeväisyys on eriarvoistavaa.
Figerporissa oli kerran kuva jossa pikku tonttu pöydällä kertoi tuleensa ilmoituksen johdosta.
Tarkoittaen sillä sähköjohtoa.Mulla meni pitkään, ennenkuin tajusin tonutun sanat.
Se pieni apu mitä me kahvikassan varoista Tansaniaan lähetetään menee luotettavien käsien kautta oikeisiin kohteisiin. Voimme laittaa sinne Ilembulan sairaalaan vaikka maitojauhetta pikku paketeissa ja sairaalassa toimiva suomalainen sairaanhoitaja kertoo. että paketit on tuleet perille. Maitojauheella voi pelastaa jopa pienen vastasyntyneen elämän.
Tarja
Nimenomaan lähetyksen kautta apu menee parhaiten perillle. Aivan yleisesti voidaan tämä todeta konkreettisista tuloksista.
Esimerkiksi meillä Kamerunissa yhden koululuokan rakentaminen valtion varoilla maksaa noin 9 milj. Fcfaa, kunnallisen tai muutoin alueellisen organisaaton kautta noin 4,5 miljoonaa Fcfaa mutta meidän kirkkomme avustusten täytäntöönpanon kautta noin 2,2-2,3 miljoonaa Fcfaa. Kaikissa tapauksissa tulos on samojen mittojen mukainen ja periaatteessa samalla tavoin tehty koululuokka jonkin koulun yhtetyteen.
Samoin terveydenhuollon osalla.
Esimerkkeinä vaikkapa seuraavaa.
Lankoni prinssi Henri meni hoitoon maan parhaana pitämäänsä sairaalaan. Se oli meidän Kamerunin kirkkomme ylläpitämä lähetyssairaala Ngauderessa.
Halusin mennä pääkaupungin parhaaseen hammaslääkäriin. Se oli adventistien ylläpitämä lähetyshammaslääkäri.
Hoidatin omat pienemmät kremppani pääkaupungin parhaalla terveysasemalla. Se oli katolisten sisarten ylläpitämää terveysasema, jossa johtajattarena oli intialainen nunna ja parhaana huippulääkärinä pakolaisena tullut lääketieteen tohtori, joka esimerkiksi ensimmäisenä tunnisti meillä hoidossa olleen vaimoni sisaren jo pikkulapsesta sairaana olleen tyttären Carolinen sairauden syyn. Valitettavasti hoitoa varten olisi pitänyt saada hänet Ranskaan hoitoon, mutta ennen kuin tuon järjestelyt onnistuivat hän ehti kuolla 18 vuotiaana.
Aikoinaan 1970 -luvulla Namibiassa oli koko maan paras sairaala Suomen lähetysseuran tukema Ambokirkon sairaala, jossa oli kuusi osastoa, jokaisessa yksi koulutettu sairaanhoitaja, suomalaisia lähetyssaarnaajia, ja heillä apunaan vähemmän koulutettuja paikallisia, edelleen yksi tai kaksi lääkäriä, suomalaisia, ja potilaita noin 300 eli saman verran kuin tuolloin samoihin aikoihin oli Mikkelin keskussairaalassa, jossa sentään oli hoitohenkilökuntaa aivan eri määrä.
Tansanian paras sairaala oli samoihin aikoihin 1970 -luvulla Kilimandjaron sairaala, johon yksi tuttavani meni korvalääkäriksi, muistaakseni ainoaksi tuon alan erikoislääkäriksi. Sekin on lähetyssairaala.
Katolisilla on eri puolilla kehitysmaissa sekä sairaaloita, kouluja että yliopistoja, jotka tuovat konkreettisesti apua olosuhteisiin, joissa muutoin ei vielä ole saatu vastaavia toimintoja liikkeelle.
Tässä vain muutama esimerkki siitä, että nimenomaan lähetystyön välityksellä kehitysapu menee kaikkein parhaiten ja kustannustehokkaimmin perille.
Pesonen
Ihan kiva, mutta en sanoisi, että sen pienen vastasyntyneen elämä tulee sillä maitojauheella pelastetuksi, koska elämä on hyvin pitkä matka.
Jos ei maalla ole kunnon hallitusta ihmisten elämän pelastamiseksi pitkällä tähtäimellä, niin tuokin vastasyntynyt joutuu vain pyssynruuaksi hallituksensa, vallanpitäjien puolesta.
Positiivinen pilkahdus on tietysti se toivon kipinä, tai sanonta, että pojasta aina polvi paranee, mutta sekään ei tapahdu hyväntekeväisyydellä vaan tiedolla asioista, eli koulutus ja koulutus ja oikeaan toimintaan ohjaus.
Laulussa kyllä lauletaan, että joka apua saa, se tajuu sitä myös antaa, mutta kokemusta voin sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa.
Tarja
Mielikuvasi ”pyssynruuaksi joutumisesta” on liioiteltu kuva ainakin Afrikan todellisuudesta. Tuon mielikuvan synty on uutisoinnin mittasuhteiden vääristymisestä johtuva. Muutaman väkivaltaisen ilmiön uutisointi menee paremmin läpi kuin ihmisten uuttera työskentely olosuhteiden kehittämiseksi.
On muistettava että yhtenä vuosikymmenenä monissa maissa Suomesta uutisoitiin vain se, kun aikoinaan Mikkelissä poliisi joutui ampumaan erään miehen estääkseen tätä räjäyttämästä itseään lukuisten ihmisten läheisyydessä.
Nyt ei kuitenkaan ole kyse pelkästään avun antamisesta tarvitseville vaan siitä miten kehittäisin kirkkokahveja, jotta se palvelisi paremmin seurakunnan muuta toimintaa.
Mikäli kirkkokahveilla syntyy uusia ystävyysuhteita ja nämä ystävykset sopivat yhteistä tekemistä, niin seuraavan kerran kun tapahtumia ei voi syystä, tai toisesta seurakunnan puolesta järjestää, olisi kuitenkin jotain koko ajan. Eikä nämä pienet tapahtumat olisi työntekijöistä riippuvia. Seurakunta toimisi silloinkin aktiivisesti ja aktiivinen porukka vetää uusia mukaan.
Kirkkokahvit on kyllä hyvä juttu, koska muuten messut eivät ole mitenkään sosiaalisia tapahtumia. Istutaan hiljaa, mieluiten urkuparven alla ja pylvään takana, kuunnellaan ja sitten lähdetään pois sanomatta kenellekään mitään.
Ennen koronaa kävijöitä oli n. 120 ja puheensorinaa kuuluu aina kirkossamme. Joten yhteisöllisyyden rakentaminen täällä on monia muita paikkakuntia helpompaa.