Olen vaiennut jokseenkin pitkään Kotimaan blogistina. Saman verran tulin pitäneeksi taukoa face bookista. Pidin, koska se tuntui hyvältä. Voi olla, että lukijatkin pitivät tauosta. Se ei kuitenkaan ollut syy. Yht´äkkiä en vain jaksanut jakaa virtuaalitekniikalla yhtään tuntojani ja ajatuksiani. Ihanat ihmiset, ystävät, pitivät tauostani huolta odottamalla konkreettisia tapaamisia, läsnäolon jakamista samassa tilassa ja ajassa. Syksy jotenkin aktivoi yhteydenottoihin, joihin esimerkiksi suomalainen kesä mökkeilyineen suunnalla jos toisella tuo yllättävän tauonpaikan.
Olen kokenut viime kuukausien aikana ihmeellisen tapaamisten ja puhelujen ajanjakson kasvoista kasvoihin enimmäkseen kotonani mutta myös kaupungilla. Olen iloinnut yövieraista enemmän kuin koskaan. Pitkien keskustelujen aikana on ollut mahdollista todella kuulla toista, jakaa asioita, pohtia arjen ongelmia, mennä hengellisiin kysymyksiin asti. Kiitos, ystävät, aktviivisuudestanne! Teitä on ollut monia, vuosienkin takaa. Mikä ihana tuoreutumisen tunne.
Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jossa todetaan, että ilman face bookia elävät ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia ja sosiaalisempia kuin ne, jotka ovat siihen aktiivisesti sitoutuneet. En ole sosiaalisuudesta varma, ellei asiaa täsmennetä. Kuka sanoo onnestakaan mitään yleispätevää?
Omalta kohdaltani kyllä koen, että vaikeneminen sosiaalisessa mediassa antoi minulle valtavasti iloa ja onnen hetkiä – kun netin sijaan katselin kasvoista kasvoihin ystäviä ja tuttuja, kuuntelin heidän ääniään ja tarinoitaan – saatoin jakaa omiani. Toivon saavani edelleen. Pikakuvien sijasta olen saanut kokea todellista elämän jakamisen osallisuutta, syvää yhteydessä olemista.
En silti väitä, etteivätkö sosialisen median ihmiskontaktit, kaverisuhteet, ystävyydet, minua koskettaisi. Niillä on oma arvonsa ja funktionsa! Vastaavaa tärkeitten ystävyyksien määrää ei muuten voisi ylläpitää kuin massamedian kanavien kautta.
On kuitenkin ihana kokea yksilöllinen kosketuspinta ihmisten kesken kaikessa rauhassa, ajassa ja yhteisessä fyysisessä tilassa, jakaa sitä välittömän läsnäolon yhteydessä. Se on parhaimmillaan pieni ecclesian ihme, riemuitsevan yhteentulemisen kirkko, jossa lähimmäisen Kristus on läsnä.
Välillä hiljaista latautumista tarvitsen minäkin. ”Kasvokirjaan” en ole jaksanut lainkaan paneutua.
Aika tyytyväisenä olen pysynyt ilman sitäkin. Kännykin on naurettavan vanhanaikainen. Ainakin nuorison mielestä. En pidä tarpeellisena olla koko ajan tavoitettavissa, enkä muita varten. Omaa aikaa tulisi olla riittävästi, jotta inspiraatioille jää tilaa. Jos jollain on asiaa, niin näenhän sen sitten tästä koneelta. Silloin kun sen satun avaamaan.
Kiitos Päivi että panet elämän eri arvot selkeään arvojärjestykseen. On ilo lukea tekstejäsi.