Taannoisessa kolumnissaan Lauri Vartiainen vertaili kirkkomme aiempaa naispappeuspäätöstä käsillä olevaan kysymykseen kirkon avioliittokäsityksestä. Samana päivänä julkaisemassaan blogikirjotuksessa Timo Pöyhönen esittää oman ratkaisunsa jälkimmäiseen kysymykseen.
Heti kärkeen on syytä todeta, että käsillä ei suinkaan ole kysymys siitä, vihitäänkö kirkkomme tiloissa kirkollisena toimituksena samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Tämä viimemainittu kysymys on käytännön tasolla jo ratkaistu, eli käytännössä vihitään, vaikkakin ilman kirkon yhteistä hyväksyvää päätöstä. Oikeampi kysymys on, tulisiko kirkon oman oppinsa perusteella hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen kirkolliseksi toimitukseksi vaiko ei.
Timo Pöyhönen esittää ratkaisuksi, että hyväksytään kaksi rinnakkaista avioliittonäkemystä, perinteinen ja sukupuolineutraali. Mitä tämä sitten aidoimmillaan tarkoittaisi? Kenties sitä, että kirkkokäsikirjassa olisi kaksi kokonaan erillistä ja toisistaan riippumatonta kirkollista toimitusta: Toisaalta miehen ja naisen avioliittoon vihkiminen ja toisaalta sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkiminen.
Tarkoitan siis todellakin kahta eri toimitusta, en kahta eri vihkikaavaa samalle kirkolliselle toimitukselle. Tällöin esimerkiksi toimitusten oppaaseen tulisi kokonaan oma lukunsa jälkimmäistä varten. Kirkon perinteistä avioliittokäsitystä kuvaavat tekstit säilyisivät muuttumattomana ja rinnakkaiselle käsitykselle kirjoitettaisiin kokonaan uudet tekstit.
Koska perinteinen avioliittokäsitys säilyisi muuttumattomana, todettaisiin toimitusten oppaassa edelleenkin: ”Kristillisen uskon mukaan avioliitto perustuu Jumalan käskyyn ja luomisjärjestykseen. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, antoi avioliiton heille lahjaksi ja siunasi heidän liittonsa. Kristus vahvisti tämän luomisjärjestykseen perustuvan asetuksen (Matt. 19: 4–6). Jumalan asetuksen perusteella avioliittoon vihkiminen on hengellinen tapahtuma ja jumalanpalvelus, jossa rukoillaan vihkiparin puolesta ja siunataan heidän liittonsa.”
Koska kirkko ei voi olla ristiriidassa itse itsensä kanssa, ei myöskään rinnakkainen avioliittokäsitys voi olla ristiriidassa perinteisen avioliittokäsityksen kanssa. Samaa sukupuolta olevan kihlaparin vihkimisen teologiset perusteet on siis sanoitettava toisin. Kun perinteistä avioliittokäsitystä perustellaan Jumalan käskyllä ja luomisjärjestyksellä, tulisi rinnakkaista avioliittokäsitystä perustella jollakin muulla. Kun perinteisen kannan mukaa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ei samassa oppaassa voi heti seuraavassa luvussa lukea, että Jumala onkin luonut sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuuden.
Tästä päästään kuitenkin luterilaisen teologian ytimeen: Keskiössä on ristiinnaulittu Kristus, joka kuoli meidän syntiemme vuoksi. Kaikki muu sen ympärillä on enemmän tai vähemmän kehällistä. Ei suinkaan samantekevää, mutta sellaista, josta henkilökohtainen hengellinen pelastuksemme ei ole viime kädessä riippuvaista. Ei meidän tarvitse opettaa uutta luomiskertomusta saadaksemme yhteensovitettua oman identiteettimme kristillisen kirkkomme ihanteisiin ja osallisuuteemme Jeesuksesta Kristuksesta.
Jumala on suuressa sallimuksessaan suonut sen, että luomakuntamme on juuri nyt juuri sellainen kuin on ja ihmiskunta on osallisena Kristuksen sovituksesta juuri sellaisena kuin on. Sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus on ympäröivää todellisuuttamme aivan riippumatta käsityksestämme siitä, millaiseksi Jumala asiat alun perin on luonut. Kunkin ihmisen identiteetti on hänelle itselleen totta aivan riippumatta siitä, miten häntä ympäröivät maailma hänet kokee. Toisaalta ympäröivän maailman kokemus ihmisestä on riippuvainen siitä, miten hän itsensä ilmaisee, ei siitä, miten hän itsensä sisäisesti kokee.
Jokaisen ihmisen, siis aivan jokaisen, on hyväksyttävä ristiriita sisäisen kokemuksensa ja ulkopuolisen todellisuuden välillä. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole tässä mikään poikkeus.
Luterilaisen teologian ytimestä katsottuna perinteisen avioliittokäsityksen säilyttäminen muuttumattomana ei siis ole mitenkään syrjivää. Kukaan ei jää Kristuksesta osattomaksi sillä perusteella, että kirkko opettaa Jumalan luoneen ihmisen mieheksi ja naiseksi, antaneen heille avioliiton lahjaksi ja siunanneen heidän liittonsa. Tämän opettaminen ei myöskään väheksy kenenkään kahden ihmisen välistä keskinäistä rakkautta, vaikka he olisivatkin keskenään samaa sukupuolta.
Seikka, että kirkossa voi olla kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä vain siten, että uusi rinnakkainen jättää aiemmalle täyden tilan säilyä muuttumattomana, ei vielä merkitse, että tälle uudelle rinnakkaiselle avioliittokäsitykselle olisi kestävät teologiset perusteet. Uuden rinnakkaisen avioliittokäsityksen teologisten perusteiden tulee olla teologisesti perusteluja myös täysin itsenäisesti, perinteisestä avioliittokäsityksestä riippumatta.
Kirkkomme virkaratkaisua edelsi pitkä teologinen prosessi, jonka aikana pohdittiin mm. mistä kirkkomme pappisvirassa on kyse. Pohdintaa käytiin esimerkiksi siitä, onko pappisvirka osa kirkon olemuksellista perusrakennetta (konstituutiota), vaiko onko kyse käytännöllisestä järjestelystä pappisviralle kuuluvien tehtävien järjestämiseksi (funktionaalinen käsitys). Toisaalta pohdittiin sitä, onko pappisvirka jo olemukseltaan miesvirka vai onko perinteisessä ratkaisussa rajata pappisvirka vain miehille ollut kyse vain käytännöllisestä ratkaisusta. Vasta sitten, kun tässä pohdinnassa päädyttiin jälkimmäiseen kantaan, nousi pohdittavaksi seikka, tulisiko vakiintunutta käytäntöä muuttaa vaiko ei. Edellisessä kysymyksessä vastakkaiseen kantaan päätyneille tämä jälkimmäinen pohdinta ei enää ollut aiheellista. Kirkko ei voi toimia vastoin omaa olemustaan.
Vastaavalla tavalla avioliittokysymyksessä pitää ensin ratkaista, onko avioliiton kaltainen parisuhde samaa sukupuolta olevien kesken ylipäätään asia jolle kristillisessä opissa ja luterilaisessa tunnustuksessa pitäytyvä pappi voi pyytää Jumalan siunausta. Toimituksen liturgisia muotoja on syytä pohtia vasta sen jälkeen, jos vastaus tähän kysymykseen on myönteinen.
Virkaratkaisussaan kirkkomme ei päätynyt perustamaan perinteisen patristisen pappisviran viran rinnalle matristista kaitsentavirkaa, vaan ratkaisuksi tuli yksi yhteinen sukupuolesta riippumaton virka. Miehisestä paimenvirasta täysin erillinen, kirkollisissa palvelussuhteissa yhtäläisen kelpoisuuden tuottava matrivirka olisi voinut olla osalle kirkon perinteisellä virkakannalla olevista hyväksyttävä ratkaisu, ei toki kaikille. Valtaosalla kirkon perinteisellä virkakäsityksellä olevista ei kuitenkaan ole kyse siitä, että kirkolliset toimitukset koettaisiin pätemättömiksi naispuolisen henkilön toimittamina, vaan siitä, että perinteinen paimenvirka koetaan olemukseltaan miehen viraksi. Väärässä järjestyksessä toimitettuun jumalanpalvelukseen ei tahdota osallistua.
Vastaavalla tavalla uuden rinnakkaisen avioliittoteologian hyväksyminen tulee kyseeseen vain niiden perinteisessä avioliittoteologiassa pitäytyvien osalta, jotka kokevat samaa sukupuolta olevien välisen avioliiton kirkollisen hyväksynnän ylipäätään mahdolliseksi. Sikäli kun se ei ole mahdollista, ei sellaisessa toimituksessa tahdota olla mitenkään osallisena.
Tässä yhteydessä on syytä nostaa rinnakkaistarkasteluun kaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen liittyvää, kirkon jäsenten keskuudessa mielipiteitä jakavaa kysymystä: Suhtautuminen ns. avoliittoon ja suhtautuminen aiemmasta avioliitostaan eronneiden uudelleen vihkimiseen.
Miehen ja naisen välinen avoliitto täyttää olemukseltaan perinteisen avioliiton muodot, mutta siinä puuttuu liiton julkinen vahvistaminen. Asiantila korjaantuu julkisella vahvistamisella. Aiemmasta avioliitostaan eronneiden vihkimistä uuteen avioliittoon voidaan puolestaan perustella anteeksiannolla ja armolla. Näin varsinkin silloin, jos todellista mahdollisuutta paluusta aiempaan liittoon ei enää ole. Kaksi miestä taikka kaksi naista ei kuitenkaan muutu mieheksi ja naiseksi vihkitoimituksella. Niinpä heidän keskinäistä avioliittoaan ei voida yhteensovittaa perinteiseen avioliittokäsitykseen. Jos heidät aiotaan vihkiä, tarvitaan kokonaan uusi avioliittokäsitys.
Uuteen avioliittokäsitykseen siirtymistä on perusteltu mm. uudella tiedolla ihmisen sukupuolisesta ja seksuaalisesta monimuotoisuudesta. Aikamme käsityksen mukaan sukupuolinen suuntautumien ei ole ihmisen oma päätös, eikä ihminen voi itse omin voimin omaa sukupuolista suuntautumistaan muuttaa. Eettiseksi kysymykseksi nousee, opettaako kirkkomme selibaatin ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi heille kirkkomme jäsenille, joille parisuhde vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ei ole todellinen vaihtoehto. Jääkö siis toiseksi vaihtoehdoksi kadottava synti? Mikä on asiassa totuus ja mikä kadottava valhe?
Kirkkoherra Matti Salomäki Lapualta sanoi piispantentissä, että Raamatun käsitys naispappeusasiasta saisi jo jäädä, ja että se on aikaan sidottu asia, eli ei enää voimassa nykyaikana. Hänen mielestään nykyajassa Raamatun sana ei siinä kohtaa enää päde, että pappien tulisi olla miehiä. Hän väläytti myös, että diakonienkin tulisi olla, Raamatun mukaan vain miehiä. NO. Kuka määrittelee, mitkä asiat ovat VIELÄ VOIMASSA, TOISTAISEKSI VOIMASSA, ja EI ENÄÄ VOIMASSA? Ihminenkö??? Siinä tapaksessa ehdotan, että varastaminen ja huoruus eivät enää olisi voimassa, kuten Raamattu sanoo. Perustelen, (kuin mieletön), että Kun sitä ja tätä syntiä tapahtuu joka tapaksessa, niin eikö tehdä se sallituksi? JOS, Raamattu ei ole totta ENÄÄ naispappeuden ja muiden hotpotaatiksien kanssa-eikö unohdeta samalla koko Raamattu, niin ei tarvii vängätä enää. Eletään kuin Siat (Kotikaupunkini taidenäyttelyssä, kuulemma). JOS JUMALAN SANASTA OTETAAn POIS, TAI LISÄTÄÄN jotain-siitä on Raamatun loppulehdillä jo maininta. RAAMATTU KUNNIAAN, ihminen olkoon hiljaa vaan!
Raamatun ns. pastoraalikirjeiet on kirjoitettu tilanteessa, jossa seurakuntaorganisaatio oli vielä muotoumisvaiheessa. Kirkolliset virat vakiintuivat vasta vähintään 100 vuotta myöhemmin. Toki pastoraalikirjeiden ohjeet ovat aivan oikeutetusti ohjanneet pappien ja diakonien rekrytointia. Apostolisena aikana elettiin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa ajatus naisen toimisesta itsenäisenä johtohenkilönä yhtään missään oli mahdoton ajatus. Siksi kirjoitettiin ”yhden vaimon mies”, joka tarkoittaa siis yksiavioisessa avioliitossa elävää perheenisää. On täysin oikeutettua nykyisenä aikana, kun naisilla on yhtäläinen oikeustoimikelpoisuus kuin miehilläkin ymmärtä tuo suositus kehotukseksi uskollisuuteen avioliitossa, ekä sukupuolta koskevaksi rajoitukseksi. Tulkitaanhan monessa muussakin kohdassa raamatun miehille suunnattuja tekstejä muutettavat muuttaen molempia sukupuolia koskevaksi.
”Raamatun ns. pastoraalikirjeiet on kirjoitettu tilanteessa, jossa seurakuntaorganisaatio oli vielä muotoumisvaiheessa. Kirkolliset virat vakiintuivat vasta vähintään 100 vuotta myöhemmin. ”
Tämä on aivan totta, näin on myös monien kristillisten oppien kohdalla joiden kehityskaari on pitempi tai lyhempi.
Samalla seurakuntaorganisaatiossa oli hyvin vakiintuneet muodot alusta asti. Oli apostolit, jotka tradeerasivat viran eteenpäin. Kirkko ei ole ollut koskaan ilman virkaa. Protestanttinen pappisviran tulkinta on kristikunnassa aina uusi tulkinta, sitä ei voi olla korostamatta.
Yrjö Sahama. Sinäpä sen sanoit.” Tulkitaanhan monessa muussakin kohdassa raamatun …” Tulkinta on päivän sana. JOS lukisimme Raamattua, niin kuin se on kirjoitettu. Oli se sitten minkä vuoden, minkälainen väännös. Nimittäin, uskon, että Raamattu PUHUU. Se puhuu niille, jotka sen uskossa, pyhän Hengen avulla ymmärryksen saaneena lukevat. Raamatusta voi väitellä, heitellä teologisia knoppeja, ja TULKITA mielin määrin. Siitä vaan, jos se kiinnostaa. Minä luen -ja moni muu RAVINNOKSENI. Teologit tulkitsevat lisäten, pähkäillen, poisottaen ja selittäen omin järkeilyineen. Minä vain luen, ja sillä mennään. Jeesus on Herra ja Amen.
Palaamalla Raamatun lukuun, sieltä ohjeiden etsimiseen arjen haasteisiin ja mikseipä enempi Raamatun siteeraamiseenkin, kuten Raamattu kehottaakin. Näin vältämme teologiset ja maallikoiden väittelyt-ja löydämme yhteisen sävelen, punaisen langan, Jeesuksen Kristuksen. Hän on Tie , Totuus ja elämä. MATTI SALOMÄKI meille piispaksi, ja Pohojammaalta rupiaa kuulumaha ihimeitä! Kunhan Mattikin alakaa lukemaha niinku on kirijootettu 😉 Siunausta Matille taistoon!!!
On hupaisaa opportunismiteologiaa, että raamatunvastainen avioeron jälkeinen uusavioliitto voidaan ’armon’ nimissä hyväksyä mutta snp-avioliittoa ei, joka välttämättä ei edes ole alkutekstien ja Daavidin ja Joonatanin selkeää berithiä vastaan katsoen edes ole raamatun vastainen.
Itse asiassa ”armon nimissä” tarkoittaa tässä (ja ylipäätään) samaa kuin säälistä. Ei ole pystytty täyttämään ihannetta, vaan langettu ja rikottu se mitä oli tarkoitus vaalia ja pitää ehjänä.
Eli oikeastiko haluaisit että spn-avioliitot hyväksyttäisiin samalla periaatteella?
Noinko Sari annoin ymmärtää? En mene noin lapsellisiin vedätyksiin.
Miksi siis verrata spn avioliittoasiaa ollenkaan eronneiden vihkimiseen…?
Tehdäkseni opportunistisen puolueellisuuden selväksi.
Palatakseni Jukka Kivimäen alkuperäiseen kirjoitukseen ajattelen siinä olevan harkitsemisen arvoisia ajatuksia siitä, miten kirkkomme jakaantuminen ehkä vielä voitaisiin välttää. Tosin voi olla vaikea löytää teologisesti pitäviä perusteita samansukupuolisten liitoille. Vierastankin niiden nimittämistä avioliitoksi, sillä vuosituhansien ajan on avioyhteydellä ymmärretty täysimittaista yhdyntää, joka samansukupuolisten kesken on fysiologinen mahdottomuus. Toki noissakin liitoissa varmasti on eroottista rakkautta. Miten se voitaisiin kirkollista käyttöä varten sanoittaa, jos Kivimäen ehdotuksia yritettäisiin toteuttaa, on miltei ympyrän neliöimiseen verrattava pulma. Yksinkertaisinta toki olisi käyttää siviilivihkimistä, solmitaanhan nykyisi jo puolet hetroliitoistakin siviilivihkimisellä.
Kirkossa kun ei voi sitoutua yhteisiin päätöksiin, niin miksi sellainen pitäisi siloti saada aikaan?
Seurakuntalaisena nuo kirkon kriisit ovat etäisiä, eivätkä henkilökohtaisella tasolla kosketa juuri mitenkään. Joten miksi yhä vain kaivataan sitä yhteistä näkemystä, jota ei muutenkaan ole pitkään aikaan enää ollut. Silti asiat on sujuneet aivan hyvin. Joten olisin kiinnostunut kuulemaan; miksi tarvitsemme yheisen näkemyksen? Eli mitä haittaa kirkolle on siitä, että se on moniarvoinen, niinkuin se yhteiskuntakin, jonka keskellä se toimii.
Pekka Veli. Tuolla ajatusmallilla kristillisen kirkon ei olisi koskaan tarvinnut tuomita areiolaisuutta, baptistien erota luterilaisesta kirkosta eikä kirkkomme kysellä, onko sen virka vain miehelle tarkoitettu. Paavalin ei olisi tarvinnut ottaa kantaa siihen, pitääkö pakanakristittyjen ympärileikkauttaa itsensä vaiko ei. Kenenkään ei tarvitsisi pohtia sitäkään, sopiiko jooga uskovalle vai ei. Kysymys kun olisi ainoastaan ja vain käytännöstä ja itse kunkin kokemasta uskosta.
Jukka ja Yrjö. Ihan hyvin pohdittua. Mieleeni on kuitenkin tullut yhä useammin Raamatun viisauskirjallisuuden mietelmä: kulkeeko kaksi yhdessä elleivät ole keskenänsä sopineet? Jos kerran avioero hyväksytään, jos ei muuten, niin hätäratkaisuna pariskunnan pattitilanteessa, niin miksi meidän pitää kristittyinä jatkaa tätä spn-avioliitoista vääntämistä. Toisille kysymys kun on ihmisoikeuksista ja rakkauden kaksoiskäskystä kun taas toisille on kysymys jumalattomasta menosta ja kirkon seuraavasta pohjanoteerauksesta. Ja kaikkea tältä väliltä…
Kysyn sitä, mihin tarpeeseen kirkossa haetaan yksimielisyyttä. Marko vastasi, että minulla olisi jo ajatusmalli siitä valmiina. Ei ole. Haluaisin vain tietää, miksi tarvitaan yksimielisyys, kun tässä tilanteessa sitä ei kyetä kuitenkaan saamaan. Nuo perustelut, joita Marko luetteli ei enää päde.
Kirkkoisien aikana Raamattu saneli vahvat perustelut ja niiden avulla löydettiin yksimielisyys. Nyt tuo aika on ohi. Enää ei ole olemassa samaa yksimielisyyttä Raamatun tekstistä, joten sen avulla yksimielisyyttä ei voi luoda. Joten yritän vielä selventää kysymystäni. Mihin tarvitaan se yksimielisyys?
Aloituksessa sanotaan, että tarvitaan uusi avioliittokäsitys.
Avioliitto perustuu Avioliitolakiin, ja sitä sanotaan parisuhdelaiksi, mutta jotenkin se ei mene kirkollisille perille, vaan jankataan yhtä ja samaa. Sana parisuhde ei rajaa millään tavalla sitä, ketkä parin muodostavat. Tällainen käsitys on olemassa, eikä siinä puututa siihen mitä saattuu olemaan itsekullakin pöksyissä, ja mitä hän sen kanssa puuhastelee, se kun sattuu olemaan henkilökohtainen asia.
Kirkon avioliittoa koskeva pohdinta liittyy ainoastaan seremoniaan, koska kirkkolla ei ole valtuuksia päättää parisuhteen muodosta, vaan ainoastaan siitä, ketkä saavat kävellä kirkon käytävää pitkin kauniissa puvussa, urkujen soidessa alttarille ja saada hyväksynnän ja siunauksen henkilöltä, joka toimittaa sen viran puolesta, eli saa palkan luetusta lorusta, joka ei pitkä ole, mutta sekin pitää lukea kirjasta. Tästä on siis kysymys.
On eri asia jos parin vanhemmat tai isovanhemmat antavat siunauksensa, heillä se varmasti tulee sydämestä.
Naispappeudesta puhutaan paljon tasa-arvoisuus näkökulmasta, mutta ei se sitä ole, kuin ainoastaan pinnallisesti, koska varsinainen sanoma tai tarina siellä sisällä on miesten laatima kirkon kanta, ja tulkinta, josta ei saa poiketa, ei saa nähdä eritavalla, Vaikka näkisi ihan kirjoitusten mukaan.
Naispappeus ei ole tasa-arvoa, he ovat vain kirkolle kuuliaisia lapsia joiden pitää puhua siten, kuin isot pojat ovat siitä asiasta päättäneet. Jos ei, niin palkka lakkaaa juoksemasta.
Tarja
Miten Juutalaisuudessa ymmärretään avioliitto/parisuhde?
Perikristillisen käsityksen mukaan avioliitto perustuu Jumalan luomistyöhön ja -järjestykseen. Avioliiton solmimisen muodot ja tavat sen sijaan ovat vankasti kulttuurisidonnaisia.
Kiitos, Jukka, että jaksat jatkaa asian teologista pohdintaa. Minusta virkakysymystä parempi historiallinen vertauskohta samaa sukupuolta olevien avioliittoasialle olisi kysymys eronneiden vihkimisestä. Siinä menettely oli se, että niiden, jotka eivät voineet vihkiä eronneita, ei sitä tarvinnut tehdä, ja niiden jotka voivat, ei tarvinnut olla vihkimättä. Teologista yksimielisyyttä asiasta ei koskaan saavutettu, mutta sallivalla käytännöllä selvittiin. Virkakysymyksessä tämäntapainen menettely ei ollut pidemmän päälle mahdollinen monista syistä. Samaa sukupuolta olevien avioliiton kysymyksessä se saattaisi hyvinkin olla. Jonkinlainen teologinen yksimielisyys voisi olla taustalla olevasta kirkkokäsityksestä: hyväksyttäisiin puolin ja toisin se, ettei kirkko tässä ajassa ole ”puhdas” vaan permixtum.
Virkakysymyksessä oli tarkoitus tehdä ratkaisu, jotka mahduttaa sekä uuden että entisen virkakäsityksen saman teologian sisälle. Tässä ei onnistuttu, koska edes entisestä virkakäsityksestä ei vallinnut riittävää yksimielisyyttä. Osan kirkon jäsenistä mielestä ratkaisussa yritettiin muuttaa jotain sellaista, jota kirkossa ei ollut edes mahdollista muuttaa.
Avioliittokysymyksessä lähtökohta on sikäli toinen, että kirkon perinteinen avioliittokäsitys on sanoitettu paljon tarkemmin. Ei suinkaan siltä kannalta, miten kukin kirkon jäsen avioliitonsa kokee, vaan siltä kannalta, mitä kirkko avioliitosta opettaa.
Kirkko on aina opettanut, että avioliitto perustuu Jumalan käskyyn ja luomisjärjestykseen. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, antoi avioliiton heille lahjaksi ja siunasi heidän liittonsa. Toisaalta luterilaisen kirkkomme opetuksen mukaan häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin.
Jälkimmäinen luonnehdita koskee sekä avioliiton yhteiskunnallisia oikeusvaikutuksia, että avioliiton solmimisen edellyttämiä muotomenoja. Jumalan käskyjä taikka luomisjärjestystä yhteiskunnallisilla päätöksillä ei kuitenkaan muuteta.
Kirkon avioliittokäsitystä on yritetty laajentaa sanoittamalla uudelleen kirkon opetusta Raamatun mukaisesta luomisjärjestyksestä ja ihmiskäsityksestä. Tämä tie johtaa onnistuessaan vain yhteen lopputulokseen: Uusi käsitys korvaa perinteisen käsityksen, eikä perinteistä käsitystä enää hyväksytä.
Sitä vastoin ratkaisu, jossa uusi käsitys rakentuu perinteisen rinnalle edellyttää sitä ettei perinteisen käsityksen perusteita murreta. Tämä siis tarkoittaa että kirkossa opetetaan edelleenkin, että luomiskertomuksen mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, antoi avioliiton heille lahjaksi ja siunasi heidän liittonsa. Tämä siis säilyy perusteena miehen ja naisen väliselle avioliitolle.
Sitä että osa kirkon papeista vihkii myös samaa sukupuolta olevia pareja tulee siis perustella ihan muilla seikoilla, kuin sanoittamalla uudelleen kirkon opetus luomiskertomuksesta taikka Kristuksen avioliittoa koskevista opetuksista. Mitkä ne seikat voisivat olla?
Jukka Kivimäki: ”Sitä että osa kirkon papeista vihkii myös samaa sukupuolta olevia pareja tulee siis perustella ihan muilla seikoilla, kuin sanoittamalla uudelleen kirkon opetus luomiskertomuksesta taikka Kristuksen avioliittoa koskevista opetuksista. Mitkä ne seikat voisivat olla?”
Hyvä ja keskeinen kysymys. Löytyykö vastaus?