Kirkolliskokouskausi lähenee loppuaan ja väistyvän edustajan elämään liittyy kuluneiden kausien tärkeiden tapahtumien muistelemista.
Mieleni on kiitollinen. Ei ole mitään parempaa kuin mieltä lämmittävä joukkoon kuulumisen tunne – se, että on osa jotain itseään suurempaa, jotain mitä rakastaa ja mihin uskoo. On ollut riemullisia onnistumisen kokemuksia ja toiveikasta eteenpäin katsomista, selkeyttä ja luovaa ajattelua. Siksi on haikeaa ja vaikeaa päästää irti ja luopua joukosta, johon on kuulunut 12 vuoden ajan. On aika tehdä tilaa uusille voimille.
Toisaalta joudun kysymään: Mitä saimme oikeasti aikaiseksi? Onnistuinko missään luottamustoimessani? Mitä häpeän?
Takana on paljon uuden opettelua ja näkymättömältä tuntuvaa valmistelutyötä, mutta myös raskaiden pettymysten sulattelua. Niin edustajatovereiden kuin omistakin sumeista katseista ja väsyneistä silmistä tietää, etteivät asiat aina etene, eikä päätöksiin kyetä. Jotkut kirkolliskokouskysymykset ovat tulleet ihmisten välille ja rikkoneet jopa ihmissuhteita, mikä on murheellista.
Inhimillisiä kristittyjä
Kirkolliskokouksessa paljastuu kristittyjen ihmisten inhimillisyys. Siellä ollaan kuin samaa leirikoulun väkeä, jonne ihmiset ovat tulleet mukaan erilaisista motiiveista. Kuka pelkästään vaikuttamisen halusta, kuka enemmän sosiaalisista syistä. Oma etu puhuu kaikkia kieliä, epäitsekkyydenkin. Tämä viisaus näkyy esimerkiksi päätettäessä valiokuntapaikoista ja taloudesta. Säästäminen on mahdotonta, koska oma asema, oma työala, oma herätysliiketausta ja oma maakunta näkyvät enemmän tai vähemmän verhotusti.
Muun muassa kirkon rakenneuudistus, avioliittokysymys ja diakonaatti palaavat taas pöydälle. Kirkolliskokouksessa tulevat tosiksi monet kirkon ristiriidat. Toisaalta halutaan uusia voimia mukaan ja toisaalta halutaan pitää kiinni vanhoista asemista entistä tiukemmin kiinni.
Päätöksentekokyky
Tulevaisuusvaliokunta aloitti toimintansa 2012 keväällä valtavalla innolla ja erinomaisella osaamisella. Kirkolliskokous perusti asiantuntijajoukosta muodostuneen tulevaisuuskomitean, joka teki työtään kirkolliskokoukselle. Tulevaisuusvaliokunta nosti tulevaisuusmietinnön kokonaisuudesta esiin yksittäisiä asioita, joiden vaikutus oli melko pieni. Nekin jäivät toteutumatta. Kun tulevaisuusvaliokunta teki joitakin muutokseen tähtääviä ehdotuksia, niistä ei juuri mikään kelvannut kirkolliskokouksessa.
Kun kirkolliskokous ei kykene tekemään päätöksiä, kirkolliskokouksen rooli heikkenee päätöksentekoelimenä. Esimerkiksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole kirkolliskokouksen päätöksellä sallittua, mutta käytännössä on. Jos rakenneuudistukseen ei yhteisellä päätöksellä kyetä, rakennemuutos etenee alueellisesti itsessään.
”Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä” pitänee paikkansa erityisesti säästöistä puhuttaessa. Uudellakin kirkolliskokouksella on edessä jokavuotinen masentava keskustelu siitä, miten rahat riittävät esimerkiksi Kirkkohallituksessa, koska rohkeisiin linjauksiin ja voimavarojen yhdistämiseen esimerkiksi kirkollisten järjestöjen kanssa ei ole ollut riittävästi kykyä.
”Väärin ajateltu ja väärin sanottu”
Yksi tärkeimmistä asioista, joihin kiinnitän huomiota ihmisissä on se, miten he kohtelevat muita – etenkin sellaisia, jotka ovat asemaltaan heidän ”alapuolellaan”.
Erässä kokouksessa aiemmalla kaudella olin valmistellut sovitusti saamani aiheen mukaan omalla vuorollani kirkolliskokouksen perustevaliokuntaan esityksen ”avioliitto luterilaisen teologian mukaan”. Suuri toiveeni oli, se voisi olla avaamassa umpisolmua. Sain eräältä piispalta täystyrmäyksen:
– Väärin ajateltu ja väärin sanottu. Oliko tämä edes oma esityksesi vai pikemminkin Vesa Hirvosen tekemä, piispa sanoi.
Lamaannuin ja häpesin suunnattomasti yritystäni. Purin hammasta yhteen, etten olisi purskahtanut itkuun. Tunsin jopa piispaa kohtaan vihaa, mitä en voinut tietenkään ilmaista. Syytin itseäni siitä, että kuvittelin osaavani jotain ja edes yritin jotain. Häpesin.
Käytin toki asiantuntija-apua kuten ehkä muutkin, mutta sekään ei auttanut. Olin joskus opiskellessani toivonut tulevani kohtuullisen hyväksi teologiksi, tein paljon töitä sen eteen ja tajusin tuossa hetkessä: en sitä ole – lähelläkään. Kaikkea muuta. Piispa osoitti paikkani – kenties omasta haavoittuvuudestaan ja suojamuureistaan johtuen. Oli mahdotonta katsoa asiaa muiden kuin omien silmälasien läpi.
Hävisimme valiokunnassa tiukan äänestyksen avioliittokannanotosta; tappio oli karvas. Oli hyvin epämukavaa istua kokouksissa oman pettymyksen kanssa ja todistaa myös joidenkin kanssa yhteisesti jaettua pettymystä. Voittajien ilo oli kirvelevää suolaa pettymyksen haavaa.
Edustajakollegani kertoi samassa valiokunnassa eräässä istunnossa kokevansa ylimielisen jäsenen taholta koulukiusaamisen kaltaista kohtelua. Muiden tukema ”kiusaaja” tyrmäsi täysin hänen kokemuksensa. Väärin koettu ja sanottu. Puheenjohtaja lamaantui ja tilanne eskaloitui. Kokemus aiheutti kitkaa koko valiokunnan toimintaan. Sinänsä merkityksettömältä tuntuva ”maailmassa on isompiakin murheita” pettymys oli sellainen, jota ei voinut vapaasti ilmaista. Useimpien ihmisten reaktio oli joko lattea rohkaisu ”kyllä on lapsellista” tai ” turhasta asiasta iso numero” tai ”uutta matoa vaan koukkuun”.
Se, ettei läsnäolevasta musertavasta pettymyksestä voinut puhua yhteisesti, teki siitä erityisen raskaan. Onneksi saimme nauraa kiusaamista kokeneen asianomaisen kanssa kokouksen jälkeen illalla pitkään tilanteelle. Asia tuli siten pikakäsiteltyä kahden kesken – huumorilla.
Kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa
Kenellekään ei ole elämässä jaettu ”vapaudu pettymyksestä”-korttia. Emme voi kukaan sanoutua irti pettymyksistä. Ne kuuluvat elämään ja myös luottamustoimiin. Sen sijaan voimme valita, miten reagoimme kohdatessamme pettymyksiä. Jatkammeko eteenpäin asiallisesti ja ystävällisesti vai luovutammeko?
Viisaimmat ihmiset, jotka tunnen kirkolliskokouksen vuosilta, ovat ne aidosti kohteliaimmat. En ole koskaan kuullut tai nähnyt suurimman osan edustajatovereista kohtelevan ketään huonosti. Päivänvastoin. Eräskin tuossa raskaassa valiokunnassa aina kysyi kysymyksiä, innostui, innosti, kannusti tasavertaisesti asettumatta yläpuolelle. Hän ei koskaan puhunut itsestään vaan keskittyi aina muihin.
Mielessä on siis kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa. Toiset saavat ympärillään kaikki kasvamaan, toiset tekevät jokaisesta vähänkään eri tavalla ajattelevasta pienemmän, myös itsestään.
Vastuun kantamisesta
Kirkolliskokouksessa on suuri vastuu ei vain talouden tai rakenteiden osalta vaan koko kirkon tulevaisuuden osalta. Vaikuttaa, että tätä ei aina ymmärretä, vaan tuudittaudutaan hyväntahtoiseen hölmöyteen tai suorastaan itsekkyyteen. ”Jään kohta eläkkeelle, ei tämä ole minun murheeni. Mitä sinä näistä niin murehdit ja vaahtoat? Eikö sinullakin kohta jo ole jäähdyttelyvuodet edessä” eräskin merkittävässä asemassa ollut vastasi syvään huoleeni kirkon tulevaisuudesta talouden suhteen.
Sanonta ”vaikeudet vahvistavat” ei useinkaan pidä paikkaansa. Jos vaikeuksia saa käsiteltyä toisten ihmisten kanssa, ne voivat vahvistaa, mutta pelkät vaikeudet sinällään eivät vahvista ketään. Vaikeuksien sivuuttaminen tai ”väärin ajateltu” tai ”väärin sanottu”– mitätöinnit ilman selkeitä perusteluita eivät vie asioita eteenpäin.
Kuinka paljon aikaa ja energiaa voi mennä asioiden loputtomaan vatvomiseen ja pyörittelyyn, koska ei kyetä tekemään selkeitä päätöksiä vaan piiloudutaan omiin poteroihin? Nyt tulevalla kaudella edessä on esimerkiksi rakenneuudistus, josta ei aikoinaan onnistuttu saamaan päätöstä. Edessä ovat myös säästöt, joita ei kyetty tekemään. Tasa-arvoinen avioliitto tulee taas ratkaistavaksi – toivottavasti tällä kertaa myönteiseen päätökseen asti.
Kristillisessä kielenkäytössä vaikeuksien kestämistä on toisinaan painotettu liikaa. Varsinkin alisteisessa asemassa olevilta on edellytetty kärsivällistä takaiskujen ja pettymysten kestämistä viitaten esimerkiksi esikuviin Raamatussa tai pyhimystarinoissa.
Toisaalta Jeesuksen monet opetukset siitä, miten ”antaessaan saa, kadottaessaan löytää ja unohtaessaan saa anteeksi” antavat paljon toivoa.
Jeesus opetti vehnänjyvälakia: vehnänjyvän on kuoltava, jotta se tuottaa sadon. 1. Korinttolaiskirjeessa sanotaan: ”Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa.” (1. Korinttolaiskirje 15:43)
Kirsi Hiilamo
Helsingin hiippakunnan väistyvä kirkolliskokousedustaja
Myötätunnon huokaus pääsi, kun luin tämän kirjoituksen. Perustevaliokunnassa ovat olleet edustettuina teologiset ääripäät, mikä on tiennyt tiukkaa vääntöä useimmissa asioissa. Se on raskasta kaikille. Ja kun puhutaan teologiasta, puhutaan myös uskosta. Teologisen mielipiteen lisäksi helposti kyseenalaistetaan toisen usko. Siihen verrattuna on aika kevyttä vääntää hallinnon rakenteista, byrokratian vähentämisestä tai taloudesta. Hallinnon monimutkaisuus turhauttaa. Teologiset kiistat käyvät syvemmälle.
Kiitokset kaikille tosissaan työtä tehneille kirkolliskokousedustajille!
Miten menee toinen käsky, missä yhteydessä on lupa käyttää Jeesus-nimeä ja missä ei.
Samuel K.
Raamatussa toinen käsky on toistuvasti ilmoitettu kuvanteko- ja kuvien edessä kumartelukielloksi.
Kirkot RKK ja evlut ovat sen omissa tunnustuskirjoissa poistaneet. Uskon, että tämä on hyödyllistä mainita, koska raamatunluku tai -lukemattomuus tekee koko ajan tepposen.
Kiitos Kirsi henkilökohtaisesta tilityksestä, joka ansaitsee kommentin. Olin kirkolliskokouksessa mukana vain 4 vuotta, mutta voisin pitkälti yhtyä pettymykseesi siitä, kuinka paljon siellä asioita pyöritetään ja kuinka vaikeata on tehdä selkeitä päätöksiä.
Tasa-arvoista avioliittoa koskevassa asiassa olin kanssasi kovasti eri mieltä. En halunnut olla mukana Raamattuun perustuvan kristillisen avioliittokäsityksen romuttajana. Sinä uskoit ja uskot vilpittömästi omaan käsitykseesi. Teinkin heti edustajakauteni alussa aloitteen, joka olisi voinut estää sen ristiriidan, jonka kanssa kirkko nyt elää. Keskustelu oli kiivasta ja osin tyrmäävää, Sinä olit ainoa, joka pyysi anteeksi.
Olin tyytyväinen siihen, että kirkolliskokous pystyi sen verran raivaamaan kirkon hallintorakennetta, että se päätti lakkauttaa hiippakuntaneuvostot. Mutta kuinka ollakaan, kirkkohallituksen täysistunto päätti toisin, ja hiippakuntaneuvostot jatkavat elämäänsä. Kuinka vaikeata onkaan luopua jostakin!
Silti minullakin on kiitollinen mieli noista neljästä vuodesta. Pääsin vaikuttamaan päätöksentekoon, vaikka aina oma tahto ei läpi mennytkään. Oman hiippakuntani edustajien kesken oli hyvä henki, samoin lakivaliokunnassa, ja monissa asioissa löysin samalla tavoin ajattelevia edustajia. Tuolla kaudella korostettiin kunnioittavaa keskustelua erimielisyyttäkin aiheuttavista asioista. Sen soisi pysyvän tapana seuraavassakin kirkolliskokouksessa.
Kirkon hallintorakenteen uudistus tuotti ns. nollatuloksen. Esityksenä oli lopulta tosiaan vain hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen ja niitäkään ei sitten lakkautettu! Tämä ei anna kovin hyvää kuvaa kirkolliskokouksen mahdollisuuksista, vaikka sitä ja sen työtä muuten arvostankin.
Kyllä, Lutherhan katsoi osan Jumalan siunauksesta tulevan jo kihlautuville lupauksissa konsensusta katsottaessa samanmielisesti, joten ei ole huisin eroa kun kihlautuneet katsovat samansukupuolista nimikettä.
Kyllä Piispan puntit tutisevat jos viittaaminen osuu väärään lokerikkoon. Olikohan kyseessä Tampereen Piispa? Hän kyllä aikanaan isännöi yhtä lausuntoa katsonutta ryhmää. Eipä tainnut sattua, joten kyseessä uudempi tapaus, ja Mikkelin edellinen Piispa.
Kirsi Hiilamo.
Kiitos blogista. Tunnistan siitä syvästi tuntevan, itsensä kanssa sinut olevan ihmisen äänen.
Parhaana uutena oivalluksena itselleni pidän ensimmäistä virkettä kappaleesta: ”Kenellekään ei ole elämässä jaettu ”vapaudu pettymyksestä”-korttia. Emme voi kukaan sanoutua irti pettymyksistä. Ne kuuluvat elämään ja myös luottamustoimiin. Sen sijaan voimme valita, miten reagoimme kohdatessamme pettymyksiä. Jatkammeko eteenpäin asiallisesti ja ystävällisesti vai luovutammeko?”
Varmasti nykyisyys antaa osviittaa minnepäin ollaan ajautumassa.
Vanhakantainen todistus miehen statuksesta persoonassaan mieskuvassa saa kannatusta eteenkinpäin samalla kun Seurakunnat avaavat oviaan samansukupuolisille Siunauksille.
Mitä Kirkolliskokouksessa tuumitaan ei ole pois lounastamisista, kaffeista, eikä pöytäseurasta siitä arvostaen kuten nauttien.
Mukava lukea muisteluita, vaikkei kaikilta osin. Mietin, että kysymyksen, onko teksti Vesa Hirvosen tekemä, voisi ehkä ottaa myös kehuna. Teksti oli ilmeisestikin laadukasta.
Minusta valiokuntatyössä on arvokasta, että (jos) erilaiset näkökohdat pääsevät keskustelemaan. Tulkaa kaikki -liikkeen teologiset näkemykset vaikka rakkauden muuttuvaisuudesta ovat minusta hyvin perusteltuja – mutta tietyn kontekstin sisällä. Kaiki asiat – kuten avioliittoteologia – eivät nimittäin kuitenkaan tyhjene niihin. Esimerkiksi siinä on huomioitava myös muuttumaton ja asetettu, että saadaan edustava kuva. Valiokuntatyö voi(si) ehkä parhaimmillaan saada aikaan sitä, että näkemykset pääsevät dialogiin toistensa kanssa. Kristillinen teologia lienee parasta, kun se löytää tietä paradokseista vastakohtien keskeltä, eikä niin, että puolet todellisuudesta äänestetään ulos. Parhaimmillaan olen nähnyt kirkolliskoksen löytävän tuollaisia, vaikka usein se ei onnistu.
Tämäkin blogi tuo esille vain sen tosiasian, että evlut-kirkko on skismassa raamatuntulkinnasta.
Yksi osa blokisti Kirsistä kirkolliskokouksessa on ollut kuin lapsi joka haluaa sen kielletyn lelun.
Minä haluan sen kielletyn lelun. Minä olen vihainen. Olen pettynyt, tunnen häpeää. Minä kiukuttelen niin kauan, että saan sen kielletyn lelun. Olen pettynyt, kun ei pystytty minu mielen mukaisiin päätöksiin.
Syyllistän ja mustamaalaan piispaa. Eihän piispa saisi kysyä mitään ikävää.
Kehoitetaan seuraajiakin vihkimään omin luvin. Silloin ainakin se lelu pitää lelu lopulta saada.
Werner, kommenttisi on ilkeämielinen.
Toivo: Ei Wernerin kommentti ole yhtään sen ilkeämielisempi kuin mitä me seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ja meitä tukevat Suomen ev.lut kirkkoon sitoutuneet olemme saaneet kuullaksemme ja lukeaksemme jo vuosikymmenien aikoina.
Werner pitää ilmeisesti avioliittoa jonkinlaisena leluna, mutta en saa ihan kiinni, hänen logiikastaan.
Minusta on ikävää, että tällaiset blogistin henkilöön kohdistuvat hyökkäykset ylipäänsä tulevat julkaistuksi. Tämähän voisi olla jopa mahdollisesti asia, josta alustan pitäjä on oikeudellisesti vastuussa?
Kiitos, Kirsi, tästä kirjoituksestasi ja työstäsi kirkolliskokouksessa!